Loimun junareissu

© Erja Valli

"Rogerille yökylään". Niin luki kalenterissa, kunnes alkoi vähän naurattaa ja raapustin ruutuun lisätiedon että Roger on collie. Minulla on tapana kirjata koiramenot koirien nimillä (menee aina vähän kauemmin oppia ihmisten nimet 😂) ja silloin tällöin pieni lisätieto on paikallaan että minne ja miksi käytännössä olen menossa.

Nyt meillä oli kuitenkin ohjelmassa junaretki Loimun kanssa Hattulaan (jota ensin Hämeenlinnaksikin kutsuin) ja teemana niin työ-, hupi- kuin koulutehtäväkuvaukset. Oli intensiivistä ja rentoa. 💛

Kuten arvelinkin, ei Tampereen rautatieasemalla hengailu ollut ihan meidän vahvuutemme. Sisätiloissa Loimu teputti reippain askelin mukanani ja haukahti ainoastaan toiselle koiralle. Ulkona hälinää oli kuitenkin vielä enemmän joka suunnassa, joten tunnin istuskelu naminheittopelien kanssa oli ihan paikallaan. "Ettäs kehtasivat soittaa pilliä" ulvoi Loimu kun huoltoauto ilmoitti tulostaan väenpaljoudessa. Koiran mielestä auto oli väärässä paikassa.

Junassa Loimu jatkoi levotonta oloaan. Se olisi halunnut sännätä joka paikkaan ja tyytyi sitten turhautuneena olemaan sylissäni. Ihan hiljaakaan Loimu ei kyennyt olemaan, mutta vähemmällä mölyämisellä selvittiin kuin mihin olin varautunut. Kyllähän sitä aina julkisiin mahtuu yhtä ja toista matkustajasorttia, jos haluaa taittaa matkaa omassa rauhassa, valinta on silloin yksityisautoilu.

Alle tunnin matka oli ensireissuksi just sopiva, ei ehtinyt ihan palaa käpy minulla, Loimulla tai kanssamatkustajilla - tai sitten viimeisimmät näyttelivät roolinsa erinomaisesti. Junasta noustiin pois kohtuullisen rauhallisin fiiliksi. Loimu katseli vähän ihmeissään ympärilleen, mutta tasaista vauhtia paineli eteenpäin. Kun se huomasi Rogerin, alkoi kaksjalkaloikka ja ääntely ja sinne se paineli Rakettikettu collieherransa syliin. On kyllä oikeesti niin liikkistä, miten keväällä Loimu säikähti ja alkuun vähän pelkäsikin Rogeria. Nyt muutamien tapaamisten jälkeen Loimu tykkää Rogerista ja ihmisistään ihan hirmuisesti 😍

Toista tuntia metsälenkkiä koirat taittoivat juosten, me muut kävellen. Asunnon tarkastuksen jälkeen Loimu oli paukkunsa käyttänyt ja ilta menikin mukavan rauhallisesti. Tosin nukkumaanmennessä Loimu sitten kotoisasti kävi kierimässä isäntäväen sängyssä ja meinasi että nukkuukin näiden välissä. Roger oli kuitenkin katsonut sen verran pahasti, että Loimu suljettiin lopulta portin taa ja se nukkuikin vieressäni sohvalla. Loimu ei mitenkään ymmärrä että muilla ihmisillä ja koirilla voi olla jonkinlainen oman tilan tarve, vaan Loimu haluaisi olla koko ajan liimaantuneena johonkin.

Yö meni rauhallisesti ja aamusella koirat jo kirmasivat ulkona. Taajamalenkki Loimun kanssa meni vallan hyvin, kun se tietysti keskittyi vain Rogeriin.

Ensimmäisiä kuvia suunnattiin ottamaan Aulankoon. Erja olikin minua nopeampi editoija, joten suurin osa kuvista on hänen ottamiaan. Oli kyllä superkiva kuvailla kimpassa ja aina yhtä mielenkiintoista nähdä toisen teokset ja ediittinäkemykset 💛

Villi visio oli saada Loimu halaamaan Rogeria. Tehtävänkuva oli molemmille koirille ennestään tuttu ja varsin vähällä harjoittelulla siitä tuli sujuva keskinäinen temppu. Halitemppu sinällään ei ole erityisen koiraystävällinen (toisen niskaan hyppy viestii herkästi konfliktin hakua), mutta koiralähtöisesti ja koirien tunnetilaa tarkkailemalla toteutettuna tämä temppu on yksi omia lemppareitani. Pohjataidot pitää olla hyvin hanskassa ennen kuvauksia ja "jos ei helposti onnistu" niin sitten ei onnistu. Mitään temppua, mutta etenkään usean koiran temppua ei pidä jäädä vääntämään väkisin.

Halikuvauksiimme osui tietysti kunnon lumipyry ja tarkentaminen oli vähintäänkin mielenkiintoista.

© Erja Valli © Erja Valli © Erja Valli 

Korukuviakin yritettiin ottaa Loimun kanssa. Jokusia onnistuikin (olisi pitänyt vähän harjotella kontaktitemppuja) ja spämmäilen niitä myöhemmin. Suosittelen kuitenkin heti kurkkaamaan Helykoru.com koruvalikoiman, vaikka joululahjaksi!

© Erja Valli

Aulangolla ulkoilun jälkeen suuntasimme syömään ja sitten hallille treenailemaan. Loimu nuuski hallissa intensiivisesti ja kun se oli 10 min nuuskinut, oli se valmis yhteistyöhön. Vain kerran se säntäsi kesken Rogerin luo, mutta sen jälkeen sitoutuminen oli mallikasta eikä kaverinkaan kehut houkuttaneet.

Loppuun otettiin paikkisrivi. Loimun targetiksi lainattiin lasinalusta ja olikin ensimmäinen toisen koiran vieressä istuminen, kun Loimun mielentila oli aika täydellinen. Toki se oli varmaan sopivan väsynyt myös, mutta paikkistreeni tuntui nyt vaihteluksi tosi helpolta. Siinä se istui, oli hiljaa eikä haikaillut perääni. Paikkistreeneissä toki turvallisuuden tunteella on valtava vaikutus ja koen tuttujen koirien kanssa harjoittelun erityisen tärkeänä - toki harjoitella täytyy vieraidenkin koirien kanssa, mutta ympäristön luotettavuudella on iso vaikutus omaankin mielentilaan.

Hyvät treenit oli ja siitä kelpasi siirtyä työteliäämpiin kuvauksiin, joista materiaalia julkaistaan vasta myöhemmin. Lenkkijatkot lumisessa metsässä oli hyvä idea ja koirillekin pieni tuuletun kuvauksiin keskittymisen jälkeen teki oikein hyvää. Loimu ja Roger on kyllä ihan tosi saumaton match ja näiden kahden leikkejä on ilo seurailla. Huvittavan näköistä kilpajuoksusta tekee sekin, että Roger on ainakin kolme kertaa Loimua isompi 😄

 

Illalla asemalla hengailut menivät kelvollisesti, olkoonkin että juna oli aika reilusti myöhässä. Oli kuitenkin kiva nähdä että Loimun taidot riittävät jo ihan mukavasti vähän citympäänkin retkeilyyn ja kotimatkan se nukkui junassa. Uusia kuvausvisioita ja -reissuja suunnittelemaan! Kiitos vielä Erja ja Eero majoituksesta ja yhteistyöstä! 💛

© Erja Valli

Syyskuvia ja mättö

Havahduin vuosikatsausta luonnostellessani että tänne on raapustettu koekertomus viimeksi lokakuussa ja siinäpä melkein olivatkin tämän syksyn raportit. Vaan kaikkea on ollut ja ehtinyt tapahtua! Vielä on vähän tasapainossa hakemista, kun työt ja opinnot vievät valokuvaamisestani ison ajan. Omaksi iloksi tulee kuvattua lähes entiseen malliin, mutta omien kuvien käsittely viiväästyy reilusti (siis on vielä kesäkuviakin joille en ole ehtinyt tehdä mitään). Tekstiä ei tule kirjoitettua jos ei ole kuvia tueksi, mutta tätäkin kootessa huomasin käsitelleeni pääasiassa pystykuvat valmiiksi - vaikka miltei jokaisesta paikasta on myös vaakakuva.

Mutta tällä mennään! Yritin raapia huolimattomalla järjestelmällisyydelläni kasaan syksyn kohokohtia, jotka olisivat ansainneet omat blogitekstinsä kokonaa. Ja tästähän puuttuu kokonaan vaikkapa kuutamokuvaukset - ne olen toteuttanut joka kuukausi, vaikka raportointi onkin jäänyt vähemmälle.

Yhteistyökuvaukset 

Heti syyskuun alussa meillä oli kuvaajakollega Jonnan kanssa kivat yhteistyökuvaukset! Ensitöiksemme kävimme kuvaamassa kuutamon, mutta pääpaino oli erilaisissa malliharjoitteluissani. Nyt kun osa kuvista on vihdoin blogissa, voinen kertoa että parin viikon päästä kuvataan taas. 😄

Nämä kuvat ehdittiin ottaa ennen opintojeni alkua ja nyt sitä on sitten todenteolla päässyt joutunut harjoittelemaan myös mallina oloa. Olen ensisijaisesti mieluummin valokuvaaja, mutta mallina oleminen antaa paljon oivalluksia miellyttävän tilanteen luomiseen ja selkeään mallin ohjaamiseen. Opinnoistani ei kaiketi pääse läpi jos kuvaa pelkkiä koiria... 😁 Toki ehdottomasti haluan saada perusteet kuntoon myös ihmisiä kuvatessa!

    

© Jonna Mäkinen Lohtukuvat

© Jonna Mäkinen Lohtukuvat

 

© Jonna Mäkinen Lohtukuvat  

 

© Jonna Mäkinen Lohtukuvat

Vahokoski

Meillä oli tosi kiva pienen porukan nuotioretki syksyllä - käsiteltyinä kaksi kuvaa koirista 😂 Mutta halusin kirjoittaa silti! Rakastan koskia ja niiden pauhua, sitä kuunnellessa oma mieli rauhoittuu ja loppujen lopuksi saatan vaikka nukkuakin hyvin. Päiväretkellä pikkuväen kanssa koski toi tietysti oman seikkailuntuntunsa, kun ensisijainen tavoite oli pitää kaikki kuivina. Lapset säästyivät, mutta Loimu pulahti uimaan, tietysti.

Koskikuvausvisiot onnistuivat kohtalaisesti ja uutta yritystä en tälle syksylle sitten ehtinyt viritellä. Nyt on kuitenkin jalansijat jo tuolta paikalta tutut, joten kenties keväällä lähdetään Savun kanssa kokeilemaan uusiksi. Nämä omat kuvausprojektit ovat olleet kyllä syksyn henkireikä. Riippumatta siitä, oliko lopputulos sellainen kuin tavoittelin. Pelkkä luonnossa oleminen ja oman koiran kanssa kuvan tekeminen on ihan mahdottoman lataavaa ja inspiroivaa samaan aikaan.

 

Yökuvauksia 

Joku lukija varmasti muistaa alkuvuoden kuutamokuvaukseni. Olenkin jatkanut kuukuvausprojektia sinnikkäästi ja toistaiseksi jokainen tämän vuoden kuutamo on ikuistettu koirieni kanssa samaan kuvaan. Toki tekoäly osaisi nykyään tehdä kuut ja muut taivaankappaleet puolestani, mutta minä olen päättänyt olla vanha jäärä ja pysyä tällä tiellä. 

Revontuletkin ennätin kertaallensa nähdä, mutta ei vielä tänäkään syksynä tullut niistä kuvaa. Linnunradan kuvaamista yritimme yksin ja ystävän kanssa. Voi hyvänen aika me ajeltiin puoleksi yöksi keskelle ei mitään totemaan että taivas meni pilveen. 😂 On se harrastus sekin! Ei muuta kuin nuotioon tulet ja yöpalaa syömään, jotta jaksettiin ajaa kotio. Vielä enemmän ois harmittanut jos taivas ois ajomatkalla kirkastunut, mutta eipä kirkastunut ei.

Tekemällä oppii ja kompastelemalla muistaa paremmin mitä ei pidä tehdä. Viimeisin kuva on lokakuun täysikuuta vasten otettu. Voi hyvänen aika en kestä miten hieno mallikoira Savu on ja tuolloin osui vielä virkistävän helpot kuvausolosuhteet - ei ollut pilvistä eikä kovaa tuulta. Onnistuneiden lokakuun kuukuvien jälkeen lähdettiin vielä maastoon yöksi nukkumaan. Taivasalla, totta kai.

Tokokoe 31.10 ja kisaamattomuus

Viimesimmästä tokokokeesta ei harmillisesti ole videota. Tehtiin Savun kanssa pisteiltään vahva kakkostulos, mutta kehässä oli ihan kamalaa. Ärsyynnyin odottelualueella ulkoisista tekijöistä ja Savu sitten reagoi tähän aika voimakkaasti välttelemällä kontaktia. Kokonaisuus oli tosi tahmeaa, Savu laahasi ihan jäljessä ja haukkui. 

Kapulan pito oli silti kymppi, paikkiksessa Savu pysyi kuten piti ja viimeisessä liikkeessä (seuraaminen) se nousi lopulta omaksi itsekseen. 💙 Oli kiva nähdä että epäoptimaalisissa fiiliksissäkin ne paljon vahvistetut tehtävät kantoivat läpi. Kaukot nollattiin, tämä liike tuntuu takkuavan vähän joka kokeessa ja nyt meillä tuli pohjalle vielä umpisurkea siirtymäkin.

Ei käynyt tuolloin kuitenkaan mielessä keskeyttää, koska vaikka Savu ei vastannut sosiaaliseen palkkaan se kulki mukana kuitenkin. Vähän oli epävireistä ja tahmeaa, mutta yritin kovasti tsempata koiraa. Samalla kuitenkin tiesin, että Savu reagoi siihen omaan ärsytykseeni. Tässä sitä oppii uutta, mutta enpä olisi arvannut Savun alkavan reagoimaan niin voimakkaasti pieneen ärsytykseen tmv negatiiviseen tunteeseen. Toki vuosi sitten koetilanteessa mieleni nyrjähti sitten niin huolella etten ollut uskoa itsekään, mutta Savu tiesi. Ja nyt se kaiketi ennakoi koemaisia olosuhteita ja pieniäkin mielenliikkeitä aivan kuin katastrofia odottaen.

Tässä loppusyksyn asiaa pohdiskelleena arvoin ilmoittaisinko Savun vielä sekä tokoon että rallyyn, vai kumpaankaan. Päädyin sitten siihen, että on koiralle reilumpaa olla kisaamatta. Vaikka vuoden takaiseen verrattuna voin hyvin, on minulla taas loppuvuonna pientä turnausväsymystä. Ärsyyntyminen on sinänsä niin normaali ja helposti tapahtuva tunne, että sitä on koepäivän aikana vaikea välttää kokonaan - ei sitä tarvitsisikaan välttää jos Savu ei olisi tuommoinen terveystutka 😅

Ja on se niinkin, ettei minun mieleni kestä kisaamista. Vielä. Viime vuonnahan ajattelin etten kisaisi tänä vuonna ollenkaan. Ylitin siis jo itseni käymällä kahdessa kokeessa musertumatta jännityksen alle. Ja saatiin Savun kanssa se yksi ykköstuloskin ja meillä oli silloin ihan mahdottoman kivaa. 

Olisi paljon helpompi sanoa ja hyväksyä ettei me kisata siksi että koiralla on syy x y z. Mutta ei auta itku markkinoilla, tämmösethän ei selviä ennen kuin kisaamista kokeilee. Optimaalitilanteissa kestän jännitystä ja muuta ihan hyvin, mutta se on tullut opittua ettei muun elämän aiheuttaman kuormituksen aikana minun paikkani ole tokokokeessa.

Onneksi harrastaa voi ilman kokeitakin! Käytännössähän siis mikään ei muutu, jatkamme kuten tähänkin asti mutta viikonloppujen kalenterimerkinnöissä ei vain lue koekäyntejä. Olen kuitenkin luottavaisin mielin, että joskus pystyn taas kisaamaan mutta en usko että Savua enää vaivaan aiheella. Savu on ihan uskomattoman hieno koira ja on todella epäreilua että koe jossa minun tulisi tukea koiraa, koira joutuukin kannattelemaan ohjaajaansa. Riippumatta koetuloksista Savu on jo oman elämäntä multivalio, arkisin oikea käteni ja kuvausvisioideni luottotyyppi 💙

Loimu 2v 

Marraskuun 2. päivä Loimu täytti kaksi vuotta! 🥳 Rakettikettu on ilahduttanut meitä melkein kaksi vuotta ja ottanut paikkansa sosiaalisissa kuvioissamme. Arki Loimun kanssa on mutkatonta ja treeneissä on tänä vuonna harppailtu mukavasti.

Aina iloisen koiran kanssa on ilo harrastaa ja onpa Loimu hieman kehittynyt kuvauksiakin ajatellen. Loimun parhaita ystäviä ovat bordercollie Mitsu ja collie Roger, sekä tietysti hoitokoiramme Kida. Näitä tavatessa Loimu sekoaa ihan täysin 😂

Myöhäistä synttärionnea muille F-pentueen sisaruksille! 💛

 

Alla mielin määrin kuvia lenkkien varrelta yksin ja kavereiden kanssa. Vaikka kuvia en ole ehtinyt käsitellä tai blogiin kirjoitella, niin syksyinen luonto ja uudet tuttavuudet on tänä vuonna pitäneet fiiliksen korkealla.

Nyt rasti ruutuun ettei blogia ole jätetty kuolemaan 😄

 

Koirien my day

Uusi, tämän syksyn my day video koirista. Omia havaintoja sitten aiempiin videoihin on etenkin lasten kasvaminen! He eivät keskeytä treenejä ja ulkoillessa he haluavat kävellä itse. Moni asia on helpompaa kuin ennen, mutta samalla tosi haikeaa. Siitä kuitenkin yhden päivän klipit koirien arjesta lapsiperheessä.

   

Tokokoe Tampere 30.9.

Ja niin tuli se hetki että koitti koepäivä. Vaikka ajattelin ettei tänä vuonna kisata ollenkaan. Vaihdoin hiukan koetaktiikkaani ja ilmoitin Savun mukaan kaikessa hiljaisuudessa. En ole kokenut paineita että oon kertonut kokeisiin menosta ennakkoon, mutta arvelen sen kuitenkin vaikuttavan alitajuiseen jännitykseen.

Koetta edeltävä yö vietettiin Hevonkuusen retkeilymetsässä (kun siihen osui se täysikuukin ja vuorokaudessa ehtii olla sekä retkeilijä että tokoilija). Savun treenit jäivät silmätulehdussaikun ja omien terveysmurheiden vuoksi vähän vähäiselle, mutta on meillä nyt suunnilleen tokon alokasliikkeet hanskassa.

Ainoa koetavoite oli se, että mulla pysyisi jännityksestä huolimatta jokseenkin hyvä mieli. Eikä sitä syöksylaskua mielen synkkyyksiin joista ei sitten pääsisi taas kuukausiin ylös. Itse tokokokeissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta voimakas jännitys meni aiemmin vähän epäterveisiin mittoihin muun kuormituksen vuoksi. Mutta mitäpä vielä, pysyi hyvä mieli! Jännitti normaalisti, mutta oli silti varma olo että kyllä me tästä selvitään. Jos ei selvitä niin voidaan possutella miten lystätään koska tästähän me maksetaan. 😂

Hyvä fiilis oli läpi suorituksen, eikä kentällä mitää ihan yllätyksiä tapahtunut. Alla pisteet ja video. Tämä oli nyt meidän toinen ykköstulos ja kaikkien haasteiden jälkeen tuli kyllä tosi hyvä mieli.

Tuomarina Ilkka Sten

Pisteet 170p

Paikalla makaaminen ryhmässä 1min 10

Ei mainittavaa. Melkein tuli huono olo kun hengittelin ihan epänormaalin syvään.

Seuraaminen 9

Tuntui tosi kivalta ja loppua kohden vaan paremmalta! Vähän törmättiin taas täyskäännöksessä.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 7

Tuplakäsky ja hauhau. Savu alkoi just nuuhkia ilmaa ja ensimmäinen käskytys meni ohi. Sitten kehoitin vähän painokkaammalla äänen sävyllä ja sain haukut. Mutta jäi makaamaan.

Luoksetulo 9

Vino perusasento ja varmaan käsikin liikahti.

Noutoesineen pitäminen 10

Voi liikutus. 💙

Kauko-ohjaus 5 

Makasi ja istui. Istui silloin vasta kun olisi jo pitänyt maata takaisin. Hajut vei mennessään.

Estehyppy 8

Kuka sitä nyt mitään ohjaajan käskyjä oottaisi kun liikkuri käski jo? Savu siis ennakoi liikkeen kokonaisuudessaan.

Kokonaisvaikutus 8

Ääntä riitti, volyymi pienemmälle niin hyvä tulee.

Jäi hyvä mieli ja itsensä voittanut olo! Me uskallettiin, pää kesti ja mitään kaaosta ei tapahtunut. Lisää treeniä ja eteenpäin!

Videosta kiitos treenikaveri Nelinda Kivimäki.

Kihniö RN 16.9.

© Mira Kaipainen

Ja niin koitti syyskuun sateinen lauantaiaamu, jolloin Savu alkoi huutaa louskottaa pihamaalla innoissaan. Savu on tarkka tunnistamaan autoja ja merkitykselliset autot saavat porokoiran puolikkaan laulamaan. Harmillisesti Miran ja Rudin saapuminen pihaamme ei nyt koskenut Savua (josta koiraparka olikin erityisen pettynyt), vaan Volvon perään pakattiin Loimu. Eläkeikäinen konkari Rudi lähti Loimun seuraksi mukaan ja onneksi saatiinkin ystävän mukaan, muuten oltaisiin oltu koiranäyttelyissä vielä enemmän hukassa kuin mitä nyt oltiin.

Suuntanamme oli Kihniön Ryhmänäyttely, jonne olin Loimun ilmoittanut. En ole näyttelyissä koskaan aiemmin käynyt ja kaikki käsitykseni näyttelyistä perustuivat näkemiini videoihin ja kuulopuheisiin. Tällä saralla osaavammat kaverit ovatkin ystävällisesti vastailleet kyselytulvaani pitkin kesää. Voiko sillain ja tälläin ja mitä pitää tolloilla jotta tulee hylky ja muut sata kysymystä. Mutta onneksi on kavereita, jotka jaksaa vastailla! 

Päästiin näyttelypaikalle täydellisen syyssateen aikaan. Itselle ihan uusia asioita oli vaikka se, ettei näyttelyissä ole varsinaista ilmoittautumista paikan päällä. Sinne saavutaan, suoritetaan oma vuoro ja puuhastellaan mitä lystätään. Rokotuksia ja rekisteripapereita tarkastetaan pistokokein - meiltä ei osuttu kysymään niitäkään. Jotenkin huvittavaa että pienissä epävirallisissa mätsäreissä ollaan tällaisissa asioissa paljon tarkempia 😁 En tietenkään varsinaisia syitä toistaiseksi tiedä, miksi näyttelyissä näin, mutta aiheutti kyllä ihan aidosti hämmästystä ensikertalaiselle.

© Mira Kaipainen  © Mira Kaipainen

Asemoiduttiin vaahteran alle istuskelemaan ja hetki hetkeltä ymmärsin paremmin miksi suuri osa oli raahannut mukanaan telttoja oleskelua varten. Märkää oli, mutta siihenhän me on totuttu. Loimun oleskelut meni aika kivasti, ottaen huomioon yleisen kaaostunnelman ympäristössä. Se kuitenkin asettui jopa selälleen makaamaan maharapsutuksia varten. Reaktion siinä aiheuttivat koirat jotka näyttivät minustakin välillä siltä että pääsevät tulemaan ihan syliin asti. Ei Loimu kuitenkaan kohti syöksynyt, vaan räyhäsi omalta paikaltaan ja tasaantui nopeasti.

Siirtymät näyttelyalueella sujuivat paremmin kuin odotin. Loimu tulee mielellään syliin, kun se jo itsekin tietää että menee kuppi nurin jostakin. Ja siinä se sitten pötkötti kainalossa kun pujoteltiin lenkin jälkeen koirien ohi takaisin oman kehän laidalle. Joskushan olen pitänyt koiran sylissä kantamista ihan naurettavana juttuna, mutta kyllä vain on kätevä taito harjoitella pienen koiran kanssa! Kaiken kaikkiaan Loimu oli vallan hiljainen ja kaikki sen reaktiot ympäristöä kohtaan tulivat ihan loogisista syistä - sehän on koira, eikä sohvatyyny.

Sosialisoinnit kehän laidalla jäivät vähän vähäiseksi - enhän minä tunnista ihmisiä enkä aina edes koiria. Luulin moikkaavani tuttua ja sain kyllä vastauksen, mutta taisi sittenkin olla väärä ihminen. No toisella kertaa paremmin, ensikertalaisena sitä sählää kaikkea ja rikkoo etikettejä.

Kehään meno jännitti niin että mikään ei mennyt aamulla kurkusta alas ja olin siinä vuoroakin odotellessa edelleen niin pihalla, että onneksi Mira tiesi paremmin koska me mennään. 😂 Siinä sitten mentiin kehään muiden perässä ja tultiin pois odottelemaan yksilöarvostelujen (vai miksi niitä kutsutaan) ajaksi.

Loimu meni paljon paremmin kuin odotin! Voi hyvänen aika että oon ylpeä Rakettiketusta, kun tietää mikä työmaa tämmöset karkelotaidot on sen kanssa olleet! 😍 Olisittepa paikan päällä nähneet, mitä moodin vaihto Loimussa tapahtui, kun laitoin sille kaulapannan. Meillä on kaulapanta aina treeneissä ja Loimu meni ihan eri asetuksille: se oli töissä ja ympäristöön reagoiminen loppui kuin seinään. Se alkoi tarjota oletuskäytöksiä ja yhteistyötä ja olikin sitten kaikenkaikkiaan tosi timanttinen. Oltiin kuitenkin ekaa kertaa tuollaisessa tilanteessa, kun ei tietenkään treeneihin ole saatu järjestettyä ihan näyttelyiden tasoista hälinää.

Mitä sitä enempää kehäsuorituksesta höpöttämään, alla video koko setistä. Yllätyin siitä, että Loimu ravasi hihna löysänä ja että se lopulta oli sitä mieltä että tämä oli varmaan jokin seuraamistehtävä. Se myös seisoi, eikä ehdottanut istumista kertaakaan ja vähän tyhjän päälle jäädessään se alkoi hyppiä vasten kuten kuuluukin. Erityisen tyytyväinen oon käsittelyyn; sen häntä vispasi koko ajan ja kun tuomari oli katsonut hampaat, Loimu käsitteli kokemuksensa ravistelemalla. Hampaiden katsomista on harjoiteltu koko kesä, sillä Loimu suhtautuu aikaa kärkkäästi kaikkeen kiinni pitoon ja käsittelyyn. Toki leukakosketus ei näyttelyissä toteutunut, mutta yleisesti positiivinen asenne kuonon koskemista kohtaan kantoi läpi. 💛

Videosta kiitos serkun tyttärelle! 💕

Tuomarina oli Paavo Mattila

Tulos EH

Loimun arvostelu: "Hieman lyhyeltä vaikuttava. Hyvänlainen pää. Hyvä kaula. Sopivan vahva runko, hyvä selkälinja. Hieman avoin häntä. Hyvät raajat. Hyvä karva. Kevyet liikkeet. Miellyttävä käytös."

© Mira Kaipainen

© Mira Kaipainen

Oon tyytyväinen meidän suoriutumiseen ja tulokseenkin. Tulipahan taas yksi uusi kokemus ja oma näkemys tästäkin harrastuksesta. Kiitos matkaseurasta ja kuvista Mira!

© Mira Kaipainen

Koiran eroahdistus

Jo alkukesästä postauksissa vilahtanut australianpaimenkoira Kida on jatkanut hoitokoiran uraansa meillä. Tätä kirjoitellessa Kida on ollut meillä kaikkinensa kahdeksan viikkoa (ei aivan yhtäjaksoisesti mutta kuitenkin) ja tällä hetkellä hoidossaolo on päivähoitomuotoista. On ollut ilo olla ystävälle avuksi, vaikka koiran tilanne onkin tukala. Kida ei toistaiseksi osaa/voi olla yksin. Aina tilanne ei ole ollut näin, vaan Kidan käyttäytyminen muuttui koirakaverinsa poismentyä muutama vuosi sitten. Kyse ei siis ole siitä, ettei yksinoloja olisi aikanaan asianmukaisesti harjoiteltu.

Taustatietoa sen verran, että olen tuntenut Kidan omistajan jo vuosikausia ja tavannut Kidaakin useamman kerran ennen kuin päädyttiin tarjoutumaan sen hoitajiksi. Kida ei ollut varsinaisesti tottunut lapsiin ennen meille tuloaan, joten pidettiin kaikki vaihtoehdot avoinna. Kida kuitenkin solahti meille paremmin kuin hyvin, joten toistaiseksi se saa olla meille hoidossa niin pitkään kuin tarvis.

Eroahdistus näyttäytyy Kidalla etenkin ahdistuneena käyttäytymisenä; se stressaantuu yksinolosta voimakkaasti (läähättää, tärisee, ääntelee).  Kida reagoi havahtumalla myös jo pelkästään siihen, että laitan pitkähihaisen paidan sisällä päälleni. Jonkin asteisen reagoinnin aiheuttaa siis kaikki, mikä voisi ennakoida pois asunnosta lähtöä: avainten kilinä, repun pakkaaminen tai sanallinen vihje (kohta lähdetään, mennään ulos, mennään autoon jne.).

Teroitettakoon vielä että eroahdistus ei ole sama asia kuin tylsyys, eikä se mene ohi sillä että koiralle antaa puruluun ja jättää radion päälle.

Eroahdistusta on helppo vähätellä, kunnes se osuu omalle kohdalle. Kun tilanne onkin yhtäkkiä se, ettei koiraa voi jättää yksin ilman että koira kansankielisesti sekoaa, asunto räjähtää ja koira potentiaalisesti vahingoittuu itse, arki muuttuu väkisinkin. Suomessa ei useinkaan ole mahdollista jäädä töistä ja opinnoista paitsi, vaikka joillain aloilla etätyö onkin mahdollista. Arjesta tulee eroahdisteisen koiran kanssa helposti kuormittavaa; minne koira menee kesähelteellä kauppareissun ajaksi, kuka on koiran kanssa työpäivän ajan ja milloin tilanne on se että koira osaisi olla rennosti yksin edes vartin?

Näitä asioita oli vähän vaikea käsittää pelkästään lukemalla ja kuulemalla. Omat koirani kun jäävät yksin ihan mielellään ja ongelmitta, eivätkä kovinkaan tarkkaan seuraa missä huoneessa itse olen. On siis ollut silmiäavaava kokemus saada tutustua Kidaan paremmin. Vaikka se ei meillä joudukaan olemaan lainkaan yksin, niin ihan jo sen aktiivinen pyrkiminen ulos mukaan - jonne se pääsisi joka tapauksessa - on aivan eri luokkaa ja eri mielentilan sävyttämää kuin omilla koirillani.

Positiivisena puolena Kida on muuten ihan tosi kiva, huumorintajuinen australialainen. Rotutuntemukseni on heikohkoa, mutta kaiketi aika tyypillinen hulivi aussi. Yksinoloasioista positiivista on se, että Kida tykkää matkustaa autossa ja viihtyy siellä yksinkin. Se kykenee myös nukkumaan meillä eri huoneessa yön, kuin missä me ihmiset. Avattakoon näitä kuitenkin hiukan lisää.

Ensimmästä viikkoa meillä ollessaan Kida oli tietysti aika levoton koska uusi paikka. Se oli myös hyvin tarkka liikkeistäni ja ensimmäiset yöt se nukkui kapean portaikon ylimmällä rapulla, suoraan oven takana. Ei se tainnut kovin hyvin nukkua, mutta rauhoittui kuitenkin yöksi. Meillä koirat eivät nuku makuuhuoneessa a) isännän allergian vuoksi ja b) jotta lapset eivät yöllä vahingossa kompastuisi koiriin. Neljän yön jälkeen Kida lopulta vain saattoi minut yläkertaan ja palasi sitten itse alas. Nykyisellään se ei enää iltamyöhällä korvaansa lotkauta kun poistun yläkertaan, vaan jää rauhassa olkkariin omien koiriemme kanssa. Ei ihan itsestäänselvyys tämäkään, mutta helpottaa kokonaisuutta.

Nyt syksyllä olemme voineet liikkua lasten koirattomille menoille varsin normaalisti, sillä koiran voi jättää autoon. Olen arkiviikot pääasiassa yksin, joten minne menenkään, sinne tulevat lapset ja nyt myös Kida. Välillä Kidalla on ollut Savu seuranaan autossa, sillä ajattelin siitä olevan apua. Vaan on Kida jäänyt autoon mielellään yksinkin ja yleensä se nukkuu kun palaamme autolle. Koirattomia menoja ovat esimerkiksi lasten kerhot ja kaupassa käyminen.

Kesäaika eroahdisteisen koiran kanssa olikin sitovampaa ja ehkä jostain vinkkelistä hankalampaakin.  Helteen ja paahteen vuoksi Kidaa ei voinut jättää autoon odottelemaan, joten kaikki menemiset oli järjestettävä sen mukaan, että koira olisi mukana. Koska minulla on alle kouluikäiset lapset, joita ei voi jättää ilman aikuista, menee yksi lapsen tapaan holhottava koira ihan näppärästi mukana. Paitsi jos pitäisi käydä ruokakaupassa. Tai jos halusimme uimarannalle. Tai jäätelölle. Tai jonnekin mihin koirat eivät lähtökohtaisesti ole tervetulleita.

Kidan hoitoviikoilla prioirisoimme asiat niin, että ruokaostokset tilattiin noudettaviksi, jäätelöt ostettiin mukaan, ihmiset jotka eivät halunneet koiraa kotiinsa tulivat meille kylään ja lasten kanssa mentiin sitten vähän syrjäisemmälle rannalle jonne koiratkin voitiin ottaa mukaan. Pääsipä Kida aika moneen kyläpaikkaankin mukaan ja monesta muusta koirasta poiketen se on hurmannut meillä sekä isännän että kyläpaikoissa siskoni.

Eroahdistuksen logiikka ja koiran mielenliikkeet ovat kiinnostavia ja välillä arvaamattomia. Kida ei pysy portin takana ulkona tai sisällä. Jos menen itse portin eri puolelle, Kidalle on ihan sama onko portin korkeus 60 cm vai 110 cm. Se tulee yli samantien. Vastaavasti jos portin (tai vaikka oven) jättää auki, Kida saattaa jopa nukkua eri huoneessa jossa itse olen. Kuten nyt: kirjoitan tekstiä loppuun ruokailuhuoneen pöydän ääressä ja Kida nukkuu portti auki keittiössä.

Eroahdistuneen koiran kanssa omistaja jää helposti yksin. Tai tämä on näkemykseni sivusta seuranneena. Kaikkea turhaa kommenttia saa kuulla ihan liikaa ja parhaiten tietävät aina he joiden koiralla ei ole eroahdistusta ollutkaan. Jos Kidan eroahdistus poistuisi simsalabim rutiineilla ja toisen koiran seuralla, pitäisi sen meillä jäädä jo vallan mielellään yksin. Mutta eroahdistus ei valitettavasti toimi niin. Minun näkökulmastani eroahdistukseen tarvitaan ammattilaisen apua etenkin, jos koiralle väistämättä tulee yksinoloja. Tämän hetkinen ratkaisu on meillä ollessa välttää yksinolot niin kauan kuin on tarpeen ja mahdollista.

Ei ole eettistä jättää koiraa haukkumaan työpäivän ajaksi edes maalla. Ja tarkoitan haukkumista nyt esimerkkinä, eroahdistus voi oireilla toki muutenkin ja haukkuminen voi johtua muustaki kuin eroahdistuksesta. Upotin alle Jenny Jalosen Instagram julkaisun aiheesta. Lyhyesti: Eroahdistus on koiralle haitallista eikä niin voimakkaan stressin aiheuttaminen tietentahtoen ole eettisesti perustelua.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Jenny Jalonen (@jenny.jalonen) jakama julkaisu

Joku varmasti jo ajattelee että Kidasta on meille valtavasti riesaa ja että postauksen pointti on valittaminen. Ei pidä paikkaansa. 😁 Jos voin olla ystävilleni avuksi, niin olen avuksi mielelläni. Kotiäitiys ja yrittäjyys mahdollistavat arjen järjestelyn miten kulloinkin on tarve, joten yksi hoitokoira menee tässä oikein luontevasti. Lapset ovat kiintyneet Kidaan ja Kida lapsiin ja hoitokoirasta on koko perheelle valtavasti iloa. Pikkuväen toimesta Kidaa odotetaan tänne innolla ja siitä luovutaan joka hoitoreissun päätteeksi haikein mielin. Onnekkaasti myös luottolapsenvahtini ovat jo varsin tottuneet siihen että lasten mukana tulee yksi koirakin.

© Mira Kaipainen

 

Haluan tehdä eroahdistusongelman näkyväksi ja jakaa aiheesta tietoa sen verran kuin minulla on. Koiranomistajuus ei aina ole sitä mitä alunperin olisi toivonut ja jotkin haasteet voivat kuormittaa arkea kohtuuttomasti. Ajatelkaa, jos koira olisi työ-/opiskelupäivät hoitolassa? Se ei ole ihan ilmaista lystiä ja toisaalta koirahoitoloiden ihmisseuramahdollisuus vaihtelee. Ei välttämättä ole myöskään helppo pyytää apua eivätkä avuliaatkaan kaverit ehkä aina heti ymmärrä sitoutumista tämäntyyppiseen koiraan. Että kun on koira joka ei pysty olemaan yksin, voi pitää luksuksena sitä että koira saattaa odottaa kuitenkin vessan oven toisella puolella.

Eroahdistus laittaa omistajan puntaroimaan asioita monelta kantilta ja päätymään niihin ratkaisuihin jotka ovat mahdollisia ja vähiten haitallisia. Ei ole kahdehdittava tilanne. Hyvällä tukiverkostolla järjestyy tietysti suunnilleen mikä vain, mutta kukaan ei varmasti tällaista koiralleen toivo saati halua arkeensa lisästressiä. Meiltä Kidan kotiin on matkaa noin 40 km. Sen kun ajaa pari kertaa päivässä edestakaisin, tekee toistasataa kilometriä. Eli vaikka hoitolan voi välttää, niin ei tämäkään ihan ilmaiseksi tule. Jatkamme kuitenkin Kidan hoitopaikkana niin kauan kuin on tarve.

Ystävälle on ehdottomasti nostettava hattua. En ihan äkkiä keksi montaa ihmistä, joka tekisi näin monipuolisesti kaikkensa koiran hyvinvoinnin eteen, kuin mitä Kidan eteen on tehty. Toivon hartaasti että tilanne joskus helpottaa. 💜

Jos tätä lukee joku, joka epäilee koirallaan eroahdistusta tai jos koirallasi on jo eroahdistus niin hae ammattiapua. Eroahdistus ei ole normaalia tai koiralle hyväksi. Suomen Eläinkouluttajien sivulta löyty Kouluttajalista, josta voit etsiä oman asuinalueesi ammattilaisia.

Tsemppiä ja jaksamista jokaiselle eroahdistuskoiran omistajalle! Ette ole yksin 💜

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Kida | Arkea aussien kanssa (@sunshineaussie) jakama julkaisu