Kuulumiset ja Loimun juoksut

Postaus kuvia täynnä menneiltä viikoilta, kun kamera on kiikkunut vähän aktiivisemmin mukana. Yritin ottaa meistä tämän aamun ulkoilulla potrettia ja jonkinlaiseen pystyttiin. Yllä olevassa kuvassa on siis eväshetki meneillään ja kameran asettelu kuvausasemiin ilman jalustaa oli vähän hankalaa 😅

Savu ja Loimu ovat päässeet leikkimään kultainennoutaja Riepun kanssa ennen issikkaleiriä, sekä viime viikolla bordercollie Loton kanssa. Lenkit muiden koirien kanssa menivät sujuvasti, mutta totta kai hiukan vauhdikkaammin.  Toisella lenkillä myös lapset olivat mukana ja lenkin teema olikin sellainen "kaikki viihtyy lenkki". Kepit, kaatuneet puut, kivet ja lätäköt kiehtovat sekä koiria että lapsia ja niinpä pieneenkin matkaan saa käytettyä paljon aikaa.

Loimun juoksut alkoivat viime viikon keskiviikkona, juuri sopivasti islanninlammaskoirien leirin jälkeen. Kiinnitin huomiota kun tavanomaisen sijaan Savu seurasi Loimua huuliaan lipoen. Selvisi sekin syy 😂 Loimu on ollut vähän tavallista rauhallisempi (isännän mielestä se on nyt mukava koira ) juoksujensa aikaan. Toisaalta Loimu on ollut myös kovasti ilahtunut, että vihdoin Savu leikkii sen kanssa, vaikka ihan koko ajan. Savulla on tosin ihan muut asiat, kuin pelkkä leikkiminen mielessä.

Nyt alkujuoksuaika on mennyt ihan kelvollisesti. Vaikka Savu on kastroitu jo vuosia sitten, se reagoi narttukoirien juoksuihin edelleen aika voimakkaasti. Se kyllä nukkuu ja syö normaalisti, mutta on ollut jatkuvasti vähän levoton. Tällä viikolla Savu lähteekin kaverille hoitoon ja kotiutuu sitten Loimun juoksujen loputtua. Turhaa stressiä asua juoksuisen nartun kanssa ja saapa kyläreissulla muuta ajateltavaa kuin suvunjatkamisen 😆

Loppupostaus koostuu kuvista meidän porukan lenkeiltä. Vihdoin alkaa olla syyskeliä (ja hirvikärpäsiä) ja arkiretket jatkuvat taas vähän kuin normaaliin malliin. Kesähelteet ja hyttyset hiukan verottivat samoilua metsässä pikkuväen kanssa, mutta taas pääsee.

Islanninkoirien leiri 2-4.9.2022

Viime perjantaina luottoauto Volvo käynnistyi jo ennen aamu neljää, kun Loimun kanssa lähdimme kohti Islanninkoirat ry:n järjestämää islanninlammaskoirien leiriä. Leiri tokikaan ei alkanut aivan niin aikaisin että aamuyöllä olisi tarvinnut lähteä, mutta päätin yhdistää työt samaan reissuun ja kuvasin koiria Jyväskylässä muutaman tunnin. Taitoimme ajomatkaa Loimun kanssa leppoisasti muutaman tauon kanssa, eikä me mitenkään liian ajoissa oltu Kerimäellä perillä.

Leiri pidettiin Kerimäellä Majoitusliike Yömyssyssä ja majoitusliikettä voidaan Loimun kanssa lämpimästi suositella. Ulkoilmaihmisenä telttailen aina kun voin ja niinpä meille järjestyi telttapaikka pihanumerta. Palvelu oli erittäin (koira)ystävällistä ja asiakaslähtöistä, sekä ruuat maittavia. Aivan varmasti majoitutaan tuolla toistekin, kenties joku kerta myös sisätiloissa.

Teltan pystytyksen ja monen moikkailun jälkeen lähdettiin paikalla olijoiden kanssa lenkille. Hihnalenkille lähteminen koiraporukalla hiukan kuumotteli itseäni, sillä Loimulla on hihnailusta koiraporukoissa ihan hävyttömän vähän kokemusta. Täällä maalla asuessa kun tulee aika harvoin käytettyä hihnaa muutenkaan. Vaan kyllä se kimppalenkki kelvollisesti meni, vaikka parkkipaikalla autosta ottaessa Loimu ei ihan ollut edukseen. Jännittävä ja kiihdyttävä tilanne kaikille (ja arvatkaa vaa jännittikö muakin😆), joten ei vedetä siitä pienestä hetkestä isompia johtopäätöksiä.

Lenkin jälkeen siirryttiin sisälle syömään ja tutustumaan ja ilta kului paimennusluentoa kuunnellessa. Itse en tiedä paimennuksesta juuri mitään, joten oli todella kiinnostavaa kuulla, millaista paimennus on Islannissa ja mitä ominaisuuksia paimennuksessa islanninlammaskoirilta on toivottu. Ylipäänsä ennen käytännön paimennusharjoituksia kattava teoriapaketti lajin juurista ja harrastamisen säännöistä oli oikein paikallaan. Nyt keltanokkakin tietää vähän enemmän kuin viikko sitten.

Perjantai-ilta vierähti nopeasti ja mekin vetäydyttiin Loimun kanssa ajoissa telttaan. Vähän aikaa Loimu hääräsi teltassa ympäriinsä, mutta ei reagoinut kuuntelua kummemmin ulkoa kuuluviin ääniin. Telttakangashan ei mitään ääniä eristä, joten jokainen parkkipaikalla koiran kanssa liikkuja tuli kyllä kuulluksi. Yö meni kyllä tosi rauhallisesti, en havahtunut kertaakaan että Loimu olisi tehnyt mitään. Loimu havahtui aamuyöllä minun sukeltaessa syvemmälle makuupussiin (jonka muuten naapuri ystävällisesti lyhensi ja ompeli vetoketjun oikealle puolelle 💛) ja syöksyi tunkemaan päätään pussiin myös. Ei Loimu kuitenkaan oikeasti viihtynyt vieressä nukkumassa, saati että olisi käyttänyt omaa makuualustaansa. Syyskuinen yö oli islantilaiselle riittävän lämmin nukkua ihan vain teltan pohjalla.

Lauantaina me herättiin Loimun kanssa jo kauan ennen aamupalaa, joten ehdittiin käydä sekä lenkillä että hengailla sisätiloissa. Aamupalan jälkeen suunnattiin oman ryhmän (leiriläiset oli siis jaettu kahteen ryhmään) kanssa aamulenkille. Loimu oli huomattavasti parempituulisempi lenkkeilijä kuin edellisiltana, eikä sinkoillut ympäriinsä. Maantiellä autojen ohittaminen on sille haastavaa, mutta aamulla se malttoi syödä ruokaa pientareelta traktorin ajaessa meistä ohi. 

Lenkin jälkeen siirryimme kentälle tekemään tottelevaisuuslajeja. Kentällä oli kivannäköinen rallytokorata ja hetkellisesti harmitti ettei Savu ollut mukana kun eihän Loimu vielä ratoja tee 😅 Loimu odotteli vuoroaan autossa kun valokuvasin muita ja autossa odottamisessa on kyllä alkukesän tokoleiriin (Tokoleiri Jämijärvellä 6/2022) verrattuna tapahtunut hurja muutos. Loimu haukkuu kyllä jos joku menee auton ohi, mutta katselee kauempana kulkijoita myös hiljaa. Ja mikä tärkeintä, se myös nukkuu osan ajasta autossa ollessaan, eikä päivystä enää jatkuvasti. Hiljaa hyvä tulee ja jatkamme harjoituksia.

Jännitin omaa vuoroa niin kamalasti että taisin myöntää sen ääneenkin ja lopulta tein Loimun kanssa puolihuolimattomalla suunnitelmalla sitä sun tätä. Toin sen autolta tonnikalatuubin voimin kentän laitaan ja lähdettiin Loimun kontaktista liikkeelle. Sekalainen kontaktipelini ei oikein toiminut kuten videoltakin voi huomata, mutta CU-koulutuksesta (Control Unleashed koulutuspäivä 7/2022) käteen jäänyt 1-2-3 peli sitoutti Loimun olemaan kanssani ihan erilailla.

Kun Loimu oli valmis, kokeiltiin vieraalla kentällä hiukan perusasentoa, noutokapulan hakemista ja kosketusalustaa. Videolta voi taas naureskella omalle sähläämiselleni, kauhean monta toistoa vähän kuin varmuuden vuoksi enkä tiedä mitä ajattelin kun meinasin lähteä kävelemään perusasennosta. Mitään katastrofaalista ei kuitenkaan käynyt, mitä nyt paukautin Loimua vahingossa noutokapulalla päähän.

Tosi tyytyväinen oon Loimun yleisolemukseen treenatessa. Se ei alun säntäilyn jälkeen uppoutunut haistelemaan muuta kuin heittämiäni nameja, se haukahti alussa vain kerran ja kun se kapula suussa meinasi juosta ihmisille, se kääntyikin kutsusta luokseni. Kaikkinensa jäi siis oikein hyvä mieli meidän treenihetkestä. Uusi kenttä ja oma jännitys saivat minut odottamaan täyttä kaaosta, mutta treeneissä oli nähtävillä lähinnä meille tyypillisiä mokia ja epäkohtia, jotka vaativat itseltäni vähän hienosäätöä. Jotakin mainitakseni, niin kosketusalusta pitää ottaa harjoitteluun varmaan kokonaan alusta.

Iltapäivällä suuntasimme Loimun kanssa paimennustreeneihin Loimun kasvattajalle. Vähän epäilin aluksi, mutta nyt olen kyllä varsin varma että Loimu tunnisti paikan ja kasvattajansa. Se alkoi ensinnäkin autossa huutaa kun pääsimme perille, vaikka se ei nähnyt lampaita eikä muutoin hauku autossa juuri ollenkaan. Kun Loimu sitten vuorollaan pääsi aitaukseen vapaaksi, se kyllä juoksi suoraan Riittan luo paijattavaksi ja paimennusharjoittelussa vastasi Riittan kehumiseen samoin kuin omaani. Näillä spekseillä sanoisin Loimun tienneen ja tunnistaneen, mihin olimme tulleet.

Paimentamaan tuli myös Loimun sisko Nilla ja ennen vuoroamme ehdittiinkin päästää juniorit juoksemaan aidatulle alueelle. Vapaaksi päästäminen sopikin paremmin kuin hyvin, ei olla oikein Loimun kanssa totuttu kulkemaan vain toisiimme kytkettyinä 😁 Hyvin samanoloiset siskokset, vauhtia riitti. Vasta paimennuksen jälkeen Loimu oli siihen malliin väsynyt, ettei jaksanut enää toisen siskonsa Fannin kanssa juuri leikkiä. Näemmä se jollain tekemisen määrällä paukut loppuu Loimustakin.

© Riika Kivirinta

© Riika Kivirinta

Ensimmäisenä päivänä Loimu vähän jähmettyi lampailla alun rohkean perään lähtemisen jälkeen. Minusta vaikutti siltä kuin Loimu olisi puntaroinut oliko lampaiden perään lähteminen nyt uhka vai mahdollisuus ja mitä ihmettä se oma ihminen käveli siellä lampaiden seassa. Ihan valehtelematta väitän, etten ole ikinä nähnyt Loimun istuvan niin pitkään ja kaukana paikallaan, minun sitä kutsuessa, kuin lauantai iltapäivänä pyöräaitauksen portilla. Pitääpä saada yhtä varma paikkaistuminen vielä tokokentälle niin ollaan askel lähempänä tavotteita 😂

Loimu rohkaistui ja innostui lampaista kun sai peräänsä liinan ja Riittan vierelleen kävelemään. Loimui laittoi lampaat liikkeelle ja oli kauhean tyytyväinen saavutukseensa niiden liikuttamisesta. Noin muuten itselläni ei ollut silmää arvioida kuinka meni, mutta ei kai kovin huonosti melkein ensikertalaiseksi. Loimu on nähnyt lampaita pikkupentuna sekä kerran kevättalvella (Tokotäyteinen viikonloppu +lampaat 3/2022) joten nyt oli vähän kuin kolmas eka kerta.

Lauantai-illan luennolle otin Loimun mukaan. Salissa oli muutama muukin koira ja Loimun oli aika vaikea rauhoittua. Ei se nyt ihan mahdottomasti ääntä pitänyt, mutta härväsi aikalailla ja oli tosi levoton. Tonnikalapasteijatuubi siinä ehti loppua ja lopulta otin Loimun syliini. Se vaikutti hiukan jännittävän ympäristöä tai tilannetta muuten, varmasti osasyynä hienoinen yliväsymys. Sylissä olemisen jälkeen Loimu asettui lattialle ja nukahti. Toivoin sen vain inasen rauhoittuvan, mutta en uskonut sen voivan nukahtaa. Vaan taaspa pääsi pentu yllättämään. Loimu nukkui tunnin ja sen jälkeen kiikutin sen autoon loppuluennon ajaksi.

Yö teltassa oli vielä edeltäjäänsä rauhallisempi ja levollisempi. Sateesta huolimatta makuupussissa oli lämmin ja nukuttiin oikein hyvin. Telttakangas tosin vuotaa jostain saumasta, mutta ei kuitenkaan kastuttu. Samoin teltan ikkuna jonka kuumaliimalla korjasin, hajosi sateessa lopullisen oloisesti. Täytyy hiukan perehtyä teltan huoltamiseen, mutta toistaiseksi tällä ei lähdetä enää uhmaamaan kaatosadetta.

Loimu ja ihanat Bruda ja Isafold

Sunnuntaiaamuna en malttanut olla treenaamatta ja niinpä me pienesti tokoiltiin kentällä Loimun kanssa keskenämme. Aamupalan jälkeen päästiin kokeilemaan hoopersia ja olipa vaan hauska laji! Uskaltauduin päästämään Loimun irti koska se vaikutti olevan hyvin fokusoitunut ja selvittiin irtiolon suhteen tosi kivasti, vaikka kentän reunalla oli ihmisiä ja toinen koira. Kaiken säätämisen ohella on aina kiva ja palkitsevaa huomata pientä kehitystä ja edistystä.

© Riika Kivirinta

© Riika Kivirinta

© Riika Kivirinta

Loimu innostui hoopersista, vauhtia ja palkkaa vuorotellen. Itsellä ei ole lainkaan edes agilitytaustaa, joten kaikki ohjaaminen ja itsensä asettelu muutenkin kuin koiran tielle tuntui vähän kömpelöltä. Kai se on sitä alkuun muillakin. Tosi kiva oli kokeilla uutta lajia osaavamman ohjauksessa.

Treenien jälkeen jäi vapaata aikaa ennen ruokailua ja hengailtiin sitten luentosalissa juttelemassa. Loimu nukahti melkein heti lattialle. Tällaista hengailua kodin ulkopuolella on harjoiteltu aika vähän, joten yllätti positiivisesti ettei Loimu ole ihan toivoton tapaus. Toki se on nuori ja virtaa kuuluukin riittää, mutta näköjään oikeasti väsyneenä kykenee nukahtamaan myös vieraammassa paikassa. Oikein hyvä. Leirin parasta antia olivatkin näinä vapaampina hetkinä käytävät keskustelut, olispa ehtinyt jutella ihan kaikkien kanssa.

Sunnuntai iltapäivänä Loimu pääsi uudelleen lampaille ja olikin aivan eri koira kuin edellisenä päivänä. Luopumisharjoittelumme näkyi lampaillakin, sillä vaikka Loimu oli vähän kiihtynyt se ei meinannut lähteä lampaille ilman vihjettä. Kun sitten käytin meidän vapautusvihjettä "mee vaan", niin Loimu lähti oikein reippaana. Ilmeisesti se teki hyviä itsenäisiä ratkaisujakin suunnista tai jos jokunen lammas harhautui laumasta. Oli todella kiehtovaa nähdä omaa koiraa siinä tehtävässä, johon rotu on jalostettu.

Fanni, Loimu ja Nilla sisarukset

Paimennuksen jälkeen Loimu pääsi vielä siskojensa Nilla ja Fannin kanssa pellolle leikkimään. Joukkoon liittyi myöhemmin myös serkkukoira Turre. Ja voi miten Loimulla oli kivaa. Kerrankin kaikki leikkikaverit ymmärsivät sitä ja kaikkien mielipuuhaa oli täysiä juokseminen.

Päivän menivät hurjan nopeasti ja ei auttanut kuin lähteä taivaltamaan auton ratissa kotia kohti koirien leikkihetken jälkeen. Kiitos kivasta leiristä kaikille osallisille ja osallistujille. Me viihdyttiin ja Loimukin silminnähden nautti rotutovereidensa seurasta.

Koiraharrastus ja lapset

Olen jonkin aikaa pohtinut omaa koiraharrastustani tässä pikkulapsiaikana ja yritin koostaa ajatuksenjuoksustani jotakin lukukelpoista. Keskityn tässä tekstissä nimenomaan harrastusnäkökulmaan, eli niihin koiraharrastuslajeihin (rallytoko, toko) joita tavoitteellisesti koirieni kanssa teen - vesipelastuksen harrastaminen vaatisi resursseja erilailla, sillä itse en voisi ottaa lapsia sinne mukaan. Tekstiä kirjoittaessa lapseni ovat iältään hieman yli 4v Papu  ja 2v Pipa. Arki on siis jo hyvin erilaista kuin vauvavuonna, mutta kokemusta koira-lapsiarjen yhdistämisesti on tämä neljä vuotta.

Koirathan sinällään ovat minulle elämäntapa: minun on vaikea kuvitella elämää ilman koiria, mutta harrastuksissa kisaaminen ei ole mikään välttämättömyys. Voin harrastaa koirani kanssa yhtä aktiivisesti myös ilman koetavotteita, kuten olen vaikkapa aiemmin tehnyt.

Olen pitänyt koirista niin kauan kuin muistan ja koko aikuisikäni minulla on ollut koiria. Pidin siis  itsestäänselvänä (vaikka toki mikään ei ole itsestäänselvää), että koiraharrastus jatkuu perheenlisäyksen jälkeenkin luontevana osana arkea. Ja onnekkaasti näin on käynytkin. Vauvavuosina olen ollut tiiviisti vauvan kanssa, eli treenit ja kokeissa käynnit on toteutettu vauva mukana. Esikoisen vauvavuonna ei tosin kisattu Savun kanssa vielä lainkaan. Kertaalleen kokeilin josko kuopus olisi vauvana viihtynyt hoidossa kokeen ajan mutta se oli huono idea se. Ihmiset ovat erilaisia, niin myös vauvat, ihan omat lapseni keskenäänkin. Pipan kanssa harrastaminen on sujunut helpommin ottamalla hänet mukaan, sillä hyvillä mielin kotoa poistuminen ilman lasta oli etenkin vauvavuonna käytännössä mahdotonta. Voisikin sanoa, että koiralähtöisyyden lisäksi harrastan koirieni kanssa myös lapsilähtöisesti.

Kuluneena vuonna olen pystynyt irtoamaan iltakursseille, kokeisiin ja koulutuspäiviin myös yksin ja näitä olen tajunnut kaivanneenikin. Olen toki alitajuisesti varautunut siihen että jos kotoa soitetaan, niin ei auta kuin lähteä takaisin. Toistaiseksi lapseni kuitenkin odottavat innoissaan että "äiti menee koirahommiin", koska se tarkoittaa heille kaikkea mukavaa tekemistä tärkeiden läheistensä kanssa.  Lähtökohtaisesti itselleni on helpompaa jos voin ottaa kimppatreeneihin lapset mukaan, vaikka toisaalta nautin myös siitä että pääsen treeneihin yksin. Kuitenkin ilman lapsia lähteminen tarkoittaa jonkinlaisia lapsenvahtijärjestelyjä ja toisinaan lapsenvahti tarkoittaa jonkinlaista kotiintuloaikaa treeneistä.

Miten ympäristö suhtautuu lapsiin? 

Paljon kysytty mutta vähän puhuttu aihe. Tämä vaihtelee ja kaikenlaista kokemusta on osunut itsellekin. Uskon, että suhtautumiseen voi vaikuttaa itse melko paljon. Koirien treenit on suunnattu koirille ja ihmiset ovat tokokentällä koiriensa kanssa ja koiriensa takia (toivottavasti koiran takia eikä menestyksen takia). On siis sovittava ja kysyttävä etukäteen, voiko lapsia ottaa mukaan ja jos he mukaan tulevat, niin kuka heitä valvoo sen aikaa kun keskityn omaan koiraani. Pitkäaikaisten kavereiden kanssa ei mitään tarvitse enää erityisemmin sopia vaan kokonaisuus menee jo tosi lunkisti. Joihinkin treeneihin olen jättänyt suosiolla menemättä jos kalenteri onkin kääntynyt niin että lapset on otettava mukaan, mutta viime vuonna rallytokon pikkujoulut sujuivat varsin kivasti lasten ollessa mukana (ainakaan kukaan ei myöntänyt mitään muuta 😂).

Itseäni ei ihan kauheasti kiinnosta mitä mieltä muut ihmiset lapsistani ovat, mutta treeneissä huolehdin kyllä siitä, ettei kenenkään koiran tarvitse pelätä lapsia. Jos siis sattuu niin, että tiedän jonkun koiran jo valmiiksi pelkäävän lapsia, en tokikaan änkeä samalle kentälle oman pikkuväen kanssa. Ja vaikka koirat eivät lähtökohtaisesti lapsia pelkäisikään, voi kohti juokseva lapsi tai muuten koiran silmään arvaamattomasti käyttäytyvä pieni ihminen jännittää koiraa. Omalla treenivuorollani ei ole niin just mitä lapset kentällä tekevät, mutta tietenkään muiden treenivuoroja ei ole tarkotus pilata liian vaikealla häiriöllä.

Ennen omia lapsia en hirveästi ilahtuntut lapsista treeneissä, joten sinällään ymmärrän jos joku yllättäen suhtautuu kielteisesti. Toki silloin koirani oli vähän hankala lasten suhteen ja paikalla olevat minulle lapset pienoinen yllätys. Suosittelen lämpimästi kysymään, voiko lapset ottaa treeneihin mukaan - kysyminen on hyvä alku pitää treenit kaikille turvallisina ja kivoina. 

Lapset hallilla ja kentällä, sekä muiden koirien kanssa

Treeniseuraa enemmän lasten mukaan ottamiseen vaikuttaa se, missä treenataan. Kenttä ei voi sijaita aivan vesistön tai autotien vieressä ja jos menemme halliin, sen on oltava varattu ainoastaan meidän käyttöömme. Mitä enemmän riskejä ympäristössä on lasten kannalta, sen stressaavampi treenireissu on minulle vahtimisen suhteen.

Hiukan nuorempina lapseni viihtyivät ikätasonsa mukaisesti leikkimatolla, rattaissa katselemassa tai selässäni kantorepussa. Oi niitä aikoja... Nykyisellään he juoksevat hallia ympäri, levittävät kaikki lelut ympäriinsä ja ovat paikallaan vain sen aikaa kun syövät eväitä kehän laidalla - eväsretki kehän laidalla onkin ollut osalle koirista vähän ihmetys. Vaikka treenin loppupuolella aikani kuluu jälkien siivoamiseen, on suurin osa treenireissuista ollut paljoltin naurua. 

Vieraisiin koiriin lapseni suhtautuvat nykyisellään aika välinpitämättömästi. Saattavat he juosta kohti tai muutoin olla koiran silmään jännittäviä, mutta hyvin harvoin he tarkoituksenmukaisesti lähestyvät vieraita koiria. Jos lähtestyvät, niin yleensä sitä ennakoi Pipan kysymys siitä saako koiralle antaa ruokaa. Tässä vaiheessa vältetään itkupotkuraivarit sillä että jostain olisi hyvä löytyä koira jolle saa antaa ruokaa.

Lapsiin tottumattoman koiran kanssa vahdin tarkemmin ja ohjeistan kyllä lapsiani ja he noudattavat ohjeita sitten sen verran kuin sattuu huvittamaan. Taaperot ja leikki-ikäiset harvoin ovat mitään robotteja ja kaikenlaiset ohjeet näyttäytyvät helposti aika tylsinä. Yleensä kaikki sujuu kuitenkin hyvin, mutta muutaman kerran olen lähtenyt treeneistä vähän ennakkoon pois. Ei sitä nyt koko porukan tarvitse pienen ihmisen parkumista kuunnella ja harvoinpa siitä itsekään enää huvittaa lähteä treenejä jatkamaan.

Aikataulutukselliset haasteet

Jos ajateltaisiin, että treenaisin koiriani vain ilman lapsia, niin emme etenisi missään. Käytännössä treenien määrä tippuisi aivan minimiin, kerran kuukaudessa tokon omatoimiryhmä ja rallytokon ratatreenit. Lähestulkoon kaikissa muissa treeneissä lapset ovat mukana ja toki kotona he ovat aina paikalla kun treenaan. Ei siis kannata tehdä kaikeasta turhaan vaikeaa, vaan treenata suosiolla myös silloin, kun lapset ovat paikalla. Sillä mennään mitä on ja turha on vatvoa sillä mitä ei ole (tähänkin asti on päästy ilman lottovoittoa).

Olen kuvannut vuosi sitten videon Savun päivästä, jossa näkyy konkreettisesti arkinen treenituokiokin otsikolla Savun päivä videolla 9/2021

Pikkulapsiaikana voi harrastaa koiriensa kanssa, jos haluaa ja resurssit sen jossain määrin mahdollistavat. Tavoitteita voi asettaa, kuten itsekin teen. Kannattaa vaan suhtautua niihin hiukan rennommalla aikataululla niin ei tule niin paha mieli vuoden tuloksia läpi käydessä 😅 Paineita ei kannata ottaa, mutta mielestäni asenne lasten suhteen "sitten ei voi tehdä enää mitään" on turhan negatiivinen. Vähän sama asia kuin ajattelisi työstä, opiskelusta tai parisuhteesta että "sitten en voi tehdä enää mitään muuta". Ei tietysti voikaan tehdä mitään, jos asennoituu niin kielteisesti.

Paljon on kysytty myös sitä, miten ehdin liikuttaa koirat lapsiarjessa. Vaihdellen, mutta olen tänä ja viime vuonna koonnut miltei kokonaisilta viikoilta aikabudjetit koirien tekemisistä. Toistaiseksi kuten aiemminkin, tilanne on se, että joudun keskittymään liikuntaa enemmän koirieni palautumisen järjestämiseen. Aikabudjettipostauksiin näillä otsikoilla Savun viikko päiväkohtaisilla kaavioilla 2/2021 ja Viiden päivän aikabudjetti 3/2022

Asiasta voi tietysti olla montaa mieltä, mutta mielestäni resurssit omatoimiseen harrastamiseen ovat tällä hetkellä parhaimmillaan. Toki ilman lapsia pääsen liikkumaan rajallisesti, mutta heidän kanssaan voin treenata koiriani mielin määrin. Tämän johdosta tarve toiselle koiralle olikin ilmeinen, sillä toissavuonna Savu ylirasittui ja minä turhauduin kun en voinut kouluttaa koiraa niin paljon kuin halusin.

Koska olen toistaiseksi lasteni kanssa kotona (muut kotiäidit kyllä tietää että tämä on kaikkea muuta kuin olemista 😂), pystyn huolehtimaan ainakin pienestä treenituokiosta päivittäin. Toki aina en jaksa/pysty kouluttamaan koiriani niin usein, järjestelmällisesti tai pitkäkestoisesti kuin haluaisin, mutta siitä huolimatta koen tämän ajanjakson olleen paras verrattuna siihen millaista aiemmin on ollut.

Treeniaikani kotona on sidottu pitkälti Pikku Kakkosen julkaisuajankohtaan ja treeni saattaa silti keskeytyä koska vain, olen kehittynyt suunnittelutaidoissani radikaalisti aiempaan verrattuna. Jos vaikkapa päiväuniaikana mielii ehtiä koirallensa jotakin opettamaan, on suunnitelman syytä olla valmis siitä vaiheessa kun pikkuväki nukahtaa. 

Missä olen kehittynyt

- Suunnitteleminen; mitä teemme, miten, miksi, mitä tällä tavoittelemme

- Suunnitelmissa pysyminen

- Pettymyksen sieto

- Järjestelmällisyys

- Joustavuus

- Mielukuvitus

- Monipuolisemmat treeniympäristöt (leikkipaikat, uimarannat, kaikki mihin kehtaa ottaa koirat ja lapset mukaan, jatkuva yleishärdelli lentävine leluineen ja ruokineen koska lapset)

Miltä koiraharrastus näyttää lapsilleni? 

En ole aivan varma, mutta toivon tästä osasta elämääni jäävän heille hyviä muistoja. Ja varmasti on jäänytkin, sillä nyt kesällä he ovat itse kyselleen milloin menemme Canisportille. He ovat myös kotiseuran hiekkakentästä aina yhtä innoissaan. Ja kaikista muista hiekkakentistä myös. Kaikki hiekka- ja nurmikentät ovat heille "koirakenttiä" riippumatta kentän virallisuudesta.

He lähtevät mielellään mukaan aina jos pääsevät. Sekä itselle että koiralle pikkuväen aiheuttama sirkus on vain mainio häiriö ja toki molemmat lapset osaavat jo auttaa siivoamaan kartioita ym. kentältä pois. Silloin tällöin motivoituessaan he osaavat auttaa myös häiriökäskyissä tai vaikka houkutuksessa olemiosessa. Konflitkeja lasten kanssa tulee lähinnä jos he aikovat kadota näkyvistä tai tahtovat syöttää kaiken ruuan samantien koirille. Treenien teema lasten näkökulmasta on ensin ympäriinsä touhuamista, pieniä aputehtäviä ja vähän eväitä, sama uudestaan. Treenit päättyvät kiukutteluun ja itkuun koska on tyhmää lähteä kotiin. Toistaiseksi havaintojeni pohjalta ei ole ollut merkitystä ollaanko oltu paikalla puolituntia vai yli kaksi tuntia.

Miten lapsiin mun mielestä kannattaisi suhtautua?

Mahdollisuutena! Ihan kuten kaikki muukin, mikä voi tuoda treeneihin haastetta niin lasten luomat ärsykkeet monipuolisuudessaan ovat treeneissä valtava mahdollisuus. On tietysti ensiarvoisen tärkeää huolehtia sekä lasten että koirien turvallisuudesta ja turvallisuudentunteesta. En siis tarkoita sitä, että lapsia kuollakseen pelkäävä koira hyötyisi kentällä juoksevasta pikkuväestä lainkaan. Ei ole myöskään tarkoituksenmukaista tehdä treeneistä toistuvasti liian vaikeita. 

Jos lapsiin suhtaudutaan treeniporukoissa kovin kielteisesti, ei treeniporukassa ole äitinä välttämättä kovin kiva käydä ilman lapsiakaan. Koska lapsiin voi törmätä arjessa tai vaikka koepaikalla, ei lasten läsnäollessa koiran taitojen harjoittelu ole ollenkaan turha juttu.

Ja jos lapset ovat tervetulleita jokusiin omatoimitreeneihin niin boom - varmasti harrastajiakin löytyy yhtäkkiä lisää kun treenaamista varten ei tarvitse säätää sitä lapsenvahtia. Sulkemalla lapset kaikkien mahdollisten treenien ulkopuolelle, saatamme vahingossa sulkea ulkopuolelle myös perheelliset koiraharrastajat. Eikö olisi kiva, että se lapsiperheenkin harrastuskoira pääsisi vähän kentälle revittelemään ja tekemään sitä mitä osaa?

Tarkennus tähän väliin: tarkoitan lasten mukaan ottamista pääasiassa itsenäisiin omatoimitreeneihin. Maksetut kurssit, valmennukset ja koulutuspäivät ovat asia erikseen ja siellä kaiketi toivotaan pikkuväen olevan yhtä kuin näkymätön.

Toisaalta tämän ajan lapset ovat tulevaisuuden koiraharrastajia. Sen lisäksi että he oppivat aikuisilta esimerkkiä koirien hyvään kohteluun, he tuntevat myös ovatko he tervetulleita koiraharrastukseen mukaan. Ikä on niitä harvoja asioita mille ihminen ei voi mitään. Siispä jos nuoremmalla ikäpolvella on intoa koirien pariin, niin miksi emme kannustaisi jo taaperoa kehittämään taitojaan koirien kanssa? 

© Essi Vuorenmaa - rallytokon pikkujoulut

Mielestäni koiraharrastus on yksi parhaista harrastuksista lapsiarjen kylkeen ja lapsille esiteltäväksi. Lasten ei tarvitse seurata pelkästään sivusta vaan he voivat myös ikätasonsa ja halunsa mukaan osallistua koiraharrastukseen varsin varhaisessa vaiheessa. Koirien ruokinta toimii aina 😅

En tiedä ovatko lapseni pitkällä tähtäimellä aidosti kiinnostuneita koirista. Tai olisivatko he nykyisenkään vertaa kiinnostuneita koirista, jos en itse olisi? Itse innostuin koirista kyllä jo pikkulapsena, vaikka silloiset koirat olivat ulkokoiria eikä kukaan lähipiirissä suhtautunut niihin kovinkaan kiinnostuneesti. Nähtäväksi jää, onko lasten kiinnostuminen koirista vain matkimista vai säilyykö into koiria kohtaan läpi vuosien. Olisihan se aika mahtavaa, jos voisi jakaa lastensa kanssa yhteisen harrastuksen.

Jos on mitä vain kysyttävää tai tästä tekstistä jäi jokin askarruttamaan, niin nakkaa kommentilla ja sähköpostilla koiriamaalta [a] gmail.com Vastaan mielelläni 😊

Elokuun treenikoosteet

Elokuun treenikooste videoista voi havaita, että määrällisesti treenejä oli aiempaan verrattuna aika vähän. Aiempaa vähemmän tuli myös otettua videota yksin treenaamisesta, etenkin kun Loimun kanssa pääasiassa kerrattiin vanhaa.

Savu kävi tokon kimppatreeneissä ja rallytokon ratatreeneissä. Samoista lajeista käytiin kokeissa keskeyttäen ja saaden myös hylky. Kumpikaan koira ei ole laittanut pahakseen iisimpää tahtia treenien suhteen. Ei harjoittelu voikaan olla koko ajan pelkkää nousujohteista etenemistä, vaan joskus pieni taukokin on ihan paikallaan.

Etenkin Savun kanssa hitaampi tahti tuntuu tehneen hyvää, sillä se on ollut sekä treeneissä ja kokeissa huomattavasti parempi (en keksi tähän nyt muuta kuvaavaa sanaa) kuin aiemmin. Yleisesti treenien sujuvuus ja kokeiden suoritusvarmuus ovat toistaiseksi niin huipussaan, että olen yhden jos toisenkin kerran hämmästellyt miten aiemmin niin vaikeat tilanteet menevät nykyään tosi helposti.

Katseet syksyyn ja kohti uusia treenejä.

Rallytokokoe Ikaalinen 28.8

Tällä kertaa sää oli vesisateen voimin meidän puolellamme, kun startattiin kotiseuran kokeessa. Tämä taisi olla jo kaikkinensa neljäs startti rallytokon voittajaluokassa ja niin vain ohjaaja meni nappaamaan hylyn tältä kertaa. Muutoin rata meni kivasti ja jäi hyvä fiilis. Eiköhän tämäkin moka jää mieleen kerrasta ja seuraavan hylyn hankin jostain muusta 😂

Savu oli lämppäalueella tosi hyvällä mielellä ja lähdettiin kentällekin yhdessä kuplassa. Alla tavanmukainen läpikäynti radan vikalistasta.

Tuomarina Anna Klingenberg

270° käännös vasempaan, -1p puutteellinen yhteistyö, -3 epätarkasti suoritettu tehtävä, -3p ohjaajavirhe, Savu jäi katsomaan lämppäalueelle tullutta koiraa ja oli vähän kuutamolla, pysähdyttiin kesken seuraamisen kun odotin koiraa. Saatiin jotenkin käännyttyä mutta varsin kömpelösti.

Käännös oikealle -1p puutteellinen yhteistyö Tää ei ollut enää niin pahaa säätöä kuin alku mutta ei oltu ihan yhdenaikaisia kääntyessämme.

Ohjaajan ympäri vastapäivään -10p tvä (rintamasuunta) Liike tehtiin Savun seuratessa oikealla eikä se ollut ihan kartalla. Savu teki yhden ylimääräisen kiemuran edessäni, en uusinut koska ihan sama 😂

Puolenvaihto jalkojen välistä -3p uusi ja hylky koska blaah. Savu herpaantui ja luulin sen lähtevän haukkumaan tuomarille. Se kuitenkin paineli vain tuomarista ohi nenä maassa ja alkoi SYÖMÄÄN. Tulipa tämäkin koettua kokeessa kun refleksinomaisesti lähdin Savun perään toteamaan että kyllä, se syö nameja maasta 😅 Aika kallis virhe mutta nytpä muistan että koiran perään lähteminen katsotaan koiran hakemiseksi (vaikken Savun luo mennytkään) ja siten se on hylkäävä virhe. Savuhan tuli kutsumalla luo ja jatkettiin suoritustamme.

Eteen istu, oikealta sivulle -3p ohjaajavirhe liike suoritettiin Savu oikealla puolellani ja tässä oon voinut tehdä epähuomiossa ihan mitä vain. Sen verran kömpelöä oli.

Molemmat oikeaan täyskäännös -1p kylttiin osuminen, varsinainen klassikko meidän treeneissä. Vein Savun liian lähelle kylttiä ja kun se hyvällä draivilla kääntyi, se potkaisi kylttiä samalla.

Ekaa kylttiä ja tuota syömiskohtaa lukuunottamatta rata meni tosi kivasti. Savu ei haukkunut, eikä mulla ollut yhtään sellainen olo että se lähtisi. Oli kuitenkin ne jännittävät teltat, ihmisiä sun muuta, joka on aiemmin ollut meille haasteellista. Ilman mun amatöörivirhettä oltaisiin saatu tulos, mutta pääasia on kuitenkin hyvä kokemus ja onnistuminen koesuorituksessa. 

Ei muuta kuin uutta koetta kalenteriin ja ohjaaja kertaa sääntöjä ennen seuraavaa suoritusta 😁

Kesävideo 2022

 

Spontaanisti kuvattu kesävideo, niistä hetkistä kun muistin videota ottaa. Kesävideo poikkeaa aiemmista vastaavistani radikaalisti, sillä tätä en käsikirjoittanut lainkaan tai tehnyt mitään varta vasten videoinnin vuoksi. Lopputulos ei siis ole mitään toiminnan tykitystä. Mielestäni tästä voi havaita koirilleni mieluisat kesäpuuhat; Savulle hilluminen ja läträäminen, Loimulle juokseminen ja kieriminen. Sekä molemmille tietysti vesileikit.

Kalenterin ja säätiedotteen mukaan kesää on vielä jokunen päivä jäljellä. Sanon silti, että olipahan hyvä kesä. Ei tehty juuri mitään mitä piti, mutta tartuttiin hetkeen ja relattiin.

Koiramme lehden haastattelu

Heinäkuussa jaoin ylläolevien kuvien mukaiset instastoorit, päällimmäisinä tunteina pettymys ja närkästys - tunsin itseni myös varsin tyhmäksi. Nyt ilman tunnekuohua voisin muotoilla ilmaisuni hiukan erilailla, mutta mielipiteeni kokemuksestani ei ole muuttunut.  Jaoin haastattelukokemuksen siinä missä muutkin kokemukset, mutta tämä keräsi kiinnostuneita huomattavasti enemmän kuin vaikkapa tokopostaus. En todellakaan arvannut miten valtavan yleisön tarinat tavoittaisivat.

Kiitos vielä kaikille yhteydenotoista. Tiedän journalismista nyt enemmän, kuin ennen haastattelun antamista ja jos nyt antaisin haastattelun, osaisin ottaa asioita ihan erilailla huomioon. Nyt osaisin tunnistaa esim. johdattelevat kysymykset. Laitoin päätoimittajalle palautteen, joka löytyy vastauksensa kanssa tästä lopusta. 

Minulle tarjoutui siis tilaisuus alkukesällä päästä haastattelun Koiramme lehteen, josta tietysti innostuin. Tartuin tilaisuuteen sen suurempia pohtimatta vaikka ennalta arvelin olevani mahdollisesti väärä tyyppi vastailemaan haastattelun aiheeseen. Puhelinhaastattelun edetessä kävikin nopeasti ilmi etteivät vastaukseni ehkä olleet ihan sitä mitä toimittaja odotti. Tiedostan ettei puhelinhaastattelu ole vahvuuslajini ja väärinymmärrysten riski kasvaa. 

Jotkin kommentit vastauksiini olivat vähän erikoisia, mutta ajattelin ettei huumorimme ehkä vain kohdannut. Sen sijaan sähköpostiotteen "kaunistelua ja hyminää" antoi puhelussakin käydylle keskustelulle ihan uuden sävyn. Tarkoitettiinko "kaunistelulla ja hyminällä" käyttämääni termiä, käytännön esimerkkejäni vai epäiltiinkö vastausteni paikkansa pitävyyttä täysin? Olisiko haastatteluosuuteni kannattanut jättää pois kokonaan? En nauhoittanut puhelua joten en sanantarkasti myöskään enää kahta kuukautta myöhemmin muista mitä olen sanonut. Mutta sanomisieni ja tekemisieni takana kyllä seison aina sen hetkisen parhaan tietoni, taitoni ja kokemukseni mukaan. Kymmenen vuotta sitten olisin vastannut samoihin kysymyksiin erilailla, toivottavasti seuraavan kymmenen vuoden päästä vielä paremmin.

Lehtijuttu ei ihan vastannut odotuksiani tai ainakin olin ymmärtänyt kokonaisuuden toisenlaiseksi. Tiesin että leipätekstissä vihje sanan tilalla tulee olemaan käsky, mutta sitaattiini sanomani ja erikseen korjaamani "vihje"  oli muutettu muotoon "sana". Ja aiemmat seikat (joita en koe tarpeelliseksi ruotia somessa) huomioiden tämä oli se piste iin päälle, joka sai minut älähtämään.

Samassa lehdessä kuitenkin kehoitetaan ajamaan koira tahallisesti turhaumaan ja mainitaan että harjoitteluvaiheessa pentu saa mailasta oppiakseen kerrasta. Jokainen voi itse pohtia termin "vihje" haitallisuutta koiran hyvinvointiin, kun lehteen voi silti painaa vähintään kyseenalaisia koulutusohjeita. En ole tämän mielipiteen kanssa ainoa, eikä tämä lehtinumero ollut mikään poikkeustapaus koulutusasioidensa suhteen. Koiramme lehteä on kritisoitu useasti aiemminkin alhaisesta laadusta.  Käymieni keskustelujen pohjalta ei tämänkaltainen kokemukseni haastateltavana olemisestakaan ole ainutkertainen tapaus Koiramme lehden kanssa. Mielestäni aika harmi juttu.

Kuvatekstit eivät olleet sellaisenaan sanomiani - kokemattomalle minulle tuli vähän yllätyksenä että kuvatekstit kirjataan sitaateiksi. Jos aivan rehellisiä ollaan, niin luopumisharjoitusta kuvaava kuva on täysin lavastettu. En ole tehnyt kyseistä harjoitusta ennen tai jälkeen kuvien. Sähläsin kuvattavana sen verran, ettei ensikertalaisuus tämän harjoituksen kanssa varmasti jäänyt epäselväksi. Tietysti omaa hölmöyttä suostua kuvattavaksi lavastettuun kuvaan, mutta yhtä kaikki kuvateksti ei ole sanomani eikä edes tositapahtumiin perustuva. Olen kertonut asian ennen tätä julkaisua myös päätoimittajalle.

Korjauksestani huolimatta sitaatissani oleva termi "vihje" muutettiin muuksi. Vahingossa vai tahallaan? Ihan sama, olisi silti kiva että edes sitaatti olisi siten kuten sen sanoin. Käsitykseni mukaan juuri kukaan ei ilahtuisi siitä, että oma sitaatti ei ole lehdessä sanotun mukainen (ja kun tästä erikseen toimittajan kanssa sovittiin että leipätekstissä "käsky" ja sitaatissa "vihje").  Tämä syö luottoa muihinkin haastatteluihin; ovatko sitaatit oikeasti siinä muodossa kuin se on sanottu ja onko kuvan harjoitus lavastettu vai ei? 

Jos Loimun luopuminharjoitukset kiinnostavat, niin kirjoitin niistä aiemmin kesällä postauksen otsikolla Näin opetan luopumista 7/2022.

Vaikka kokemus olikin aika toisenlainen kuin odotin, otan tästä opikseni. Ehkä jatkossa osaan vastata selkeämmin ja ymmärrettävämmin, vaikka kuulija ei olisikaan kouluttamisesta kanssani samaa mieltä.  Eikä tietysti tarvitsekaan olla samaa mieltä, se ei ole nyt pointti. Toivottavasti minulla on jatkossa myös selkärankaa kieltäytyä tekemästä kuvissa jotain, mitä en tavallisesti tee. 

Alla lähettämäni palaute ja siihen kuukautta myöhemmin saamani vastaus. Asia on nyt osaltani loppuunkäsitelty. Kaikkea ei voi ennalta tietää ja jos olisin tiennyt, en olisi aikaani haastatteluun hukannut. Oppia ikä kaikki.