Pakkasyön telttaretki, toisenlaiset lenkkikokemukset ja rallytokotreenit

Poistettuani kaikki instagram tilini, ajattelin ennättäväni bloggaamaan paremmin. Aikaa kyllä vapautui kännykän käytöstä, mutta blogin pariin pääsystä olen vain haaveillut. Käytännön tekemistä on niin riittämiin, että aina ei tiedä mistä aloittaisikaan. Nyt kuitenkin kuulumisia ja kuvia on kertynyt siinä määrin reilusti, että on syytä kirjoittaa tuhdimpi mättöpostaus. Ota siis hyvä asento, vähän armollisuutta mahdollisten kirjoitusvirheiden suhteen ja lukaise pieni otanta arkisista seikkailuistamme. 

Reilu kuukausi takaperin tulin siihen päätökseen, että poistan kaikki kolme instagram tiliäni. Luit ihan oikein, minulla oli kolme tiliä. Vanhin tileistäni oli tietysti koirablogiini perustuva koiratili, jonka loin heti instagram sovellukseen tutustuttuani. Tämän tilin poistaminen oli myös haikeaa, sillä siellä oli runsaasti muistoja edesmenneen Vilkku koirani pentuajoilta. Lähes kaikki ja kattavamminkin, löytyy kuitenkin myös blogistani. Perheellistymiseni myötä tein yksityisen tilin henkilökohtaisempaa arkeani varten ja seuraajien toiveesta oman tilin saivat myös kanit. Viimeisimpänä mainittu tilini oli hiljaisin, mutta omaa arkea tuli jaettua aika paljon - aikaa sovelluksen käyttöön kului ihan liikaa. En ole katunut tilien poistamista, vaikka instassa käyttämäni aika ei suoraan siirtynytkään bloggeriin. Nyt kuitenkin keskityn lenkillä ja treeneissä paremmin Savuun, jonka tulisikin olla ykkösjuttu somen sijaan. Muina aikoina olen täyttänyt ns. tyhjät hetket villasukkien neulomisella, joka sekin on hyödyllisempää, kuin somettaminen. Tämä on toki vain minun mielipiteeni.

Treenikertomukset

Savun kanssa on treenattu rallytokoa varsin ahkerasti etenkin vallitseviin resursseihin nähden. Olen pyrkinyt käymään hallilla vähintään kahdesti viikossa ja sen lisäksi on treenattu kotona. Haluaisin jo palavasti osallistua jollekin kurssille ja päästä muiden koulutettavaksi. Kolmisen vuotta olen treenaillut pelkästään omatoimisesti, mutta nyt kaipaisin ohjausta. Paitsi että eteneminen olisi jonkun silmän alla tehokkaampaa, olisi jotenkin helpon tuntuista että joku suunnittelisi mitä tehdään, neuvoisi ja kokoaisi ja purkaisi rallytokoradan. Minä kävisin vain treenaamassa, ah. Mutta sellaisia treenihetkiä saadaan Savun kanssa vielä tovi odotella. Tällä hetkellä 8kk ikäinen Pipa vauva kulkee mukana ja hallilla käydään itsenäisesti levittämässä ja siivoamassa kyltit.

Rallytokon avoimen luokan liikkeet Savu osaa riittävän hyvin, mutta kokonaisuutta on nyt hiottu reilusti. Muutamissa treeneissä ollaan treenattu nimenomaan ihmishäiriötä. Aloin aluksi työstää asiaa kutsumalla Savua ja varmistelemalla jatkuvasti ettei se karkaisi ihmisten luo - tällaisina kertona Savu livahti aina hallinnastani. Tavallaan karkailu ei yllättäynyt; minä epäilin koiran osaamista ja koiraakin alkoi epäilyttää. Kun treenatessa panostettiin koiran aktiivisuuteen ja palkitsin nimenomaan kontaktista, Savu alkoi vain seurata sitä paremmin, mitä enemmän vieressä oleva ihminen häiriköi. Nyt vain sama fiilis kisakentälle, niin mahdollisuudet tulokseen ovat hyvät!

Viime viikolla tekemämme ratatreeni yllätti positiivisesti. Alkusäädön jälkeen - eli siis hätäilin, Savu alkoi haukkua ja karkasi lopulta katsomaan uutta treeniseuraa - uusittiin rata ja saatiin kehujakin. Savun eteentulot olivat suoria, kontakti ei tippunut, houkutuksesta luopuminen erinomainen ja pyörähdyksessäkään Savu ei haukkunut. Mikä parasta, hypylle karkailu on saatu haltuun!

Ensi sunnuntaina meillä onkin taas koepäivä ja toivon todella että treenien onnistumiset näkyvät myös silloin. Tulevalla viikolla käydään tekemässä hallilla pari pientä treeniä asennetta ja kontaktia ajatellen. Ja virheistä viisastuneena ennen koepäivää käydään vähän spessupitkä lenkki, jotta Savulla ei olisi ylimääräistä ryntäilyntarvetta.

Retkikertomus

Tämä vuosi on ollut vähän hiljaisempi retkivuosi, ei niinkään lapsista vaan vallitsevasta pandemia tilanteesta johtuen. Ja toki pitäisi saada aikataulut sopimaan kaveredein kanssa, kun yksin ei toistaiseksi huvita lähteä. Lokakuun lopulla käytiin kuitenkin Seitsemisen kansallispuistossa telttailemassa. Saatiin hieno pakkassää iloksemme, ihailtiin auringonlaskua ja -nousua. Huolimatta kylmästä kelistä ja vuodenajasta, ainakin Soljasten telttailualue oli aivan täynnä. En muista, koska viimeksi olisin retkeillyt moisessa väenpaljoudessa. Onneksi retki sujui kuitenkin hyvin; Savu nyt on kokenut retkikoira, mutta pikkuneiti Pipa yllätti positiivisesti. 

Päädyimme kävelemään vain pienen luontopolun illalla ja kuvailemaan aamulla palaneella metsänpohjalla. Nuotiopaikoilla oli ruuhkaa, ihmisten puhe kaikui joka paikassa ja vastaantulijoita oli kyllästymiseen asti. Ensikertalaiselle retkikaverilleni tämä toi ehkä turvaa, kun taas itseä lähinnä ärsytti. Tykkäisin olla luonnossa mieluiten yksikseni, mutta tottahan suosituissa paikoissa tuppaa olemaan muitakin.

Yö teltassa oli aika vilpoisa ja Savukin nukkui toppamantteli päällään jalkojani lämmittämässä. Pakkasesta huolimatta Pipa heräsi vain kerran ja nukuin lopulta 10h unet - kuten myös Savu, joka jatkoi unia meidän herättyäkin. Näin pitkiä ja rauhallisia unia emme ole koiran kanssa pitkään aikaan nukkuneet. Retkeily on meille vähän kuin lomailua, silminnähden Savukin nauttii hitaammasta menosta kanssani yhtä paljon.

Lenkkikertomukset

Koska en ehdi treenata laadukkaasti niin paljon, kuin haluaisin, olen satsannut lenkkeilyyn. En ole itse hihnalenkkien ystävä, etenkään koko sirkukseni kanssa, mutta niitäkin on tehty. Pääasiassa Savu saa kulkea vapaana metsässä tai metsäautoteillä. Itselläni on yleensä vauva kantorepussa ja taapero rattaissa. Toisinaan taapero myös kävelee, mutta tällöin lenkillä käytetään pääasiassa aikaa sen sijaan että taitettaisiin matkaa.

Jotkin lenkit ovat olleet itselleni vähän suunniteltua rankempia ja etenkin pikkulapset huomioiden, hiukan tavallisesta poikkeavia. Eräänä perjantai iltana päätin, että menisin lasten kanssa sieltä, mistä aita on matalin. Mies olisi myöhään töissä, joten en pääsisi yksin lenkille. Niinpä pakkasin molemmat lapset ja Savun autoon ja ajoimme lapsuuaikojeni maastoihin. Otin vielä vanhemmiltani heidän koiransa Myyn mukaan ja lähdin tutkimaan vanhoja reittejä, joilla teininä pyöräilin.

Taapero Papu istui rattaissa ja vauva Pipa oli repussa. Koirat olivat alkumatkan hihnassa. Kun päästiin asutuksen ohi, laskin koirat irti ja reippailimme kohti soramonttuja. Aika nopeasti matka alkoi tuntua pidemmältä, kuin millaisena sen muistin. Ylämäet ottivat "kuormieni" kanssa vähän kunnon päälle ja hämärtyvä ilta sai pistämään vauhtia kävelyyn. Savu ja Myy jolkottelivat siististi tiellä, kunnes puskasta kuului rytinä. Myy ampaisi luokseni turvaan ja Savu ampaisi hirven perään. Pitkälle ei koira onneksi juossut ja hetkeksi otin Savun hihnaan. Hirvihavaintoja tuli useampi, kuljinhan paikallisesti "keskellä ei mitään".

Pääsimme soramontuille juuri ennen pimeää. Muistamani "muutama kilometri", olikin oikeasti mäkiset 5km. Aurinko laski, tuli pimeää ja tähtitaivas. Metsälammen ylle nousi sumua ja Savun hengitys höyrysi, kun se innokkaasti läähätti riistan perään. Hetkeksi jännitys meinasi ottaa minusta vallan, mutta Papun aito kikattaminen ja Pipan parkaisu repusta keskeyttivät mielukuvitukseni laukan. Papu söi rattaissa iltapalan ja alkoi nukkumaan. Pipa sen sijaan halusi repusta pois ja niinpä kannoin pikkuneitiä sylissä.

Viimeiseen ylämäkeen rattaita työntäessä ja vauvaa kantaessa mietin itsekseni, että kovin moni muu ei taida hukata perjantai-iltojaan tällaisella kombolla pimeässä metsässä. Mutta luonto oli kaunis, koirat  lenkin jälkeen tyytyväisiä, jalkani 10km jälkeen väsyneitä ja kumpikin lapsi nukahti ulkoilun päätteeksi yöunille. Ihan nopea iltalenkkini oli venähtänyt kaikkinensa liki kolmeen tuntiin. Kivaa oli, mutta tuolle reitille en uudestaan yksin lähde. Myönnän, että hirvien läsnäolo hieman jännitti.

Vaikka lenkkeilen tähän aikaan vuotta paljolti pimeässä, tehtiin yksi hihnalenkki valoisaankin aikaan. Käyn toisinaan lasten kanssa kerhossa siellä tarjoiltavan ruuan houkuttelemana. Yhtenä kerhoaamuna muutama viikko sitten olikin lumi maassa ja minulla autossani kesärenkaat. Päätin, että lähdemme kerhoon kävellen. Jälleen Pipa reppuun ja Papu rattaisiin. Savu oli hurjan innoissaan lasten lenkkivarusteista, enkä tohtinut jättää intoilijaa kotiin. Niinpä otimme Savun mukaan ja lähdimme loskaan tarpomaan.

Onneksemme kerhossa ei ollut muita, joten Savu sai katsella kuistilla kylän menoa. Yksi ainoa ohitus meni vähän penkin alle, ei ollut loskaisen maantien varressa oikein tilaa väistää vastaantulijaa rattaiden kanssa. Kerhorakennuksen kuistilla Savu oli kuitenkin hipihiljaa, mikä tosissaan yllätti. Se vain istui ja tyytyväisenä katseli, mutta ei haukkunut ohikulkijoita lainkaan. Muutaman tunnin kerhoilun jälkeen kävelimme takaisin kotiin ja suurin osa lumesta oli onneksi sulanut. Saimmekin niskaamme vettä, mikä sai Savun kävelemään varsin vikkelästi. Savu ei ole sadekelin ystävä ja jättäisi silloin mielellään lenkit tekemättä. Vaikka lenkin jälkeen olinkin litimärkä, oli jälleen onnistunut olo. Lapset nukkuivat ja kotiin päästyämme Savu kipitti suoraan petiinsä unille myös.

Yleistä blogista

Nyt kiinnostaisi tietää, lukeeko blogiani vielä joku? Jos lukee, niin olisiko aihetoiveita? Mielenkiintoiseen yhteistyötarjoukseen tartuin hetki sitten, joten ainakin kouluttamiseen liittyvää juttua on tulossa. Ja toki kirjoitan retket ja koepäivät ylös. Nakkaa rohkeasti kommenttia ja linkkaa vaikka oma tai suosikki blogisi.

P.S. Kirjoitustaitoni ovat vähän ruosteessa kroonisen väsymyksen ja pitkien kirjoitustaukojen vuoksi. Toivon oppivani kirjoittamaan uudelleen mukaansa tempaavasti, kuten blogini kulta-aikoina.

Alokkaat tokoilemassa 11.10

 Ja niin tuli se jännittävä päivä, kun neljän vuoden jälkeen päästiin vihdoin "sanoista teoiksi" tilanteeseen. Vaikka toko on kuulunut omatoimitreeneihini jo aikana ennen Savua, en ole milloinkaan kisannut. Savun kanssa aioin kisata ilman muuta samantien, mutta sitten ilmestyi pelonsekainen kisajännitys. Ja toki koiran kannalta kisavalmiita ei olla oltu kovin kauan. Nyt treenit ovat  hyvän aikaa levänneet siinä pisteessä, että vain kokeen avulla saisin edettyä.

Asennoiduin kokeeseen siten, että se olisi kisatreeni muiden joukossa. Tämä kisatreeni vain arvosteltaisiin. Ja tässä kisatreenissä ohjaajalla olisi aika kamala olo. 

Sitten meidän vuoro tuli, tehtiin sen hetkisessä mielentilassa (joka ei ollut kovin häävi) parhaamme ja sitten vuoro oli ohi. Mikä helpotus olikaan kiirehtiä kentältä pois ja leikkiä Savun kanssa vähän syrjemmässä. 

Toko ALO 11.10 

Tuomarina Ilkka Sten

Paikalla makaaminen ryhmässä 1 min 9

Savu ei maannut kovin rennosti, mutta muutoin paikkis oli onnistunut. Harmillisesti hätäilin ja Savu ei noussut ensimmäisellä käskyllä perusasentoon.

Seuraaminen 8

Tässä meillä oli hyvä draivi päällä. Niin hyvä että Savu ei pysähdyksissä istunut perusasentoon. Seuruukaavio oli niin lyhyt (verrattuna treeneihimme), että pysähtyessä Savu jäi selvästi odottamaan ohjeita. Pitää ottaa työn alle pari askelta ja stoppi perusasentoon. Taisin myös vanhasta tottumuksesta toistaa seuraamiskäskyn kääntyessä.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 9

Hidastin paluumatkalla Savun kohdalle tullessa ja käsiapu. Ehkä teippaan vasemman käden jesarilla vartaloon kiinni.

Luoksetulo 8

Ai hyvänen aika, tämä ei ollut yhtään meitä. Savu oli sunnuntaikävelyllä, tuli sentään suoraan luokse ja perusasentoon erillisellä käskyllä.

Noutoesineen pitäminen 0

Tämän jätimme suunnitellusti tekemättä.

Kauko-ohjaus 0

Savu meni käskystä maahan ja jäi niille sijoilleen. Jännitykseni piikkiin voi laittaa osan koiran haistelusta, mutta kyllä maassa oli jotakin perin kiinnostavaa. Savu ei ollut ainoa koira joka ihastui paikallisen soran tuoksuihin. Kun lopulta kutsuin Savua nimeltä, koira nousi pystyyn ja lähti epäröiden luo. 

Estehyppy 10

Edelleen sellainen laahustelu suoritus, mutta näemmä riitti kymppiin. Ja toki hyvin menikin, Savu ei varastanut hypylle, eikä myöskään kiertänyt sitä.

Kokonaisvaikutus 8

Pisteet jäivät niukasti alle kakkostuloksen, mutta yllättävän hyvät numerot silti. Varsinkin siihen nähden, miten hirveältä meidän tekeminen itsestä tuntui. Nyt vain häiriön- ja paineensietokykyä tukevaa treeniä, sekä itselle käsiavuista pois opettelu.

Tämän vuoden aikana haluaisin vielä toistamiseen tokokokeeseen. Kaukaisuuden tavoite olisi ykköstulos, mutta siihen pyritään tosissaan vasta, kun kapulan kanssa ollaan sujut. Siihen asti käydään kokeissa siinä toivossa että kisajännäri helpottaisi kisaamalla.

Islanninlammaskoira ja miten tähän päädyin

Savu ja parivuotias esikoisemme. Ei ole ihan helppo temppu tuo istuminen.

Millainen on hyvä kasvattaja 10/2019

Mikä koirarotu meille? -pohdintaa 5/2020

Ei ollut muuten ihan helppo homma löytää meille mahdollisimman sopivaa koirarotua! Kriteerit ja toiveet pysyivät samoina yli vuoden kestäneiden etsintöjen ajan, joskin tärkeysjärjestystä puntaroin muutaman kerran uudelleen. Epäröin pitkään kirjoittaa mitään rotupohdinnoistani julkiseksi, mutta keväällä uskaltauduin. Tuolloin olin aika varma cockerspanielista, siinä olisi voinut olla meille potentiaalinen koira. Ilokseni pääsin spanieleita myös tapaamaan. Useista roduista kävin kattavia keskusteluja harrastajien kanssa, joitain koiria tapasin ja osan roduista hylkäsin ihan vain lukemani perusteella.

Arvoin pitkään turkkiasioiden kanssa. Harjaaminen on ihan siedettävää puuhaa, spanielien karvasta kun varoitettiin. Puunaaminen ei minua säikäytä, mutta jos koira ei kestä syyssäissä ulkoilua ilman takkia, niin hui. En ole yhtään sitä tyyppiä, joka pukee koiraa puolet vuodesta. Ja koska ulkoilemme arkena paljon ja vielä retkeilemme siihen päälle, olisi säänkestävä turkki koiran kannalta aika ehdoton. Vaikka spanielit yleisesti ja etenkin cockeri vaikuttivat luonteensa puolesta monipuolisilta harrastuskoirilta, turkki ei tulisi menestymään retkeilyssä siinä määrin, kuin tarvitsisi. En siis ennen spanieleista kiinnostumista tiennyt, että koirilta puuttuu pohjavilla. Niinpä päädyin hylkäämään cockerin, siitä huolimatta, että ehdin niihin jo vähän ihastua. Toisaalta spanieleiden hylkäämistä puolsi myös Savun kuvitteellinen mielipide toisesta koirasta; Savu ei pidä "häsläkoiria" aivan ylimpinä ystävinään, eikä takuulla ilahtuisi sellaisesta kämppiksenään.

Vaatimukset koiralle ovat siinä määrin aika kovat, että koiran pitäisi viihtyä perhekoirana, mutta toisaalta moottoria olisi syytä löytyä harrastuspuolelle. Mitään sohvanlämmittäjää en ole siis missään vaiheessa etsinyt, vaikka keväisestä tekstistä lähti liikkeelle jokunen väärinkäsityskin. Aktiivinen harrastuskoira menevään arkeen, mutta ei kuitenkaan bordercollieta tai malinoisia, sillä en tähtää maailmanmestaruustasolle. Koska tulen kuitenkin harrastamaan koiran kanssa ainakin jotain lajia aktiivisesti kisatavotteiden kanssa, seura- ja kotikoiriksi mielletyt rodut eivät olleet vaihtoehtoja.

Lapsiperhe koiran elinympäristönä asettaa jonkin verran haastetta rodun valinnalle. Suunnilleen mikä vain koira toki hyväksyy oman perheen lapset, mutta itse toivoisin koiran pitävän meillä asumisesta. Pienet lapset luovat päivään melkoisesti virikettä ja ärsykettä. Toisinaan meno voi olla aika villiä ja koiralle väsyttävää, vaikka koiraa ei kukaan kiusaisikaan. Meillä on koiralle tälläkin hetkellä lapsivapaa alue ja niin tulee varmasti olemaan jatkossakin. Olen pistänyt merkille, että Savu sietää hetkittäin taaperon temppujakin paremmin, kun sillä on mahdollisuus valita siirtyminen kokonaan lasten ulottumattomiin.

Pidin pitkään fci 5 ryhmää pannassa, koska "pystykorvat räksyttää". Islanninlammaskoira kuitenkin kiinnosti, sillä sitä ehdotettiin minulle useamman kerran. Lopulta annoin periksi ja aloin tutkia minulle täysin vierasta rotua. Tulin siihen tulokseen, että koska minulla on jo äänestään tykkäävä Savu, oppisi seuraavakin koira todennäköisesti haukkumaan jonkin verran. Ja toisaalta, jos haluaa ettei koirasta lähde koiramaisia ääniä, kannattaisi hankkia kissa. Niinpä keräsin rohkeuteni ja lähdin rotutapaamiseen katsomaan islanninlammaskoiria.

Koirien tapaamisen jälkeen makustelin asiaa yön yli ja paasasin havaintoni kavereille. Siinä se oli. Kivoja koiria olivat muutkin aiemmin tapaamani koirat, mutta issikka. Siinä olisi meille oivallinen rotu. Aivan kuin Savu. Vähän pienempi, iloisempi ja vaalea. Säänkestävä retkikaveri, lojaali perhekoira ja reipas menijä harrastuskentille. Ja mikä tietysti tärkeintä; Savu varmasti löytäisi issikan kanssa nopeasti saman taajuuden.

Vastoin siis kaikkia alkuperäisiä ennakkoluulojani, yllätin itseni päätymällä kuitenkin pystykorvaiseen, alkukantaiseen rotuun. Olen tyytyväinen valintaani siinä määrin, kuin nyt "ulkopuolisena" voi olla. Toivon, että lähivuosina meidän talouteen astelee islanninlammaskoira. Se olisi ensimmäinen rotukoirani ikinä.

Kaksi koetta ilman tulosta

Meidän rallytokon avoin luokka ei ole lähtenyt vauhtiin kovin nousujohteisesti. Tänä vuonna kaiken kaikkiaan viisi starttia, mutta vain yksi tulos. Vaikka kisaankin hyvä fiilis edellä niin myönnän, etten ollut valmistautunut jäämään kolmea kertaa peräkkäin ilman tulosta - tai jos talvenkin yksi hylky lasketaan, niin neljä. Kisapäivissä on ollut vähän muuttujia ja erilaisia muita häiriötekijöitä, sekä oma osaamattomuuteni. Minulla ei ole silmää katsoa ja arvioida, pitäisikö jokin liike uusia vai ei ja yleensä en uusi. Viimeisimmästä kokeesta olisimme saaneet tuloksen, jos olisin uusinut kyltin. Mutta ei ne pisteet ja tulokset, vaan se fiilis ja onnistumisen kokemus! Seuraavaksi kisakertomukset tai seliselit, miksi saatiin merkintöjä täynnä oleva lappu kouraan.

20.9 Tuomarina Maria Riski÷

Tuomarin kommentti: "Osaava, innokas koira"

Kisapäivää edeltävänä viikkona molemmat lapset olivat flunssassa, joten kotoiltiin ja olosteltiin Savun makuun liian monta päivää. Hiukan iisimmän viikon jälkeen hallille pääsy oli Savulle kuin viikonloppuristeily opiskelijalle - voinette nyt ymmärtää Savun fiiliksiä. Jo hallin pihassa Savu luikahti autosta ulos ilman lupaa ja tätä ei tapahdu oikeastaan ikinä. Savulla oli suuria haasteita hillitä itseään ja niinpä me saavuttiin halliin kuin oltaisiin omistettu koko paikka. Yllätyksekseni Savu ei ollut erityisen äänekkäällä tuulella, lennokkaalla enemmän.

Lämmitellessä Savu oli varsin railakas ja sitten meidän vuoro jo tulikin. Lähdössä minulla oli vielä varma olo suorituksestamme, vaikka olimmekin Savun kanssa aivan eri aaltopituudella. Suorituksemme olisi pitänyt saada videolle eritoten viihdearvon vuoksi, mutta myös todisteeksi että Savu ei ole tylsä ja rauhallinen. Heti ensimmäiseltä kyltiltä napsahti virhepisteitä, kun Savu ei pyörinyt, uusin liikkeen, mutta pyörimistä ei tullut. Hauhau vain koiran suunnalta ja hyppyä kohti. Savu oli niin innoissaan tekemisestä että mennä loikki hypyn jälkeen moikkaamaan tuomarin. Sitten Savu ryntäsi täysiä takaisin hommia jatkamaan. Seisomaan nousemisen uusin ja uusinta menikin hyvin. Saatiin tuloslappuun muutama puhdaskin rivi, sillä Savu teki töitä ihan täydellisesti kun ennätti. 

Ylivirittynyt mielentila sai Savun ennakoimaan ja niinpä seisomisen sijaan Savu ennätti tehdä useamman istu maahan vaihdon, ennen kuin sain ohjeeni perille, että perusasento riittäisi. Seuraaminen oli vähän keulivaa ja lopulta Savu ampaisi haukkumaan näkökenttään ilmestyvää ajanottajaa. Ajanottaja seisoi kentän ulkopuolella, joten pelkän nollatuloksen sijaan saatiin oikein hylky. Haukkumisen jälkeen Savu oli taas valmis hommiin, joskin kaiken ympäriinsä säntäilyn jälkeen seuruu ei ollut enää ihan timanttia. Maaliin sentään käveltiin yhdessä ja kehästä poistuessa en voinut muuta kuin nauraa. Suorituksemme ei ollut kovin yhteistyörikas, mutta Savulla oli huisin hauskaa. Eipä ole kukaan Savua kuvaillut innokkaaksi, mutta nyt se lukee meillä oikein tuomarin kirjoittamana paperissa. Hyvä mieli tuli!

4.10. Tuomarina Minna Hillebrand 

Tuomarin kommentti: "Koiralla on hieno asenne, tekee tarkasti. Hyvin reagoi ohjaukseen aikoessa karata :)"

Ennätimme ennen viimeisintä koetta tehdä vähän ihmishäiriötreeniä ja nyt viikkommekin oli "normaaliaktiivinen" ennen kisoja. Hillbrandin tekemä rata oli minusta vaikea, mutta tosi hyvin suoriuduttiin! Savu työskenteli tosi hienosti ja maltillisesti, eikä haukahtanut lainkaan. Muutamia pikkuvirheitä paperiin kirjattiin, mutta huomattavasti pisteitä lähti Savun karkausyrityksistä.

Savu aikoi lähteä pyörähdyksestä ja hypyltä ajanottajan luo, mutta palasi heti kun pyysin. Tämä jo tuntui erävoitolta, sillä kaksi viikkoa aiemmin Savu ei pitänyt kiirettä palaamisessaan. Vaikka liike itsessään onnistuikin, ilman uusimista merkinnöiksi tuli mm. kontrollin puute, puutteellinen yhteistyö ja väärin suoritettu tehtävä. Jos olisin tajunnut ilmoittaa että uusimme tehtävän, uusiminen olisi todennäköisesti onnistunut ja pisterivi olisi ollut siistimpi.

Pisteitä ja tuloksia tärkeämpää minulle on kuitenkin hyvä yhteistyö ja kyllä tuntui hyvältä, että tuomarikin huomasi Savun asenteen. Nyt pieni tauko kisaviikonlopuista ja ahkeraa treeniä loppuvuoden koitoksia varten.

Avoimen liikkeet meillä ovat vihdoin hallussa, eteen tulonkin saimme hiottua varmaksi. Liikkeistä treeniä vaativat pyörähdys ja hyppy, sekä tietysti kaikkea hienosäätöä. Savu ei oikein pyörähdä ensimmäisellä käskyllä ja toisinaan haukahtaa pyörähtäessä. Pyöriminen pitäisi saada sujuvaksi samalla kun itse kävelen ja siinä meillä on vielä työstämistä. Toinen on hyppy. Hypyllä on niin kova merkitys Savun silmissä että suorassa linjassa hypylle mennessä, sen on todella vaikea tehdä mitään muuta kuin malttaa olla hyppäämättä ennen käskyä.

Eniten treeniä vaativat nyt erilaiset häiriöt, etenkin ihmiset. En ole pitkään aikaan treenannut erikseen mitään ihmisten välttelyä, sillä Savu ei ole ollut kovin kiinnostunut ihmisistä. Paitsi tänä vuonna. Ja nykyään niin paljon, että suorituskin saattaa keskeytyä. Toivon mukaan loppuvuosi sisältäisi mahdollisimman paljon kimppatreenejä vaihtelevissa porukoissa, jotta saataisiin varmuutta jännittäviin tilanteisiin.

Kisapettymys takana, uudet haasteet edessä

Pitkästä aikaa tuntuu kivalta bloggailla, kun uusi läppäri alkaa pikkuhiljaa tuntua omalta. Acerista ja Windowsista siirtyminen Applen Maciin on melkoinen hyppy ja alkutakkuaminen aiheutti lähinnä harmaita hiuksia. Kirjoitusvirheitä tulee varmasti enemmän kuin aiemmin, sillä uusi näppis ei vielä ole aivan hallussa.

Kesää odotettiin vaikka miten kauan ja huis vain se meni ohi. Nautittiin hyvistä keleistä, treenattiin kotona paljon ja käytiin retkeilemässä. Kaikkinensa hyvä kesä, vaikka aiempiin verratuna meillä oli vähän hitaampi flow. Syyskuun tullen arki jatkui, jos nyt kotona olevana niin voi sanoa. Esikoinen aloitti kuitenkin kerhon ja olen hyödyntänyt siitä seuraavaa "vapaa-aikaa" Savun järjetelmällisempään treenaamiseen.

Sanoista teoiksi, vapaaharkka on taas maksettu, yhdet kisat takana ja kolmet edessä. Puolen vuoden tauon jälkeen avoimen luokan rallykisa jännitti ihan kiitettävästi. Kun vielä viime hetken vauvanhoitojärjestelyt vähän muuttuivat, olo oli aivan hirveä kisapäivänä. Emme ole vauvan kanssa olleet erossa kovin menestyksekkäästi, enkä varsinaisesti koe tarvetta jättää vauvaa minnekään. Käytännön syistä olin kisapäivänä vauvasta erossa tunnin ja tästä paremmin selvisi vauva itse. Kaiken stressin ja jännityksen sekoituksesta minua huimasi, kuvotti ja olin aivan tuskastunut vuoroamme odottaessa. Kun meidät sitten kutsuttiin kehään, Savu olisi vain jäänyt haistelemaan kukkia. Eikä ihme, en ole ikinä edes treenannut niin kamalassa olotilassa!

Radalla oli muutama meille vaikea liike ja kävelin meille heti ensimmäisillä kylteillä hylkytuloksen. Savu ei oikein ollut kartalla eteen tuloissa ja uusiminen meni aivan penkin alle. Kuinkas muutenkaan, mieleni oli aivan muualla kuin siinä kisakentällä kylttiä lukemassa. Kun tajusin hylyn jo tulleen, jokin mutteri hiukan löystyi ja saimme hyvän kisadraivin päälle. Erityisen ylpeä olen spiraalista, jonka suoritimme juosten. Pyörähdysliikkeenkin Savu teki haukkumatta, vaikka temppu on ollut meillä melko kiihdyttävä. Alkupaniikin jälkeen meidän rata meni tosi hyvin ja oli onnistunut "kamalan olon treeni". Normaali olosuhteissa olisi saatettu tehdä hienokin tulos, sillä yllätyin todella positiivisesti Savun paineensietokyvystä. Kisapäivän kokeilusta viisastuneena, seuraaviin kisoihin Pipa-neiti mukaan ja vauvanvahdin mukaan järjestely vähän aiemmin.

Rallystarttimme jälkeen ilmoitin Savun samantien seuramme kaksiin rallykisoihin. Koska ehdimme kisojen jälkeen tehdä myös tokon kisatreenin, rohkaistuin ilmoittamaan meidän tokokisoihinkin. Viimeisin melkein kaduttaa jo nyt, mutta joskus se tokokin on korkattava. Noutokapulan pitämistä emme tee, emmekä lähde tulosta tavoittelemaan, mutta pidän kisakokemusta tärkeänä etappina harrastustaipaleellamme. Ehkä vielä innostun ja onnistun sen kapulankin kanssa!

Harrastusten suhteen olenkin laittanut tavoitteitamme hiukan uuteen järjestykseen. Jos neljä vuotta sitten kuulutin kovaan ääneen että Savusta tulee käden käänteessä tokon varjovalio, niin nyt myönnän nöyrästi nielleeni nuo sanat takaisin. En silloin tiennyt mistä on kyse, enkä ollut tunnistanut vatsani pohjassa kytevää kisajännitystä. Niinpä olen erittäin onnellinen, jos meillä on joskus tuloksena TK1. Sen sijaan rallytokosta olen innostunut siinä määrin, että RT4 olen alkanut asettaa ihan vakavaksi tavoitteeksi. 

Tavoitteista huolimatta me treenataan ja kisataan resurssien sallimissa rajoissa ja fiiliksen mukaan. Olen saanut miltei kokonaan heitettyä suorattajaminäni romukoppaan ja sen tilalle on tullut aito ilo ja motivaatio tehdä asioita koiran kanssa. Myös Savu nauttii tekemisestä enemmän, kun en itse ole takakireänä "pakkopakkopakko" asenteella.

Savu on ryhtynyt yllättävän tarkaksi vahdiksi vauvamme myötä. En rehellisesti sanoen aivan tiedä miten asiaa työstäisin, mutta yritän ensisijaisesti ehkäistä tilanteita jotka Savu kokee uhkina. En muista, että Savu olisi esikoista kovin kummoisesti pitänyt silmällä. Nyt Pipan kohdalla Savu ei kuitenkaan päästä vieraita ihmisiä saati koiria lähellekään rattaita. Ollessani kentällä omatoimitreenaamassa, äitini vahti lapsia. Kun hän sitten laittoikin lapset rattaisiin ja poistui ennen meitä kentältä, Savu hätääntyi. Mielestäni aika nurinkurista, mutta lasten pitämä kaoottinen sirkus on Savulle niin turvallista tuttua, että sen läsnäolo kenttätreeneissä on tärkeää. Tavallansa tietysti hyvä juttu ja oikein toivottua, että jälkikasvuni on Savullekin tärkeä osa laumaa.

Tällä erää ei kummempia. Jatkamme ahkerasti treenejä ja lenkkeilyä hirvikärpästen parissa. Toivottavasti saan lähiaikoina kertoa mieluummin tuloksista kuin hylätyistä suorituksista. ^_^

Koiravieraita, terveyshuolia ja Kurjenrahkan kansallispuisto

Heinäkuu heilahti ohitsemme nopeammin kuin mihin varauduin. Saatiin pitkästä aikaa Savun kasvattaja koirineen kylään. Siinä olikin kolme melko koirankarvan täyteistä päivää. Etenkin kaksivuotias taaperomme Papu viihtyi erinomaisesti, sillä hänen suuri intohimonsa on koirien rapsuttelu ja ruokkiminen. Ja nyt niitä koiria sitten riitti. Ihan hirveästi ei koirien kanssa liikuttu sillä oli melkoiset helteet.

Myöhäisille iltalenkeille ennätin Savun kanssa monen monta kertaa. Muutama iltalenkki riistarikkaissa maastoissamme otettiin myös puhtaasti treenin kannalta. Savu meinaa välillä vähän lipsahdella kuulolta pois ja toisinaan jalat seuraavat kuonoa pikkuisen liikaa. Irti pitämisen kannalta on ihan ehdoton, että koira kulkee polulla, kuulolla ja tulee heti luo kun pyydetään. Erinomaiset irtipitotreenit saimmekin ja töihin orientoituneena Savu ohitti peurat vapaana ollessaan - etäisyys oli kyllä suht reilu. Kyllä harjoittelu ja kertaaminen vain kannattaa. Jos ei muuta niin ainakin aivojumppaa lenkin ohella.

Ryhdistäydyin ja ilmoitin meidät rallytoko kisoihin elokuun lopulle. Nyt pitäisi ehdottomasti päästä treenaamaan oman pihan ulkopuolelle. Treenien jatkamista lykkäsivät Savun terveyshuolet. Savu alkoi yllättäen ontua takajalkojaan, raapia itseään ja olipa sillä turvotustakin. Epämääräiset ja aaltoilevat oireet eivät selittyneet millään. Eläinlääkärin tutkimuksissa löytyivät vain täydet anaalirauhaset, jotka selittäisivät lähinnä takapään hinkutuksen. Saimme mukaan kutinaa hillitsevän lääkevalmisteen, sekä ulkoloisten varalle kuurin. Savu tulee myös pestä loppukesän ajan paristi viikossa (olispa tätä harjoteltu joskus). Oireet hävisivät naps vain, ihan kuten alkoivatkin. Tällä viikolla jatketaan siis arkea normaalisti.

Marjametsissä on viihdytty isoilla ja pienillä porukoilla. Viime viikolla kävimme myös pitkästä aikaa retkellä. Kurjenrahkan kansallispuisto oli meille uusi ja aikalailla viimeisiä kansallispuistoja, joissa pystyy käymään päiväseltään. Loput meille vieraat kansallispuistot ovatkin sen verran kaukana, että yöreissuja suunnitellaan. Savojärven kierros oli kaunis ja sopivan mittainen. Vauvamme Pipa oli minulla mukana, joten niin automatkoja kuin kävelyäkin tauoteltiin vähän sen mukaan. Oli mukana toki pentukoirakin, joten ihan joka tauko ei mene vauvan piikkiin. Kurjenrahka oli maisemiltaan niin silmää miellyttävä, että pistäydyn varmasti toistekin tutkimassa paikkoja.

Kuulumisista tuli nyt hieman typistetyt kaiken ajanpuutteen ja unettomien öiden johdota. Koirarotupohdinnat ovat edenneet tai ainakin kehittyneet ja niistä tulen kirjoittamaan oman tekstinsä.

Haasteita ja yllätyksiä

 

Kirjoitettavaa on tässä kertynyt vaikka miten, kun se viimeisin julkaisematon kuulumispostaus kertakaikkisesti vain vanheni. Joten kaikki alusta, jotenkin tiivistellen ja silti rönsyillen. Edelliseen postaukseen (Mikä koirarotu meille? -pohdintaa 5/2020) palatakseni, tekstistäni jäi joillekin ehkä hieman huono kuva. Seuraavakin koira tulee ilman muuta olemaan harrastuskoira, vaikka tarjolla on paljon ja monipuolisesti muutakin kuin ihmisten kehittelemät nimellisen harrastukset. Jos tarjoaisin koirilleni mahdollisuuden vain lenkkeilyyn, en hankkisi koiraa. En uskaltanut kirjoittaa aktiivisesta harrastamisesta kovin painokkaasti, sillä käsitykseni aktiivisesta harrastamisesta on kaikki vapaa aika. Että olisin viidesti viikossa hallilla ja missä lie treenaamassa, kuten olin aiemmin. En usko vielä parin vuoden sisään irtoavani lapsiarjesta ihan niin radikaalisti, mutta kotioloissa voin aivan hyvin treenata ja kouluttaa koiraani vaikka joka päivä.

Toisaalta vuosien varrella olen ymmärtänyt myös palautumisen ja ylipäänsä kokonaiskuvan merkityksen. Se  että osallistuisin koirani kanss kurssille, omatoimitreenaisin hallilla neljästi ja jotain vielä kotonakin, siihen lisäksi kimppalenkit koirakavereiden kanssa ja ehkä yksi suunnilleen toimeton päivä kerran kuukaudessa, ei välttämättä ole koiralle reilua. Sen olen aikanaan saanut karvaasti kokea. En myöskään koe olevani sitä tyyppiä, että lupailisin kuut ja tähdet taivaalta samalla tietäen, ettei minulla ole rakettia. Ylipäänsä kovin painavien suunnitelmien tekeminen parin kolmen vuoden päähän tuntuu oudolta, etenkin kun se unelmieni ja toiveideni koiranpentu ei ole vielä edes kehittymässä. Mutta lopputulema, moneen menoon sopiva harrastuspotentiaalin omaava koira kiitos.

Teksti poiki kuitenkin halutunkin lopputuloksen ja pääsin tutustumaan muutamiin käyttö cockerspanieleihin. Taisin hiukan ihastua minulle ennalta vieraaseen koiratyyppiin. Tällä hetkellä rotuuntutustumiset ovat kuitenkin ns. jäissä, mutta jonkinlaisen suuntiman löysin kuitenkin.

Koko alkukesän molemmat lapsemme ovat olleet yötä päivää melkoisen virkeitä. Nukkuvat kyllä pitkiäkin pätkiä, mutta eivät todellakaan samaan aikaan. Miehelle osui suunnilleen samoihin aikoihin ihan älyttömän pitkät työpäivät, joten pyörittelin arkea unettomana yksikseni. Treenimotivaatiota olisi ollut, mutta en alkanut Savua kiusaamaan katkonaisilla ajatuksillani. Ostin kuitenkin vuosilisenssin kisoja ajatellen vaikka  koronan vuoksi rallytoko kisoja ei olla hetkeen pitämässä. Tokokisoihin olisimme valmiit, sitä pahuksen kapulan pitoa lukuunottamatta. Menneinä vuosina ryssin kapulan pidon niin perusteellisesti, että Savu suhtautuu kapistukseen vähän kuin useimmat koirat kynsisaksiin. Olen joutunut työstämään ajatusmaailmaani ja asennettani melkoisesti, jotta saisin opetettua pidon edes jollain muulla tavaralla. Varsin tehokkaasti voi myrkyttää esineen, sekä tilanteen, jossa koira aavistaa että jotain pitäisi haukata.

Pitoa ajatellen minulla on nyt kuitenkin oikein kirjattu suunnitelma, kannustimet, ideat ja visiot. Siinä onkin tämän kesän kuumin projektimme. Olin jo luovuttaa kokonaan tokon suhteen ja ajattelin siirtyväni pelkkään rallytokoon. Vielä toistaiseksi tehdään kuitenkin molempia, mutta ehkä tokon alokkaan jälkeen jatkan (toivottavasti) luokkanousuja rallytokossa.

Harrastuslajeissa on harppailtu hiljaiselonkin aikana eteenpäin, mutta ohitukset hihnassa ovat kyllä yksi murheenkryyni. Karkeasti ottaen verrattuna muutaman vuoden takaista Savua ja tämän päivän Savua, on kuin koiran koko persoonallisuus olisi muuttunut. Aiemmin Savua eivät kiinnostaneet vieraat ihmiset, saati koirat. Kaikki ulkopuolinen, mikä ei koskenut meitä, oli kuin ilmaa. Sitten sain lapsia. Savu alkoi yhtäkkiä riemastua kaikista ihmisistä ja säntäsi suinpäin tuntemattoman remppareiskankin syliin. Remppareiska tietysti pelkäsi koiria, myös Savua joka oli hetkeä aiemmin nukkunut lattialla ryömimistä harjoittelevan vauvan vieressä. Ihmisistä ilakoiminen jatkui ja rönsysi niin, että nykyään Savu terveehti ihan ketä vaan ja hyvin usein vasten hyppimällä. Nuoren Savun kanssa en olisi kuunaan päivänä uskonut, että siitä totisesta viilipytystä tulisi haliva vahtikoira.

Mitä tulee muihin koiriin. Samoihin aikoihin Savu kiinostui myös muista koirista. Tämä ilmeni etenkin treenikentällä, jossa Savu alkoi vilkuilla muita ja meinasi minulta karatakin. Treenikentällä ongelmaa ei enää ole, mutta lenkeillä kyllä. Savu tahtoisi moikata useimpia vastaantulevia koiria. Vielä vuosi sitten se pursusi intoa sen suhteen. Nykyisellään meno ei näytä enää niin iloiselta, vastaantulijan silmään ehkä pelottavalta. Liiaksi paisunut turhauma, kun ketään ei moikata, on saanut aikaan rähjäämisen. Voimme ohittaa muita koiria sujuvasti sopivan etäältä. Mutta vaikkapa viime viikolla polulla vastaantullut koira sai aikaan melkoisen huutosirkuksen. Tilanne oli toki jo valmiiksi hiukan käsiin levinnyt, sillä en ollut liikenteessä yksin ja vaikka olin yrittänyt väistää vastaantulijaa jo aiemmin, täti päätti koirineen kävellä aivan meihin kiinni. Nämä ovat ikäviä tilanteita ja seuraavat ohitukset stressaavat itseäni sitten enemmän, mikä näkyy suoraan Savun reaktioissa. Kaupungilla vastaavaa ongelmaa ei ole tässä mittakaavassa, sillä se on ympäristönä niin poikkeava, että Savulla on ns. tietty työskentelymoodi päällä.

Hihnalenkkien ohituksia olemme jonkin verran harjoitelleetkin ja varsin hyvällä menestyksellä. Onnistuneimmat treenit saisin ilman lapsia, mutta pääsen lenkille yksin suunnilleen klo 04 tai 21. Tuohon aikaan saa vastaantulijoita etsiä kivien ja kantojenkin alta. Käymme hihnalenkeillä ylipäänsä todella harvoin, ja vielä harvemmin täällä kotoisissa maastoissamme näkee ketään. Kun sitten eksymme jonkun kanssa samalle reitille, yleensä koko lenkin ahtaimmassa ja hankalimmassa kohdassa, olemme Savun kanssa aivan yhtä yllättyneitä. Havainnosta seuraavan sekunnin aikana ratkeaa se meininki, miten pääsemme toisen koiran ohi. Suunnilleen joka kolmas kerta menee hyvin, eli pitkälti ne, jolloin toinen vastaantuleva koira ei ole ollut kovin hyökkäävä. Keväällä olin lenkillä vaunujen kanssa, kun ohitimme kohtuullisen hienosti kävelytiellä toista koirakkoa. Meno muuttui salamannopeasti, kun kohdalla ollessa iso labbis tempaisikin flexin täyteen mittaansa tullessaan rähisemään meille. Se siitä onnistuneesta ohituksesta.

Ihan hirveästi minua ei stressaa se että Savu haukkuu, mutta tempominen on ärsyttävää. Oikein epäonnistuneiden kertojen jälkeen Savu jää kyttäilemään ympäristöä, tuleeko vielä jostain joku. Jos täällä tulisi varsinaisesti tuttuja vastaan, Savu saisi ilman muuta pienen rauhoittumisen jälkeen moikata vastaantulijaa. Uskon, että se vähentäisi painetta muiden vastaantulevien koirien suhteen. Tällaisia tuttuja koiria saamme lenkeille vastaan vain sovitusti, eli harvoin ja silloinkin muissa maastoissa.

Retkellä ei olla käyny koska korona. Minua ei huvita lähteä kansallispuistoihin jotka kuuleman mukaan pursuavat ihmisiä. Vaikka rajoituksia on nyt purettu, suhtaudun liikehdintään silti vähän varauksella. Kyllä me ehditään myöhemminkin seikkailla, jos ei tänä kesänä ihan niin paljoa kuin piti. Tosin Savu ei taatusti pistä pahakseen, ettemme telttaile helteessä. Teltassa tulee nimittäin kuuma.

Savu yllätti meidät kaikki, ryhtymällä yhtäkkiä uimaan. Ihan kuin lottovoitto, sillä hellepäivien liikuntamuodoksi uinti on paras ja ajankäytöllisesti minun kannaltani toiseksi paras. Aiemmin Savu ei ole uinut, ainoastaan vähän lätrännyt vedestä. En oikein tiedä mikä siihen viime rantareissulla meni, mutta tuolloin ei ollut muita koiria mukana. Ehkä muiden vauhti ja roiskiminen on närkästyttänyt totista koiraani niin, ettei se ole tohtinut itse pulikoida.

Kesä me vietetään niin spontaanisti, kuin suinkin.