Miksi toinen koira?

Toinen koira, miksi ei? 3/2019

Islanninlammaskoira ja miten tähän päädyin? 10/2020

Niin vain on muutama vuosi vierähtänyt yhden koiran omistajana, että olisi korkea aika korjata tilanne ja hankkia Savulle lajitoveri. Toisesta koirasta on haaveiltu silloinkin, kun koiran hankinta ei vielä ollut ajankohtaista. Toisaalta sopivaan rotuun päätyminen ei käynyt ihan käden käänteessä, vaan pikemminkin parissa vuodessa. Olen perustelujen ystävä ja puntaroin kaikkia vähänkään merkittävämpiä päätöksiä ja hankintoja pitkään. (Mieheni huomautti tähän, että merkittäviä päätöksiä elämässäni ovat lähinnä koiriin liittyvät asiat. Pelkästään koiran rotua pohditaan pitkään ja lopulta harkitaan kauan, kenen kasvattajan pussiin penturahat laitetaan. Sen sijaan auto- ja talokaupat olen tehnyt huomattavasti nopeammin ja huolettomammin.)

Syksyllä päädyimme islanninlammaskoiraan ja nyt olen selvitellyt myös tarpeitani vastaavaa pentuetta. Kysymys, jonka kuitenkin silloin tällöin kuulen, sai minut väsäämään kokonaisen postauksen. Miksi toinen koira, sinullahan on jo Savu? Seuraavana sitten perusteluja sille, miksi ihan oikeasti en pelkästään halua, vaan tarvitsen toisen koiran. Ja se toinen koira, olisi myös Savun hyväksi.

Ensinnäkin pidän tärkeänä sitä, että Savulla olisi lajitoverin seuraa. Koira on sosiaalinen eläin, vaikka ei kaikkia lajitovereitaan rakastaisikaan. Savu kuitenkin tekisi koirakaverin kanssa hiukan eri juttuja, kuin mitä se puuhaa tällä hetkellä lasten ja kanien kanssa. On ollut aiemminkin liikuttavaa katseltavaa, miten luja suhde koirien välille kehittyy ja kuinka riemuissaan Savukin on omien bestistensä kanssa leikkinyt. Miksi siis en soisi Savulle sitä iloa, että se saisi ystävän ihan kämppiksekseen?

Toinen erittäin painava syy toiselle koiralle on harrastaminen ja yhdessä tekeminen. Tällä hetkellä ongelmani on Savun ylitreenaamiseen lipsuminen. On niin paljon asioita, joita haluan kouluttaa, harjoitella ja tehdä, että joudun hillitsemään intoani liiaksi. Ja siltikin Savu on välillä vähän liian puhki. Likipitäen joka aamu meillä on tempputuokio, muutamana päivänä viikossa ohitustreenit, toko/rallytreenit, vähän omassa pihassa humputtelutreeniä, viikonloppuna vetotreenejä, hieman iltapuhteena haistelutreenejä tai ainakin perusasentoa ja mitä jos vielä vähän jumpattaisiin keittiössä. 

Liika treenaamisella on Savuun kaksi vaikutusta; se lihoo saadessaan naksuttelun ja ohitusten ohella ihan liikaa ruokaa tarpeeseensa nähden. Liikumme paljon, siinä ei ole parin ylimääräisen kilon syy. Nameja vain menee naksutellessa aika paljon. Asiaa ei auta se, että vahingossa innostun keittiötreenistä aina samana päivänä, kun Savu on syönyt annoksensa jo lenkillä. Painoasiat ovat meillä kuitenkin taas tiedossa ja maltan pitää namit taskussani - ja treenata jotain, mistä voi palkata lelulla. 

Välillä Savu myös väsyy (tavallista enemmän), sillä  isompi tai pienempi treenaaminen lähes päivittäin tai joinain päivinä peräti kahdesti, on sille aivan liikaa. Savu nauttii yhdessä tekemisestä, mutta pitkällä tähtäimellä liika treenaaminen polttaa sen mielenkiinnon loppuun. Toisaalta minua itseäni turhauttaa se, etten voi koulutella koiraani niin paljon kuin haluaisin. Välillä on tullut lainattua muidenkin koiria keittiötreeniin, sillä naksutinkättäni kuumottaa vimmatusti. Pidän tätä varsin hyvänä perusteluna toiselle koiralle. Jos on intoa ja motivaatiota tehdä koiran kanssa yhdessä paljon, miksi ylirasittaa yhtä koiraa, kun balanssiin pääsisi kahden koiran kanssa varsin kivuttomasti?

Kolmantena syynä ovat omat henkilökohtaiset tavoitteeni, jotka ovat vuosien varrella muuttuneet. Tahdon päästä koirani kanssa koekentille ja arvokisoihin asti. Arvokisoihin ei ole sekarotuisella asiaa, joten sinne on Savun kanssa turha tähdätä. En kuitenkaan tarvitse aivan tykeintä rotukoiraa harrasteluuni, sillä tokon maajoukkue ei ole meitä varten. 

En malta odottaa, että joskus meidän vuoromme koittaa ja taloon astelee pentu. Siihen asti (pentukuumeilun lisäksi) yritän malttaa mieleni ja panostaa treenien laatuun määrän sijaan. Ja jos oikein kuumottaa malttaminen, voin aina hakea muiden koiria treenituokioilleni mukaan. 

Ohitustreenejä ja oikeasti hyvä hihna

Kävimme toissa viikolla kaupunkilenkillä ja otimme puistossa muutamia kuvituskuvia

Hihnalenkkeily on koiranomistajuudessa sellainen asia, josta en niin välitä. Hihnalenkkeily koirieni kanssa on ollut hyvin vaiherikasta ja erilaisten haasteiden siivittämää. Savun kanssa harjoiteltavaa on lähinnä ohituksissa, mutta jo vuoden 2016 Hihnalenkkeily astrofysiikkaa? postauksessa sivuan tilannetta silloisten koirieni kanssa - tuolloin kävin myös koulutuksissa aiheesta. Nykyisellään lähestymistapani yhdessä kävelyyn on hieman eri, mutta tavoite edelleen sama - iloisella mielellä, yhdessä koiran kanssa.

Olemme alkuvuodesta ottaneet hihnassa kulkemisen ja kaikkien juttujen ohittamisen työn alle. Tammikuun alkuun verrattuna lenkkeilyssä on tapahtunut hurja muutos. Savu ei enää haukahtele tai pahimmillaankaan rähjää hulluna vastaan tuleville koirille tai ihmisille. Ensisijaisesti se tarjoaa kontaktia ja jos ehdin ajoissa palkata Savua havainnostaan, se ohittaa muut kävelijät ihan hiljaa.

Koirien ohittamiset sujuvat vaihtelevasti. Voisin tietysti kirjoittaa tähän samaa mantraa muiden kanssa että "kunhan vastaan tuleva koira ei ole naapuri, uros, musta, iso, haukkuva, vinkuva, lyttykuonoinen tai pitkäkarvainen" ohitus sujuu hyvin. Tosiasiassa vastaantulevan koiran ominaisuuksilla ei juurikaan ole merkitystä, vaikka toki karvat pystyssä rähjäävä koira on todennäköisesti uhkaavampi, kuin neutraalimpi vastaantulija.

Hyvin pitkälti Savun koiraohitukset riippuvat omasta jännityksestäni. Pienet räksyttävät koirat ärsyttävät minua, kun taas vastaavasti isot, holttomasti omistajaa perässä kiskovat koirat tietysti jännittävät. Kehnoa tunnetilaa lisäävät toki muutkin tekijät, kuten ovatko lapset mukana, mahdummeko väistämään tarpeeksi tai miten edellinen ohitus sujui. Mikäli oma fiilis on hyvä ja saan pidettyä omat tunteeni kasassa, palkitsemisen oikein ajoittaminen takaa meille useimmiten onnistuneen ohituksen. 

Tämän vuoden pari ensimmäistä taajamalenkkiä ihmisten ilmoilla olivat melko epäonnistuneet. Viimeisin lenkki tänään kuitenkin pelkästään hymyilyttää. Me ohitimme kaksi isoa koiraa, useita ihmisiä, sekä haukkuvan pikkukoiran. Seurakuntatalon parkkipaikalla Savu odotti rauhallisesti ja hiljaa, kun saatoin esikoisen kerhoon. Olen ylpeä koirastani, joka rakastaa ääntään, mutta on oppinut malttamaan pitämään äänensä omana tietonaan.

Harjoittelu on todella kannattanut ja niinpä olemme parina päivänä suunnanneet ihan oikeasti kaupungille lenkkeilemään. Kaupunkiympäristö kaikkine kulkijoineen on Savulle valtava ympäristövihje, onhan pentuna treenattu jos jonkinlaisissa ympäristöissä. Niinpä maalla vähän vallaton räksyttäjä, kulkee kaupungilla sievästi hihna löysänä ja tarjoaa vastaantulijoiden kohdalla kontaktia. Tokikaan toisia koiria emme kävele päin ja panostan palkkoihin, jotta hihnalenkkeily olisi pitkälläkin tähtäimellä mielekästä.

Nykyinen hihnamme on kevyt, helppo pitää puhtaana ja riittävän pitkä 

Talutushihna, remmi, talutin, hihna, tällä ei niin rakkaalla kapistuksella on monta nimitystä. Erilaisia hihnoja on minunkin koirillani ollut; itsetehtyjä, kaupasta ostettuja, nahkaisia, fleeceä, punottuja, rasvanahkaisia, griphihnoja, noutajataluttimia, ketjulla vanvennettuja, joustohihnoja, flexejä jne. Jotakuinkin lähes jokaista markkinoilla myytävää remmiä on tullut kokeiltua, mutta yksikään ei ole vastannut tarpeitani.

Suurin osa eläintarvikeliikkeiden hihnoista on 180cm pitkiä, mikä on mielestäni liian lyhyt. Toisaalta useimmissa hihnoissa ei ole myöskään säätövaraa, jotkin lukot ovat kömpelöitä, pitkät hihnat lopulta aika raskaita tai näiltä ominaisuuksiltaan hyvä hihna on ylihinnoiteltu vähäiseen käyttöön nähden. Huommattavia summia koirien varusteisiin on vuosien varrella uponnut, kun erilaisia hihnoja, pantoja ja valjaita on tullut kuitenkin kokeiltua.

Keskitytäänpä hihnoihin vielä. Suosittelisin jokaiselle mittatilaushihnaa haluamastaan materiaalista. Käsistään kätevä ystäväni punoi minulle nano paracordista kolmimetrisen hihnan reiluilla säätömahdollisuuksilla. Puoli vuotta hihnaa käyttäneenä, tämä on erinomainen! Ihmettelen, miksi aiemmin venkslasin epäsopivilla hihnoilla ne ajat, kun hihnaa joutuu käyttämään.

Vaikka pääasiassa liikumme ilman hihnaa, täytyy Savukin kytkeä maantiellä, kylällä, hallilla, luonnonsuojelualueella, koepaikalla, eläinlääkäriin mennessä ja ylipäänsä siellä, missä olisi vaarallista pitää koiraa irti. Maantien varrella Savu ei voi vaellella pitkässä hihnassa, vaan sen on käveltävä aivan rattaiden vieressä. Säätövara hihnassa on siis tärkeä, jotta minun ei tarvitse kelata käteeni valtavaa nippua hihnaa. Meidän kolmimetrisen hihnan saa säädettyä puoliksi, sekä kahteen välipituuteen.

Kun kuljemme kävelytiellä tai luonnonsuojelualueen poluilla, Savu voi kulkea pitkässä hihnassa miltei omaan tahtiinsa. Hihnammme säätövarat tekevät myös taukopaikalle kytkemisen helpoksi, sillä tämä kapistus yltää vähän isommankin puun ympäri lyhenemättä kohtuuttomasti. Lisäksi paracordhihna on kevyt ja helppo pitää puhtaana. Mikäli joutuisimme kulkemaan enemmän toisiimme kytkettyinä, harkitsisin kelatalutinta tai pitkää liinaa, jolloin Savu voisi kulkea vapaammin.

Tätä hihnaa on käytetty nyt puoli vuotta ja monikäyttöisyytensä vuoksi muita hihnoja emme tarvitse. Ensisijaisesti kuljemme mieluiten siellä, missä voimme mennä vapaina.

Savu ensi kertaa uuden hihnansa kanssa

Kevättalven retkikohdetärpit

Olen jo aivan valmis tuohon seuraavaan vuodenaikaan, kevääseen. Pidentynyt valoisa aika ja lenkkejämme piristänyt auringonpaiste ovat selvä lupaus tulevasta ajasta. Jokakeväinen retkikuume on myös saapunut ja päätin kirjata tavoiteluontoisesti tämän keväät tärpit ylös. Muita keväisiä kuumeita ovat asuntokuume, pentukuume ja muuttokuume.

Retkikuume on kuumeista terveellisin ja helpoin parantaa, onhan Suomessa vaikka mitä paikkoja retkeillä. Aiempien pitkien reissujen sijaan olen alkanut arvostaa paikallisia kohteita ja lähiretkeilyä ylipäänsäkin. Ei ole pakko lähteä pohjoiseen, voidakseen nauttia raittiista ulkoilmasta.

Meidän listalle valikoitui niin paikallisia, uusia, kuin vanhoja tuttujakin kohteita.

Seitsemisen kansallispuisto

Jo lapsuudestani tuttu retkipaikka monipuolisine reitteineen. Seitseminen soveltuu erinomaisesti myös vaelluskohteeksi, mutta toistaiseksi suuntaan tänne päiväretkeilemään.

Ulkomuseot

Riippuu keneltä kysytään, ovatko ulkomuseot retkikohteita vai eivät. Vielä muutama vuosi sitten olisin sanonut, että eivät ole. Ulkomuseot ovat kuitenkin kauniita miljöitä valokuvaamiseen ja jo ennen Savua kävin kuvaamassa koiriani vanhojen rakennusten puurapuilla. Nyttemmin retkeilyyn on tullut lasten kanssa hieman erilaista näkökulmaa. Tätä nykyä ulkomuseon pihassa saa hyvin vietettyä aikaa puolen päivän verran. Kannattaa tutustua oman kunnan/kaupungin museotarjontaan, Ylöjärvellä on useampikin ulkomuseo.

Laipanmaa

Tämä retkikohde on ollut mielessäni jo vaikka miten kauan, mutta eipä ole tullut käytyä. Laipanmaan sivujen perusteella alueella kulkee useampi eri reitti ja somen perusteella paikka on kaunis.

Seitsemisen kansallispuistossa, toissasyksyisen vaelluksemme loppupuolella

 

Evon retkeilyalue

Täälläkään en ole vielä käynyt, mutta Evolle on jo oikein retkipäivä sovittuna kaverin kanssa. Edellinen sovittu reissu peruuntui lumimyrskyn vuoksi, mutta jospa nyt saataisiin miellyttävämpää keliä.

Ritajärven luonnonsuojelualue

Täällä olen käynyt kerran ja paikka oli talvellakin todella kaunis. Vierailusta on jo useampi vuosi, vaikka silloin sanoinkin "tänne on tultava pian uudelleen".

Siinä missä minä suunnittelin kevään retkiä ja etsin arkistokuvia, Savu nukkui sikeästi läppärin vieressä. Aamuinen retkemme lähilaavulle koirakaverin ja lasten kanssa teki siis tehtävänsä. Lähiretkeilyä noin 5km säteellä kotoamme onkin harrastettu koko talvi, joten on korkea aika vierailla muissakin kohteissa.

Aurinkoisia retkikelejä teillekin!

Ritajärven luonnonsuojelualueella, evästaukokuva muutaman vuoden takaa

Talven riemua paikallisissa maastoissa - kuvapostaus

Aivan upeat talvikelit saapuivat tänä talvena myös Ylöjärvelle ja me olemme viettäneet aikaa ulkona niin paljon, kuin pikkuväki suinkin pakkasessa tarkenee. Kotoisten metsämaastojen lisäksi poikkesimme kaverin maastoissa, sekä Yltä ja Alta maataideteoksen takametsissä. Yksi pakkasaamun "retki" tehtiin myös keskustaan, tästä reissusta kerron lisää myöhemmin. Alla kuvakuulumiset erilaisilta ulkoilukokoonpanoilta. 

Maalaiskoira

Kotoisalla hiekkatiellä

Viime kuun alkupuolella Koiranluonto blogiin ilmestyi erinomainen teksti, Kaupunkikoira. Suosittelen lukemaan tuon kirjoituksen siitä, millaista koiran elämä voi olla kaupungissa. Tahdoin kirjoittaa vastaavan version maalla asumisesta, meidän elinympäristöstämme. Postaukseni noudattelee samaa runkoa, kuin alkuperäinen kirjoitus.

Siinä missä netin keskustelupalstoilla moititaan kaupunkilaisia koiran ottamisesta kerrostaloon, moititaan maalla asuvia koiran pitämisestä ainoastaan omalla pihalla. Useimmiten kuulemani väitteet liittyvät siihen, että maalla koiraa ei tarvitse viedä lenkille, jos on oma piha. Tai että maalla koira elää vain narun jatkeena ja pihakoristeena. Asuinympäristöstä riippumatta koiran elämän laadun takaaminen on omistajan vastuulla. 

Me asumme maalla, toisten mielestä enemmän ja vähemmän syrjässä - minusta naapureihin voisi olla vielä enemmänkin välimatkaa. Pihastamme pääsee metsään jossa saa kulkea yksin ja havainnoida eläinten jälkiä. Toisaalta lähimpään taajamaan ja kyläkaupalle on vain muutama kilometri ja mökkikaudella kylällä onkin vilinää. Näin helmikuussa vastaantulijoita saa vähän etsiä.

Kaupungilla kahvilassa

Tuoksumaailma on maaseudulla kaiketi erilainen, mutta varmasti yhtä runsas kuin kaupungissa. Joka lenkkipolulla ei välttämättä tuoksu muut ihmiset, mutta laaja eläinkirjo varmasti. Etenkin sulanmaan aikana haluaisin tietää, minkä eläimen jälkiä Savu innoissaan nuuhkii. Takapihallamme on välillä on riistakamera ja tontin nurkalla kulkeaa kaikkea peuroista kettuihin ja rusakoista supeihin. Metsä onkin täynnä villieläinten jälkiä ja tuoksuja.

Metsässä Savu pysähtyy haistelemaan vähemmän, kuin autotiellä. Pieni tienpätkä, jossa toisinaan kävelemme, on Savulle sellainen "päivän uutiset" reitti. Bussipysäkillä Savu voi haistella pitkäänkin ja minä voin vain arvailla, mistä on kyse. Penkillä on jonkun eväspaperi, koululaisten jälkeen pysäkillä on loikkinut jänis, jostakin autosta on valunut hieman nestettä tielle tai ehkä vapaana ulkoileva maatiaiskissa on jälleen merkannut tolpan. Pieneltä puolen kilometrin lenkiltä voi löytää peräti kuuden eri koiran terveiset ja omistajien tuoksut. Vaikka tuo postinhaku ja roskien vienti lenkki on lyhyt, Savun tahtiin mennessä siinä vierähtää helposti puolituntinen.

Ympäristön monipuolisuus on katsojan silmässä. Lähellämme on paljon erilaista metsämaastoa. On niittyä, suota, peltoa, hakkuuaukeaa, vanhaa pellonpohjaa, lampia, järviä, risukkoa, pusikkoa, kallioita, mäntykankaita ja lehtimetsiä. Vielä viiden vuoden jälkeenkin, olemme Savun kanssa löytäneet täältä uusia mielenkiintoisia maastoja. Tahtoisitko mukaamme metsämansikka rinteeseen tai vattumatojen viidakkoon?

Välillä metsästä tulee ähky. Joskus sekä Savun että minun mielekkyyteni metsää kohtaan laskee, kun kimpussamme on liuta hyttysiä tai hirvikärpäsiä. Toisinaan jotkin reitit ovat olleet liian vaativia ja raskaita. Silloin tällöin olemme myös pettyneet; kelpo sienimetsä onkin kaadettu.

Vaikka pääasiassa kuljemme keskenämme kompastellen ja kiipeillen metsässä, käymme välillä vaihteluksi myös kylällä (myönnän osasyyksi sen, että Papu haluaa leikkipuistoon). Asfaltti tassujen alla saa Savun valppaaksi, sillä muista kulkijoista on mielekästä ilmoittaa. Omalla kylällä mennessä hihnakävelyssä onkin vielä harjoiteltavaa. Sen sijaan leikkipuistojen vierellä odottelu sujuu Savulla jo oikein mallikkaasti. Kylällä voi kuulla kirkon kellot tai koulun kuulutuksia, kiipeillä penkeille ja kiertää katuvaloja. Kesällä kylän reunalla on lehmiä ja kesälampaita, varsin maalainen taajama siis.

Kesäpäivän kävelyllä arboretumissa, täytyy mennä kesällä uudelleen.

Toisinaan lähdemme ihan oikeasti kaupunkiin, jonka muutkin mieltävät kaupungiksi. Tällöin Savu menee ns. kaupunkimoodiin ja malttaa melko hyvin olla haukkumatta. Kaupunkilenkkeilyyn kuuluvat ehdottomasti kuvaus- ja tempputuokiot, sekä koiran kanssa jaettu jäätelö. 

Seuraavana suora lainaus: "Tärkeintä olisi muistaa elää itselle ja omalle koiralleen mielekästä elämää. Osa nappaa kaupungista mansikat ja kakun toisaalta tai päinvastoin. Jyrkkien vastakkainasettelujen sijaan tärkeämpää on tarjota omalle koiralle niin hyvä, rikas ja rakas elämä kuin mahdollista. Oman koiran tarpeita kuunnellen."

Mielestäni tuon paremmin aihetta ei voi kiteyttää, joten siksi en keksinyt tilalle mitään omaa. Minä itse nautin maalla asumisesta, vaikka kaikki palvelut ovat kaukana ja lenkkeilen pääasiassa yksin. Minulle riittää lyhyt vierailu vaihteluksi kaupungilla, ehkä pistäytyminen koiraystävällisessä kahvilassa tai  kävely arboretumissa. 

Tammikuun treenikooste

Hankkimani Koiraharrastajan vuosi 2021 kalenteri on ollut erinomainen treenien suunnitteluun ja kirjaamiseen. Päätin jakaa bloginkin puolelle palan treeneistä ja ryhtyä tekemään kuukausikoosteita. Videoiden kanssa oli pientä haastetta ja lopulta tyydyin kännykällä tehtyyn pätkään. Tiivistelmästä puuttuu siis muutama klippi jotka olisin halunnut jakaa. Epähuomiossa kännykkämateriaalia on kuvattu myös pystyssä. Onpahan kuitenkin jotain havainnoitavaa muutamista tekemisistä.

Suunnittelin tammikuun treeneihin lähinnä toimeen tarttumista ja treeneistä motivoitumista. Yllätinkin itseni positiivisesti treenamalla ja tekemällä kaikkea huomattavasti enemmän, kuin aioin. Kavereiden kesken pidetty temppurinki on ollut erinomainen ja suosittelen tällaista muillekin. Turhien temppujen opettelu on paitsi aivokarkkia koiralle, myös oivallista harjoittelua itselle.

Mitä kaikkea sitten teimme ja mihin pääsimme?

Rallytokoa ajatellen aloin opettaa Savulle oikean puolen perusasentoa. Alkukankeus taittui jumppaamalla ja omalla kuivaharjoittelulla. On motorisesti hankala palkata koira yhtäkkiä oikealle sivulle, kun on kuusi vuotta palkannut koiria vain vasemmalle. Oikean puolen perusasento on kuitenkin nyt saatu alkuun. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen eteentuloa ei treenattu lainkaan, se siirtyi sellaisenaan helmikuun listalle.

Toko oli tammikuussa lähinnä pohjien kertausta ja tukitaitojen harjoittelua. Opetin Savulle mahdollisimman voimakkaan leukakosketuksen, jonka avulla kapulan pito pitäisi saada onnistumaan. Pito opiskellaan ammattilaisen kanssa, sillä omat taidot eivät enää riitä.

Uusi lenkkikaverini on ollut avulias ja hänen kanssaan olemme treenanneet Savulle liikkeen alkuja, häiriökäskyjä ja muuta sellaista. Näissä saimmekin suuren harppauksen ja otimme samalla uusia treenipaikkoja haltuun.

Temppuja opettelimme peräti kolme erilaista! Koiran omistamisen suola on nimenomaan temppujen kouluttaminen. Se on samaaan aikaan luovaa ja tarkkaa, haastavaa ja miellyttävän helppoa. Savu oppi tammikuussa peruuttamaan, kurkkaamaan apinana ja halaamaan pehmolelua. Kaikki taidot ovat toki aika alkutekijöissään, mutta niitä on tarkoitus hioa myöhemmin eteenpäin.

Hihnatreenejä teimme peräti kolmasti viikossa. Savu kulkee hihnassa hienosti, mutta ohitukset ovat olleet meille suuri haaste. Olen vältellyt asiaa "koska asumme maalla eikä tarvitse nähdä ketään" ja "se handlaa ohitukset kuitenkin kaupungissa". Uusi lenkkituttavuutemme sai minut kuitenkin puhuttua ympäri, että voisimme vaihteluksi kävellä kylällekin. Lastenrattailla ei etenkään talviaikaan tahdo päästä metsämaastoihin, joten lenkille lähteminen edellyttäisi lähes aina autolla liikkumista.

Pienen houkuttelun jälkeen poistuin mukavuusalueeltani ja lähdin koko jengin kanssa kävellen kylälle. Olemme vieneet esikoisen kävellen kerhoon ja käyneet sillä välin kylällä treenaamassa tokoa. Samalla tulee treenattua myös ohituksia ja yleistä hillumista. Kolmen viikon aikana kehitystä on tullut hurjasti! Onnistumisia on tullut paljon enemmän kuin odotin. Myös makupaloja on mennyt "kaiken varalta", vähän enemmän kuin piti ja Savu pääsi hieman pulskistumaan. Nyt ruokapalkkojen suhteen on löytynyt taas balanssi - ei samana päivänä hihnatreenejä tempputreenien kanssa, tulee helposti tupla-ateriat.

Hihnalenkeistä ei tietenkään ole videoita, joita ehkä joskus voisi ottaakin. Ensimmäisellä hihnalenkillämme Savu haukkui vähän kaikelle, mutta tällä viikolla reaktiot ympäristöön olivat jo hyvin maltillisia. Jopa lenkkikaveri huomasi, että "eihän se enää haukkunutkaan". Ilokseni vastaantulijoita on ollut arkipäivinä kohtuullisesti; kaikkina kertoina sekä koiria, että pelkkiä ihmisiäkin. 

Erityisen ylpeä olen viime torstain parkkipaikka odottelusta. Savu jää odottamaan parkkipaikalle rattaiden viereen sillä välin, kun saatan Papun kerhon ovesta sisään. Koska tällaista taitoa tuollaisessa ympäristössä (useita autoja, ihmisiä, juoksevia lapsia, ohikulkijoita) ei ole treenattu ties koska viimeksi, ensimmäisen kerran Savu haukkui kaikelle ja kaiken. Sen sijaan viime torstaina, se istui hiljaa rattaiden vieressä. Ohi kulkenut koirakko sai aikaan yhden haukahduksen ja sitten Savu odotti taas hiljaa. En tajua, miksi olen vältellyt tällaisia tilanteita. Ehkä epäonnistumisen pelko oli liian iso?

Vetotreenit lähtivät käyntiin erinomaisesti. Savun kunto on kasvanut huomattavasti ja se tykkää vetää. Matkat ovat olleet noin 2km luokkaa, pääasiassa tietä pitkin, mutta myös pellolla. Nyt nautitaan vetohommista niin kauan, kuin lumitilanne sallii.

Hajutyöskentely meidän piti aloittaa, mutta minulta puuttuvat vielä kahvipavut (kyllä, haluan aloittaa juuri niillä). Muut välineet on hankittuna, joten ensi viikolla päästään aloittamaan hajun tunnistus.

Tammikuu oli ulkoilun ja puuhatuokioiden täyteinen kuukausi. Olen saanut aamurutiineihini jälleen 10min tempputuokion, jolloin teemme Savun kanssa pientä keittiötreeniä, jumppaa ja temppuja. Tuosta tuokiosta nautimme kumpikin yhtä paljon, onhan sellaisista rutkasti hyviä muistoja vuosien takaa.

Miksi poistin instagram tilini?

Poistin instagram tilini syksyllä ja se on herättänyt joissakin ihmisissä kysymyksiä. Pohdin itsekin kysymyksiä pitkään, kunnes pystyin perustelemaan itselleni, että näin olisi parempi. Minulla oli instagramissa kolme tiliä, joista alkuperäisin ja rakkain oli ehdottomasti koiriin keskittyvä käyttäjä. Sen lopullista poistamista epäröin pisimpään. Lopulta päätin, että meidät löytää kyllä blogista, jos haluaa. Ja niin poistin tuonkin tilin lopullisesti.

Alkusysäyksen instagramin poistamiselle antoi tunne, että "en saa tästä enää mitään". Kuvien tykkäykset ja kommentit eivät olleet se jota instagramissa tavoittelin, vaan alunperin etsin samanhenkistä seuraa ja treenikavereita. Usean vuoden sovelluksen käytön jälkeen, minä sain uusia ystäviä, kavereita retkille ja treeneihin. Ja kun muut yhteystiedot on vaihdettu, ei asioita tarvinnut sopia pienessä viestikentässä.

Aidosti läsnä vai pelkästään paikalla?

Sain myös jonkinasteisen someähkyn. Päivittäisestä päivittämisesti tuli häiritsevä rutiini. Vietin aikaa kännykällä ihan liikaa - vaikka en olisikaan kirjoittanut mitään, kaikkien kiinnostavien julkaisujen/tarinoiden selaamisessa humahti äkkiä tunti! Ja minun aikabudjetissani ei todellakaan ole aikaa sellaiseen.

Vaikka toki käytän kännykkää edelleen, se ei ole liimautunut käteeni yhtä tiukasti. Minulla ei ole pakonomaista tarvetta ottaa kuvaa tuosta ja videota tästä, jotta voisin jakaa sen muille. On mielenkiintoista ja pelottavaa, miten sovellus huijaa aivoja ja koukuttaa tekemään asioita, joita en muuten tekisi. Yhtenä esimerkkinä vaikka tuo kuvien ottaminen ja jatkuva kännykkä kädessä kulkeminen.

Välillä jouduin ihan oikeasti pysähtymään miettimään, retkeilenkö koska tykkään retkeillä vai koska haluan että muut näkeävät minun retkeilevän? Treenaanko nyt siksi että tykkään ja että treeni vie meitä eteenpäin, vai haluanko vain näyttää muka treenaavani? Enkä taatusti ole ainoa aktiivisista somen käyttäjistä, joka miettii näin!

Haittaa vai hyötyä?

Kohentaako elämälaatuani merkittävästi tuntemattoman ihmisen postaama kuva koirastaan? Onko jatkuvat tykkäämisilmoitukset oikeasti hyvä vai huono asia? Mitä minä saan siitä, että jaan lukemattomille katsojille videota keittiötreenistämme? Nämä ja monet muut kysymykset voisi kääntää myös niinpäin, että parantaako minun postaamani koirakuva jonkun tuntemattoman elämää merkittävästi? 

Minusta oli kiva katsoa mitä muut tekevät, mutta toisaalta se altisti minut myös jatkuvaan vertailuun ja kilpailuun. Jokaisella on kuitenkin erilaiset resurssit, tavoitteet ja aikeet, joilla koirien kanssa pelaa, eikä vertailu auta ketään. Ja vaikka miten järjellä ajattelin, niin kyllä, minua latistaa se että se nämä nuo ovat varmasti parempia, kuin me. Tässä vaiheessa olisikin hyvä muistaa, että kaikkian katsottavaksi julkaistaan todennäköisesti vain tekemisen paras ja siloiteltu osa.

Jos haluaa, kannattaa katsoa Netflixistä Valvontakapitalismin vaarat. Huvittavaa kyllä, mutta itse katsoin ohjelman vasta kun olin jo poistanut tilini. Tuli kuitenkin vähän kuin helpottunut olo.

Välittömät hyvät seuraukset

Aluksi vilkaisin kännykkää vähän joka välissä, kunnes totuin siihen ettei ole enää sovellusta, jota selata. Aikaa vapautui hurjasti kaikelle. Pystyin treeneissä ja lenkillä keskittymään Savuun paremmin. Etenin käsitöissäni hurjin harppauksin. Jos "tyhjää aikaa" jäi velvollisuuksien ja hauskanpidon jälkeen jäljelle, etenin pleikkaripelien parissa. Kun nyt miltei puolen vuoden aikana "tylsien hetkien" (oikeasti käsite tylsä on meidän arjessa ihan vieras) tilalle on joutunut keksimään kaikkea muuta, ei minulla olisi aikaakaan kännykän jatkuvalle selaamiselle.

En väitä, että kaikki instagramin käyttäjät olisivat stressaantuneita luurin tuijottajia jotka tekevät asioita vain somen vuoksi. Mutta monia huonoja piirteitä kyllä tunnistin omassa käyttäytymisessäni. Minuun sovellus vaikutti niin, että valheellisesti halusin olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja jakaa koko ajan uutta materiaalia. Valheellinen tarve se oli siksi, että nyt ilman instaa, minulla ei ole mitään tarvetta kommunikoida koko ajan ulkopuolisten kanssa. Mielenkiintoista, sanoisin!

Instagram vai blogi?

Muiden syiden päälle "instagram vai blogi" kuvitteellinen kysymys oli oikeastaan helppo. Blogiani en poistaisi, sillä täällä on paljon muistoja ja tekstejä, joihin toisinaan tykkään palata. Minulla on myös uusia asioita ja palo kirjoittaa arjestammekin. Aion jatkaa kirjoittamistani ja nostaa blogini jälleen näkyville, vaikka koirablogipuolella onkin hiljaisempaa, kuin aiemmin.

En usko että palaan enää aivan entiseen malliin instagramin pariin. Ainoa syy, miksi harkitsisin palaamista, olisi blogiin keskittyvä tili. Kaiken lukemani perusteella se toisi blogilleni merkittävästi näkyvyyttä ja helpottaisi etenkin koulutusaiheiden jakamista. Ehkä, ehkä joskus tuleekin blogille oma tili. Sen kanssa olisi tosin oltava tarkka, jotta en vahingossa luo itselleni uutta, arkea häiritsevää someriippuvuutta.

Tykkään kuitenkin enemmän blogeista, kuin instagramin tileistä. Vaikka olenkin kauniiden kuvien ystävä, luen myös mielelläni pitkiä postauksia. Instassa tekstikenttä loppui välittömästi kesken, kun runosuoneni alkoi sykkiä. Vaikka instagramissani oli enemmän seuraajia, kuin blogillani milloinkaan kävijäliikennettä, instagram ei tavoita kaikkia samanlailla, kuin blogini. Blogiini voi seikkailla kuka vain, jolla on käytössään nettiyhteys. Instagramia varten on oltava sovellus ja toinen toistaan hienompien kuvien ja erikoisimpien hästägien seasta ihan meikäläisen löytäminen ei käykään niin helposti.

Ja yksinkertaista; minulla on jo kaikki, mitä vain toivoin instagram tiliä perustaessani. Tämän kaiken kanssa on hyvä jatkaa eteenpäin ja kun siltä tuntuu, jakaa asioita matkan varrelta tännekin. Ensisijaisesti koiriin keskittyen.

Inspiroivaa viikkoa!