Talven riemua paikallisissa maastoissa - kuvapostaus

Aivan upeat talvikelit saapuivat tänä talvena myös Ylöjärvelle ja me olemme viettäneet aikaa ulkona niin paljon, kuin pikkuväki suinkin pakkasessa tarkenee. Kotoisten metsämaastojen lisäksi poikkesimme kaverin maastoissa, sekä Yltä ja Alta maataideteoksen takametsissä. Yksi pakkasaamun "retki" tehtiin myös keskustaan, tästä reissusta kerron lisää myöhemmin. Alla kuvakuulumiset erilaisilta ulkoilukokoonpanoilta. 

Maalaiskoira

Kotoisalla hiekkatiellä

Viime kuun alkupuolella Koiranluonto blogiin ilmestyi erinomainen teksti, Kaupunkikoira. Suosittelen lukemaan tuon kirjoituksen siitä, millaista koiran elämä voi olla kaupungissa. Tahdoin kirjoittaa vastaavan version maalla asumisesta, meidän elinympäristöstämme. Postaukseni noudattelee samaa runkoa, kuin alkuperäinen kirjoitus.

Siinä missä netin keskustelupalstoilla moititaan kaupunkilaisia koiran ottamisesta kerrostaloon, moititaan maalla asuvia koiran pitämisestä ainoastaan omalla pihalla. Useimmiten kuulemani väitteet liittyvät siihen, että maalla koiraa ei tarvitse viedä lenkille, jos on oma piha. Tai että maalla koira elää vain narun jatkeena ja pihakoristeena. Asuinympäristöstä riippumatta koiran elämän laadun takaaminen on omistajan vastuulla. 

Me asumme maalla, toisten mielestä enemmän ja vähemmän syrjässä - minusta naapureihin voisi olla vielä enemmänkin välimatkaa. Pihastamme pääsee metsään jossa saa kulkea yksin ja havainnoida eläinten jälkiä. Toisaalta lähimpään taajamaan ja kyläkaupalle on vain muutama kilometri ja mökkikaudella kylällä onkin vilinää. Näin helmikuussa vastaantulijoita saa vähän etsiä.

Kaupungilla kahvilassa

Tuoksumaailma on maaseudulla kaiketi erilainen, mutta varmasti yhtä runsas kuin kaupungissa. Joka lenkkipolulla ei välttämättä tuoksu muut ihmiset, mutta laaja eläinkirjo varmasti. Etenkin sulanmaan aikana haluaisin tietää, minkä eläimen jälkiä Savu innoissaan nuuhkii. Takapihallamme on välillä on riistakamera ja tontin nurkalla kulkeaa kaikkea peuroista kettuihin ja rusakoista supeihin. Metsä onkin täynnä villieläinten jälkiä ja tuoksuja.

Metsässä Savu pysähtyy haistelemaan vähemmän, kuin autotiellä. Pieni tienpätkä, jossa toisinaan kävelemme, on Savulle sellainen "päivän uutiset" reitti. Bussipysäkillä Savu voi haistella pitkäänkin ja minä voin vain arvailla, mistä on kyse. Penkillä on jonkun eväspaperi, koululaisten jälkeen pysäkillä on loikkinut jänis, jostakin autosta on valunut hieman nestettä tielle tai ehkä vapaana ulkoileva maatiaiskissa on jälleen merkannut tolpan. Pieneltä puolen kilometrin lenkiltä voi löytää peräti kuuden eri koiran terveiset ja omistajien tuoksut. Vaikka tuo postinhaku ja roskien vienti lenkki on lyhyt, Savun tahtiin mennessä siinä vierähtää helposti puolituntinen.

Ympäristön monipuolisuus on katsojan silmässä. Lähellämme on paljon erilaista metsämaastoa. On niittyä, suota, peltoa, hakkuuaukeaa, vanhaa pellonpohjaa, lampia, järviä, risukkoa, pusikkoa, kallioita, mäntykankaita ja lehtimetsiä. Vielä viiden vuoden jälkeenkin, olemme Savun kanssa löytäneet täältä uusia mielenkiintoisia maastoja. Tahtoisitko mukaamme metsämansikka rinteeseen tai vattumatojen viidakkoon?

Välillä metsästä tulee ähky. Joskus sekä Savun että minun mielekkyyteni metsää kohtaan laskee, kun kimpussamme on liuta hyttysiä tai hirvikärpäsiä. Toisinaan jotkin reitit ovat olleet liian vaativia ja raskaita. Silloin tällöin olemme myös pettyneet; kelpo sienimetsä onkin kaadettu.

Vaikka pääasiassa kuljemme keskenämme kompastellen ja kiipeillen metsässä, käymme välillä vaihteluksi myös kylällä (myönnän osasyyksi sen, että Papu haluaa leikkipuistoon). Asfaltti tassujen alla saa Savun valppaaksi, sillä muista kulkijoista on mielekästä ilmoittaa. Omalla kylällä mennessä hihnakävelyssä onkin vielä harjoiteltavaa. Sen sijaan leikkipuistojen vierellä odottelu sujuu Savulla jo oikein mallikkaasti. Kylällä voi kuulla kirkon kellot tai koulun kuulutuksia, kiipeillä penkeille ja kiertää katuvaloja. Kesällä kylän reunalla on lehmiä ja kesälampaita, varsin maalainen taajama siis.

Kesäpäivän kävelyllä arboretumissa, täytyy mennä kesällä uudelleen.

Toisinaan lähdemme ihan oikeasti kaupunkiin, jonka muutkin mieltävät kaupungiksi. Tällöin Savu menee ns. kaupunkimoodiin ja malttaa melko hyvin olla haukkumatta. Kaupunkilenkkeilyyn kuuluvat ehdottomasti kuvaus- ja tempputuokiot, sekä koiran kanssa jaettu jäätelö. 

Seuraavana suora lainaus: "Tärkeintä olisi muistaa elää itselle ja omalle koiralleen mielekästä elämää. Osa nappaa kaupungista mansikat ja kakun toisaalta tai päinvastoin. Jyrkkien vastakkainasettelujen sijaan tärkeämpää on tarjota omalle koiralle niin hyvä, rikas ja rakas elämä kuin mahdollista. Oman koiran tarpeita kuunnellen."

Mielestäni tuon paremmin aihetta ei voi kiteyttää, joten siksi en keksinyt tilalle mitään omaa. Minä itse nautin maalla asumisesta, vaikka kaikki palvelut ovat kaukana ja lenkkeilen pääasiassa yksin. Minulle riittää lyhyt vierailu vaihteluksi kaupungilla, ehkä pistäytyminen koiraystävällisessä kahvilassa tai  kävely arboretumissa. 

Tammikuun treenikooste

Hankkimani Koiraharrastajan vuosi 2021 kalenteri on ollut erinomainen treenien suunnitteluun ja kirjaamiseen. Päätin jakaa bloginkin puolelle palan treeneistä ja ryhtyä tekemään kuukausikoosteita. Videoiden kanssa oli pientä haastetta ja lopulta tyydyin kännykällä tehtyyn pätkään. Tiivistelmästä puuttuu siis muutama klippi jotka olisin halunnut jakaa. Epähuomiossa kännykkämateriaalia on kuvattu myös pystyssä. Onpahan kuitenkin jotain havainnoitavaa muutamista tekemisistä.

Suunnittelin tammikuun treeneihin lähinnä toimeen tarttumista ja treeneistä motivoitumista. Yllätinkin itseni positiivisesti treenamalla ja tekemällä kaikkea huomattavasti enemmän, kuin aioin. Kavereiden kesken pidetty temppurinki on ollut erinomainen ja suosittelen tällaista muillekin. Turhien temppujen opettelu on paitsi aivokarkkia koiralle, myös oivallista harjoittelua itselle.

Mitä kaikkea sitten teimme ja mihin pääsimme?

Rallytokoa ajatellen aloin opettaa Savulle oikean puolen perusasentoa. Alkukankeus taittui jumppaamalla ja omalla kuivaharjoittelulla. On motorisesti hankala palkata koira yhtäkkiä oikealle sivulle, kun on kuusi vuotta palkannut koiria vain vasemmalle. Oikean puolen perusasento on kuitenkin nyt saatu alkuun. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen eteentuloa ei treenattu lainkaan, se siirtyi sellaisenaan helmikuun listalle.

Toko oli tammikuussa lähinnä pohjien kertausta ja tukitaitojen harjoittelua. Opetin Savulle mahdollisimman voimakkaan leukakosketuksen, jonka avulla kapulan pito pitäisi saada onnistumaan. Pito opiskellaan ammattilaisen kanssa, sillä omat taidot eivät enää riitä.

Uusi lenkkikaverini on ollut avulias ja hänen kanssaan olemme treenanneet Savulle liikkeen alkuja, häiriökäskyjä ja muuta sellaista. Näissä saimmekin suuren harppauksen ja otimme samalla uusia treenipaikkoja haltuun.

Temppuja opettelimme peräti kolme erilaista! Koiran omistamisen suola on nimenomaan temppujen kouluttaminen. Se on samaaan aikaan luovaa ja tarkkaa, haastavaa ja miellyttävän helppoa. Savu oppi tammikuussa peruuttamaan, kurkkaamaan apinana ja halaamaan pehmolelua. Kaikki taidot ovat toki aika alkutekijöissään, mutta niitä on tarkoitus hioa myöhemmin eteenpäin.

Hihnatreenejä teimme peräti kolmasti viikossa. Savu kulkee hihnassa hienosti, mutta ohitukset ovat olleet meille suuri haaste. Olen vältellyt asiaa "koska asumme maalla eikä tarvitse nähdä ketään" ja "se handlaa ohitukset kuitenkin kaupungissa". Uusi lenkkituttavuutemme sai minut kuitenkin puhuttua ympäri, että voisimme vaihteluksi kävellä kylällekin. Lastenrattailla ei etenkään talviaikaan tahdo päästä metsämaastoihin, joten lenkille lähteminen edellyttäisi lähes aina autolla liikkumista.

Pienen houkuttelun jälkeen poistuin mukavuusalueeltani ja lähdin koko jengin kanssa kävellen kylälle. Olemme vieneet esikoisen kävellen kerhoon ja käyneet sillä välin kylällä treenaamassa tokoa. Samalla tulee treenattua myös ohituksia ja yleistä hillumista. Kolmen viikon aikana kehitystä on tullut hurjasti! Onnistumisia on tullut paljon enemmän kuin odotin. Myös makupaloja on mennyt "kaiken varalta", vähän enemmän kuin piti ja Savu pääsi hieman pulskistumaan. Nyt ruokapalkkojen suhteen on löytynyt taas balanssi - ei samana päivänä hihnatreenejä tempputreenien kanssa, tulee helposti tupla-ateriat.

Hihnalenkeistä ei tietenkään ole videoita, joita ehkä joskus voisi ottaakin. Ensimmäisellä hihnalenkillämme Savu haukkui vähän kaikelle, mutta tällä viikolla reaktiot ympäristöön olivat jo hyvin maltillisia. Jopa lenkkikaveri huomasi, että "eihän se enää haukkunutkaan". Ilokseni vastaantulijoita on ollut arkipäivinä kohtuullisesti; kaikkina kertoina sekä koiria, että pelkkiä ihmisiäkin. 

Erityisen ylpeä olen viime torstain parkkipaikka odottelusta. Savu jää odottamaan parkkipaikalle rattaiden viereen sillä välin, kun saatan Papun kerhon ovesta sisään. Koska tällaista taitoa tuollaisessa ympäristössä (useita autoja, ihmisiä, juoksevia lapsia, ohikulkijoita) ei ole treenattu ties koska viimeksi, ensimmäisen kerran Savu haukkui kaikelle ja kaiken. Sen sijaan viime torstaina, se istui hiljaa rattaiden vieressä. Ohi kulkenut koirakko sai aikaan yhden haukahduksen ja sitten Savu odotti taas hiljaa. En tajua, miksi olen vältellyt tällaisia tilanteita. Ehkä epäonnistumisen pelko oli liian iso?

Vetotreenit lähtivät käyntiin erinomaisesti. Savun kunto on kasvanut huomattavasti ja se tykkää vetää. Matkat ovat olleet noin 2km luokkaa, pääasiassa tietä pitkin, mutta myös pellolla. Nyt nautitaan vetohommista niin kauan, kuin lumitilanne sallii.

Hajutyöskentely meidän piti aloittaa, mutta minulta puuttuvat vielä kahvipavut (kyllä, haluan aloittaa juuri niillä). Muut välineet on hankittuna, joten ensi viikolla päästään aloittamaan hajun tunnistus.

Tammikuu oli ulkoilun ja puuhatuokioiden täyteinen kuukausi. Olen saanut aamurutiineihini jälleen 10min tempputuokion, jolloin teemme Savun kanssa pientä keittiötreeniä, jumppaa ja temppuja. Tuosta tuokiosta nautimme kumpikin yhtä paljon, onhan sellaisista rutkasti hyviä muistoja vuosien takaa.

Miksi poistin instagram tilini?

Poistin instagram tilini syksyllä ja se on herättänyt joissakin ihmisissä kysymyksiä. Pohdin itsekin kysymyksiä pitkään, kunnes pystyin perustelemaan itselleni, että näin olisi parempi. Minulla oli instagramissa kolme tiliä, joista alkuperäisin ja rakkain oli ehdottomasti koiriin keskittyvä käyttäjä. Sen lopullista poistamista epäröin pisimpään. Lopulta päätin, että meidät löytää kyllä blogista, jos haluaa. Ja niin poistin tuonkin tilin lopullisesti.

Alkusysäyksen instagramin poistamiselle antoi tunne, että "en saa tästä enää mitään". Kuvien tykkäykset ja kommentit eivät olleet se jota instagramissa tavoittelin, vaan alunperin etsin samanhenkistä seuraa ja treenikavereita. Usean vuoden sovelluksen käytön jälkeen, minä sain uusia ystäviä, kavereita retkille ja treeneihin. Ja kun muut yhteystiedot on vaihdettu, ei asioita tarvinnut sopia pienessä viestikentässä.

Aidosti läsnä vai pelkästään paikalla?

Sain myös jonkinasteisen someähkyn. Päivittäisestä päivittämisesti tuli häiritsevä rutiini. Vietin aikaa kännykällä ihan liikaa - vaikka en olisikaan kirjoittanut mitään, kaikkien kiinnostavien julkaisujen/tarinoiden selaamisessa humahti äkkiä tunti! Ja minun aikabudjetissani ei todellakaan ole aikaa sellaiseen.

Vaikka toki käytän kännykkää edelleen, se ei ole liimautunut käteeni yhtä tiukasti. Minulla ei ole pakonomaista tarvetta ottaa kuvaa tuosta ja videota tästä, jotta voisin jakaa sen muille. On mielenkiintoista ja pelottavaa, miten sovellus huijaa aivoja ja koukuttaa tekemään asioita, joita en muuten tekisi. Yhtenä esimerkkinä vaikka tuo kuvien ottaminen ja jatkuva kännykkä kädessä kulkeminen.

Välillä jouduin ihan oikeasti pysähtymään miettimään, retkeilenkö koska tykkään retkeillä vai koska haluan että muut näkeävät minun retkeilevän? Treenaanko nyt siksi että tykkään ja että treeni vie meitä eteenpäin, vai haluanko vain näyttää muka treenaavani? Enkä taatusti ole ainoa aktiivisista somen käyttäjistä, joka miettii näin!

Haittaa vai hyötyä?

Kohentaako elämälaatuani merkittävästi tuntemattoman ihmisen postaama kuva koirastaan? Onko jatkuvat tykkäämisilmoitukset oikeasti hyvä vai huono asia? Mitä minä saan siitä, että jaan lukemattomille katsojille videota keittiötreenistämme? Nämä ja monet muut kysymykset voisi kääntää myös niinpäin, että parantaako minun postaamani koirakuva jonkun tuntemattoman elämää merkittävästi? 

Minusta oli kiva katsoa mitä muut tekevät, mutta toisaalta se altisti minut myös jatkuvaan vertailuun ja kilpailuun. Jokaisella on kuitenkin erilaiset resurssit, tavoitteet ja aikeet, joilla koirien kanssa pelaa, eikä vertailu auta ketään. Ja vaikka miten järjellä ajattelin, niin kyllä, minua latistaa se että se nämä nuo ovat varmasti parempia, kuin me. Tässä vaiheessa olisikin hyvä muistaa, että kaikkian katsottavaksi julkaistaan todennäköisesti vain tekemisen paras ja siloiteltu osa.

Jos haluaa, kannattaa katsoa Netflixistä Valvontakapitalismin vaarat. Huvittavaa kyllä, mutta itse katsoin ohjelman vasta kun olin jo poistanut tilini. Tuli kuitenkin vähän kuin helpottunut olo.

Välittömät hyvät seuraukset

Aluksi vilkaisin kännykkää vähän joka välissä, kunnes totuin siihen ettei ole enää sovellusta, jota selata. Aikaa vapautui hurjasti kaikelle. Pystyin treeneissä ja lenkillä keskittymään Savuun paremmin. Etenin käsitöissäni hurjin harppauksin. Jos "tyhjää aikaa" jäi velvollisuuksien ja hauskanpidon jälkeen jäljelle, etenin pleikkaripelien parissa. Kun nyt miltei puolen vuoden aikana "tylsien hetkien" (oikeasti käsite tylsä on meidän arjessa ihan vieras) tilalle on joutunut keksimään kaikkea muuta, ei minulla olisi aikaakaan kännykän jatkuvalle selaamiselle.

En väitä, että kaikki instagramin käyttäjät olisivat stressaantuneita luurin tuijottajia jotka tekevät asioita vain somen vuoksi. Mutta monia huonoja piirteitä kyllä tunnistin omassa käyttäytymisessäni. Minuun sovellus vaikutti niin, että valheellisesti halusin olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja jakaa koko ajan uutta materiaalia. Valheellinen tarve se oli siksi, että nyt ilman instaa, minulla ei ole mitään tarvetta kommunikoida koko ajan ulkopuolisten kanssa. Mielenkiintoista, sanoisin!

Instagram vai blogi?

Muiden syiden päälle "instagram vai blogi" kuvitteellinen kysymys oli oikeastaan helppo. Blogiani en poistaisi, sillä täällä on paljon muistoja ja tekstejä, joihin toisinaan tykkään palata. Minulla on myös uusia asioita ja palo kirjoittaa arjestammekin. Aion jatkaa kirjoittamistani ja nostaa blogini jälleen näkyville, vaikka koirablogipuolella onkin hiljaisempaa, kuin aiemmin.

En usko että palaan enää aivan entiseen malliin instagramin pariin. Ainoa syy, miksi harkitsisin palaamista, olisi blogiin keskittyvä tili. Kaiken lukemani perusteella se toisi blogilleni merkittävästi näkyvyyttä ja helpottaisi etenkin koulutusaiheiden jakamista. Ehkä, ehkä joskus tuleekin blogille oma tili. Sen kanssa olisi tosin oltava tarkka, jotta en vahingossa luo itselleni uutta, arkea häiritsevää someriippuvuutta.

Tykkään kuitenkin enemmän blogeista, kuin instagramin tileistä. Vaikka olenkin kauniiden kuvien ystävä, luen myös mielelläni pitkiä postauksia. Instassa tekstikenttä loppui välittömästi kesken, kun runosuoneni alkoi sykkiä. Vaikka instagramissani oli enemmän seuraajia, kuin blogillani milloinkaan kävijäliikennettä, instagram ei tavoita kaikkia samanlailla, kuin blogini. Blogiini voi seikkailla kuka vain, jolla on käytössään nettiyhteys. Instagramia varten on oltava sovellus ja toinen toistaan hienompien kuvien ja erikoisimpien hästägien seasta ihan meikäläisen löytäminen ei käykään niin helposti.

Ja yksinkertaista; minulla on jo kaikki, mitä vain toivoin instagram tiliä perustaessani. Tämän kaiken kanssa on hyvä jatkaa eteenpäin ja kun siltä tuntuu, jakaa asioita matkan varrelta tännekin. Ensisijaisesti koiriin keskittyen.

Inspiroivaa viikkoa!

Onnistuneet vetotreenit ja Tyytyväinen nenätyöläinen -verkkokurssi

Parin viime viikon aikana olemme saaneet aikaiseksi useammat onnistuneet vetotreenit. Nonstop valjaat olivatkin Savulle sopivat, kun asiaan paremmin paneutunut niitä katsoi. Ei siis tarvinnutkaan lähteä valjaskaupoille. Joskin ehdin kirppikseltä ostaa kokoa pienemmät, joten jos joku tarvitsee Nonstop Nome Harness valjaita koossa 5, niin täältä saisi edullisesti.

Vauhtia Savulla on aivan riittävästi, sillä pääasiassa kyytiläisenä on pikkulapsia. Yhtäjaksoiset matkat ovat olleet vielä melko lyhyitä, vain muutamaa sataa metriä. Savulla on palkkiona määränpäässä lelu odottamassa. Aivan kohtuuttoman kaukaa koiralla ei ole vielä luottoa juosta, mutta pikkuhiljaa edetään.

Kotipihasta ei lähde kummoisia reittejä vetoa ajatellen, emmekä itse omista kelkkaa. Arkena Savu vetää pääasiassa ahkoita pellon reunalla. Muiden menojen mukaan käydään pikkuteillä vetämässä lainapotkukelkkoja. Nyt kun Savusta on saatu kaikki vauhti irti ja lelupalkalla motivoitua vetämään, on työnalla valjaiden pukemisen treenaus. 

Koska meillä ei tässä temppuhaasteiden, vetotreenien ja tokoilun suhteen ollut vielä tarpeeksi tekemistä, ostin meille Tyytyväinen nenätyöläinen verkkokurssin. Vielä ei olla ehditty aloittaa hajutyöskentelyn treenejä, mutta välineet on hankittuna. Vaihtotalous kunniaan; vaihdoin meille ylimääräiset tumput kassilliseen pilttipurkkeja. Meillä itsellä kun ei pilttipurkkeja tule.

Tänään oli tarkoitus ulkoilla Evon retkeilyalueella, mutta sääolosuhteet ja teiden kunto saivat reissun siirtymään. Parin tunnin suuntansa ajo ei houkuttele lumipyryssä, eikä ulkoilukaan ole kivaa jos lapset palelevat. Kalenteri on kuitenkin melko täynnä retki- ja treenisuunnitelmia, joten eiköhän tässä piakkoin nuotiollekin päästä.

Kuvatäyteinen postaus, niin mukavaa meillä on ollut kelkkaillessa.

Näin koirasta on hyötyä lapsiarjessa - 5 vinkkiä

Tässä viiden vinkin lista asioista, jotka olen kokenut lapsiarjessamme hyviksi selviytymiskeinoiksi. Alku (josta on melkein vuosi) kahden lapsen kanssa oli aika haastavaa ja kuvittelin asioiden sujuvan helpommin niin, että Savu oli hoidossa muutaman viikon. Voi mikä vikatikki, arki alkoi rullaamaan sujuvasti vasta, kun Savu palasi kotiin. Koska Savun avulla pystyy välttämään monet konfliktit taaperon kanssa, on minulla vähän kuin aina ässä hihassa.

Koirasta on todellakin hyötyä lapsiarjessa, vaikka äkkiä voisi toisin kuvitella. 

1. Siirtymät sujuviksi

Etenkään Papu ei ole juuri koskaan siirtymässä sinne, minne minä haluaisin - paitsi tietysti ulos. Sen sijaan että vänkäisin, aloittaisin riidan ja lopulta kantaisin itkupotkuraivarit saaneen pikkulapsen määränpäähän, pääsen samaan lopputulokseen helpomminkin. "Savukin menee sisälle/ulos/autoon/lenkille jne" toimii 9/10 kerrasta. Jäljelle jääneet kiperät 1/10 kerrat selätetään lisäpanoksella "kun nyt mennään sisälle, saat antaa Savulle ruokaa" ja johan poika menee sisälle juoksujalkaa, riisuu ja kipittää koiranruokakaapille. 

2. Saapasta toisen eteen

Silloin tällöin on päiviä, kun Papu ei halua kävellä, ainakaan sinne minne pitäisi. Sen sijaan että muistuttaisin koko ajan että rattaat ovat Pipa-vauvan tai että "kyllä sinun pitää jaksaa kävellä", olen kannustanut Papua etenemään Savun avulla. "Kun kävellään tuonne saat heittää lelun/antaa namin/taluttaa vähän matkaa" toimii lähes aina. Jos nyt ei aina ihan täysin, niin huomattavasti helpottaa kiukkua. Tietysti väsynyt lapsi on väsynyt lapsi ja pääsee rattaisiin, mutta pienen kannustuksen johdosta Papu on innostunut kävelemään itse pitkiäkin matkoja. Koska ne koiratkin kävelee ihan itse. 

3. Ruokalautanen tyhjäksi, ainakin melkein

Esikoisemme on ollut välillä aika valikoiva ruokailija ja söisi parhaiten ulkona ruokatermoksesta, mieluiten nuudeleita. Ihan joka kelissä minua ei arjen keskellä nappaa nököttää kannon nokassa vahtimassa lapseni ruokailua. Siispä kannustimena toimii jälleen Savu, jonka ruokkiminen on ollut Papun suosikkipuuhaa siitä asti, kun motoriikkansa alkoi riittää koiran ruokkimiseen. "Kun syöt lautasen tyhjäksi, saat antaa sen Savulle nuoltavaksi". Ja jos lautanen ei meinaa tulla tyhjäksi, annetaan lisäohjeet "syö vielä vähän, ihan noin paljon ei voi antaa Savulle" ja siten ruokaa uppoaa vielä pari haarukallista. Ruokapöydän vieressä maltillisesti istunut Savu hyötyy odotuksestaan käytännössä aina. 

4. Käytä koiraa syynä sille, miksi jotain ei saa tehdä 

"Älä tee sitä, älä tee tätä, ei saa huutaa" ja monta muuta niin tuttua suomalaista ohjetta milloin kenellekin. Meillä käskyni kaikuvat kuuroille korville, eikä mielenkiintoni riitä huutamiseen tai raivoamiseen. Olenkin havainnollistanut asioita koiran kautta. Koska koira on taaperon hyvä ystävä ja ystävistä tulee pitää huolta, ovat ohjeet tämän kaltaisia "et voi huutaa sillä se sattuu Savua korviin", "jos riehut, et voi olla koiran kanssa", "koira ei tykkää, että juokset sitä kohti" tai "et voi heittää tavaroita sisällä, sillä ne voivat osua Savuun". Ohjeet toimivat paremmin koirasta peilaten, vastaavasti ohjeena "älä tee noin, äiti ei tykkää" on vähän sama kuin saappaalle puhuisi. Tietysti toisina päivinä puhe ei mitenkään tavoita lapsen korvia ja on kaikkien kannalta turvallisempaa huolehtia koiran vapaasta pääsystä eri huoneeseen.

5. Yleisestä harmituksesta selviäminen

Kotona harmituksesta ja kiukusta selvitään melko usein "haluatko koirannameja taskuun" tai "heitätkö Savulle palloa". Useimmiten kaikki taskut ovat täynnä koirannameja ja jokin koiranlelukin on tärkeä muistaa ottaa hiekkalaatikolle mukaan.

Bonus

Jos kaupassa kaikki alkaakin sujua aivan ei toivotusti, tilanteen pelastaa koiranruokahylly. "Saat valita Savulle namin" ja sitten onkin jo kiire kassalle maksamaan se herkkutikku, jotta sen pääsee antamaan koiralle.

Varmasti jokainen joutuu keksimään arkeensa (jos viettää sitä pikkulasten kanssa) vähän vippaskonsteja lisäämään sujuvuutta. Meillä nämä keinot ovat useimmiten käytössä. Halusin tuoda esille näkökulman, että lapsen kannustimena voi olla jotain muutakin, kuin uusi tavara tai makeinen. Lapsen ohjeistaminen koiraa apuna käyttäen helpottaa paitsi yhteiseloamme, parantaa myös koiran ja lapsen suhdetta mielekkäällä tekemisellä.

Mikä on teidän "ei niin perinteinen" selviytymiskeino arjessa?

Taapero kohtasi irtokoiran ja muita lenkkimietintöjä

Täysin tavanomainen arkipäivä vuoden alkupuolella, kun suuntasin koko sirkukseni (koira Savu, taapero Papu ja vauva Pipa) kanssa läheisille pelloille. Pellot ovat olleet vakiosijainti matalan kynnyksen ulkoiluilleni jo monta vuotta ja vastaantulijat ovat harvinaisuus. Päästin Savun irti, ollessani puolimatkassa mäkeä ylös. Toisella puolen pitäisi olla kelpo pulkkamäki pikkuväelle. Parkkeerasin neiti Pipan rattaineen katselemaan Papun touhuja ja aloin kaivaa repusta Savun narupalloa.

Sinä hetkenä kun selkäni käänsin, lapseni huuta kirkkaalla äänellään "hau" ja lähtee juoksemaan. Käännyin välittömästi katsomaan ja pellolla jolkottaa tuntematon koira. Koiraa kohti juoksi aivan innoissaan oleva Papu, sekä aivan eri mielentiloissa oleva Savu. Aloin kutsua molempia takaisin, jotta mitään vahinkoa ei sattuisi. Savu on etenkin lasten aikana hyvin tarkka ulkopuolisista ja toki se muutoinkin omistaa koko pitäjän.

Parin paniikinsekaisen kutsuhuudon jälkeen Savu pysähtyy ja lähtee takaisin luokseni. Mikä helpotus, ei koiratappelua. Katson saaneeni aikalisän, kun edes Savu oli suunnilleen hallinassa ja Pipakin rattaissa. Viskelin Savulle nameja maahan, varmistin että Pipa ei putoa rattaista tällä välin ja lähdin kiireesti hakemaan Papua takaisin meidän porukkaan.

Mutta mitä tekee Papu, jonka luo irtokoira ehti? Hän lähestulkoon halaa sitä tuntematonta luppakorvaista koiraa! Ilmeeni oli likipitäen SOS ollessani aivan varma että kohta lapseltani puuttuu naama ja ryntäsin hakemaan taaperon pois. Lähellä selvisi että vastaan tullut koira oli jokin spanieli, joka ei onneksi laittanut pahakseen vastaanottoamme tai säikähtänyt sekopäisenä kaikki säännöt unohtaneena luokse säntäävää aikuista - minua. Kun irtokoira olikin ihan leppoisa, helpotuin. Aiheutin tietysti Papulle itkupotkuraivarit irrottaessani häntä koirasta ja kertaamassa ohjeita, ettei vieraiden koirien luo saa mennä.

No, spanielin isäntäperhe saapui hetken kuluttua paikalle ja jatkoimme lenkkiä eri suuntiin. Lenkin vähän turhan kaoottinen alku päättyi totaaliseen pakan leviämiseen kun tämä koiria halaavat lapsi hyppäsi Savun perässä ojaan. Kengät täynnä jääkylmää vettä ei enää naurattanut. 

Yleensä ulkoilumme sujuvat ilman suurempia sydämen tykytyksiä. Rauhallinen on väärä sana kuvaamaan poppootamme, mutta "lenkit hyvässä tunnelmassa" on ihan osuva. Olen aina tykännyt kulkea metässä polkujen ulkopuolella, kompastella vaihtelevissa maastoissa ja nauttia ihan joka kelistä. Silloin tällöin pidän kirjaa kilometreistä, toisinaan haluan vain viettää aikaa ulkona.

Liikuntaa tarjoan Savulle nykyään enemmän, kuin millekään koiralleni aiemmin. Näkisin arkiliikunnan olevan myös laadukkaampaa, kuin aiemmin. Kun joitakin vuosia sitten kävin töissä, kaikki toiminta koirien kanssa ajoittui iltaan. Kahden tunnin lenkki oli ajallisesti pitkä, hihnalenkeillä emme juuri käyneet. Kesäisin rykäistiin fillarilla useampi kilometri. Jos illalla oli treenit, teimme vain pienet lämppälenkit.

Nyt kun hoidan lapsiani kotona, voin tehdä aikalailla sitä, mitä haluan. Ja metsästä en saa tarpeekseni. Vaikka toisina päivinä viihdytään kyllä omassa pihassakin. Tavanomaisesti ulkoilemme pitkän kaavan kautta kahdesti päivässä - yleensä toisen ulkoilun olemme kotipihassa/metsässä. Välillä bonuksena on illan pitkä lenkki ilman lapsia, usein koirakavereiden kanssa. Yhdessä ulkoilua kertyy toisina päivinä jopa 6h,  minimi lienee 2h paikkeilla. Pääasiassa Savu kulkee lenkeillä irti, hieman riippuen minne maastoihin olemme lähteneet. Hihnalenkkejä tehdään jonkin verran ja osittaisilla matkoilla, kun rattailla ei pääse aivan joka pöpelikköön. 

Toki ennen treeneihin kului enemmän aikaa, hallille ja kentille ajamista. Nyt sellaista rumbaa ei ole, vaan treenaan itsenäisesti. Keittiössä treenaillaan kuten ennenkin ja usein tokoillaan kotipihassa samalla, kun lapset leikkivät omiaan. Ryhmäpaikka olisi kova juttu, mutta ei tällä erää mahdollista. Onneksi ensi viikolla taaperon kerho jatkuu ja pääsemme Savun kanssa tehotreenaamaan sillä välin, peräti kahdesti viikossa.

Treenihöpinöitä onkin tulossa piakkoin.