Kisapettymys takana, uudet haasteet edessä

Pitkästä aikaa tuntuu kivalta bloggailla, kun uusi läppäri alkaa pikkuhiljaa tuntua omalta. Acerista ja Windowsista siirtyminen Applen Maciin on melkoinen hyppy ja alkutakkuaminen aiheutti lähinnä harmaita hiuksia. Kirjoitusvirheitä tulee varmasti enemmän kuin aiemmin, sillä uusi näppis ei vielä ole aivan hallussa.

Kesää odotettiin vaikka miten kauan ja huis vain se meni ohi. Nautittiin hyvistä keleistä, treenattiin kotona paljon ja käytiin retkeilemässä. Kaikkinensa hyvä kesä, vaikka aiempiin verratuna meillä oli vähän hitaampi flow. Syyskuun tullen arki jatkui, jos nyt kotona olevana niin voi sanoa. Esikoinen aloitti kuitenkin kerhon ja olen hyödyntänyt siitä seuraavaa "vapaa-aikaa" Savun järjetelmällisempään treenaamiseen.

Sanoista teoiksi, vapaaharkka on taas maksettu, yhdet kisat takana ja kolmet edessä. Puolen vuoden tauon jälkeen avoimen luokan rallykisa jännitti ihan kiitettävästi. Kun vielä viime hetken vauvanhoitojärjestelyt vähän muuttuivat, olo oli aivan hirveä kisapäivänä. Emme ole vauvan kanssa olleet erossa kovin menestyksekkäästi, enkä varsinaisesti koe tarvetta jättää vauvaa minnekään. Käytännön syistä olin kisapäivänä vauvasta erossa tunnin ja tästä paremmin selvisi vauva itse. Kaiken stressin ja jännityksen sekoituksesta minua huimasi, kuvotti ja olin aivan tuskastunut vuoroamme odottaessa. Kun meidät sitten kutsuttiin kehään, Savu olisi vain jäänyt haistelemaan kukkia. Eikä ihme, en ole ikinä edes treenannut niin kamalassa olotilassa!

Radalla oli muutama meille vaikea liike ja kävelin meille heti ensimmäisillä kylteillä hylkytuloksen. Savu ei oikein ollut kartalla eteen tuloissa ja uusiminen meni aivan penkin alle. Kuinkas muutenkaan, mieleni oli aivan muualla kuin siinä kisakentällä kylttiä lukemassa. Kun tajusin hylyn jo tulleen, jokin mutteri hiukan löystyi ja saimme hyvän kisadraivin päälle. Erityisen ylpeä olen spiraalista, jonka suoritimme juosten. Pyörähdysliikkeenkin Savu teki haukkumatta, vaikka temppu on ollut meillä melko kiihdyttävä. Alkupaniikin jälkeen meidän rata meni tosi hyvin ja oli onnistunut "kamalan olon treeni". Normaali olosuhteissa olisi saatettu tehdä hienokin tulos, sillä yllätyin todella positiivisesti Savun paineensietokyvystä. Kisapäivän kokeilusta viisastuneena, seuraaviin kisoihin Pipa-neiti mukaan ja vauvanvahdin mukaan järjestely vähän aiemmin.

Rallystarttimme jälkeen ilmoitin Savun samantien seuramme kaksiin rallykisoihin. Koska ehdimme kisojen jälkeen tehdä myös tokon kisatreenin, rohkaistuin ilmoittamaan meidän tokokisoihinkin. Viimeisin melkein kaduttaa jo nyt, mutta joskus se tokokin on korkattava. Noutokapulan pitämistä emme tee, emmekä lähde tulosta tavoittelemaan, mutta pidän kisakokemusta tärkeänä etappina harrastustaipaleellamme. Ehkä vielä innostun ja onnistun sen kapulankin kanssa!

Harrastusten suhteen olenkin laittanut tavoitteitamme hiukan uuteen järjestykseen. Jos neljä vuotta sitten kuulutin kovaan ääneen että Savusta tulee käden käänteessä tokon varjovalio, niin nyt myönnän nöyrästi nielleeni nuo sanat takaisin. En silloin tiennyt mistä on kyse, enkä ollut tunnistanut vatsani pohjassa kytevää kisajännitystä. Niinpä olen erittäin onnellinen, jos meillä on joskus tuloksena TK1. Sen sijaan rallytokosta olen innostunut siinä määrin, että RT4 olen alkanut asettaa ihan vakavaksi tavoitteeksi. 

Tavoitteista huolimatta me treenataan ja kisataan resurssien sallimissa rajoissa ja fiiliksen mukaan. Olen saanut miltei kokonaan heitettyä suorattajaminäni romukoppaan ja sen tilalle on tullut aito ilo ja motivaatio tehdä asioita koiran kanssa. Myös Savu nauttii tekemisestä enemmän, kun en itse ole takakireänä "pakkopakkopakko" asenteella.

Savu on ryhtynyt yllättävän tarkaksi vahdiksi vauvamme myötä. En rehellisesti sanoen aivan tiedä miten asiaa työstäisin, mutta yritän ensisijaisesti ehkäistä tilanteita jotka Savu kokee uhkina. En muista, että Savu olisi esikoista kovin kummoisesti pitänyt silmällä. Nyt Pipan kohdalla Savu ei kuitenkaan päästä vieraita ihmisiä saati koiria lähellekään rattaita. Ollessani kentällä omatoimitreenaamassa, äitini vahti lapsia. Kun hän sitten laittoikin lapset rattaisiin ja poistui ennen meitä kentältä, Savu hätääntyi. Mielestäni aika nurinkurista, mutta lasten pitämä kaoottinen sirkus on Savulle niin turvallista tuttua, että sen läsnäolo kenttätreeneissä on tärkeää. Tavallansa tietysti hyvä juttu ja oikein toivottua, että jälkikasvuni on Savullekin tärkeä osa laumaa.

Tällä erää ei kummempia. Jatkamme ahkerasti treenejä ja lenkkeilyä hirvikärpästen parissa. Toivottavasti saan lähiaikoina kertoa mieluummin tuloksista kuin hylätyistä suorituksista. ^_^

Koiravieraita, terveyshuolia ja Kurjenrahkan kansallispuisto

Heinäkuu heilahti ohitsemme nopeammin kuin mihin varauduin. Saatiin pitkästä aikaa Savun kasvattaja koirineen kylään. Siinä olikin kolme melko koirankarvan täyteistä päivää. Etenkin kaksivuotias taaperomme Papu viihtyi erinomaisesti, sillä hänen suuri intohimonsa on koirien rapsuttelu ja ruokkiminen. Ja nyt niitä koiria sitten riitti. Ihan hirveästi ei koirien kanssa liikuttu sillä oli melkoiset helteet.

Myöhäisille iltalenkeille ennätin Savun kanssa monen monta kertaa. Muutama iltalenkki riistarikkaissa maastoissamme otettiin myös puhtaasti treenin kannalta. Savu meinaa välillä vähän lipsahdella kuulolta pois ja toisinaan jalat seuraavat kuonoa pikkuisen liikaa. Irti pitämisen kannalta on ihan ehdoton, että koira kulkee polulla, kuulolla ja tulee heti luo kun pyydetään. Erinomaiset irtipitotreenit saimmekin ja töihin orientoituneena Savu ohitti peurat vapaana ollessaan - etäisyys oli kyllä suht reilu. Kyllä harjoittelu ja kertaaminen vain kannattaa. Jos ei muuta niin ainakin aivojumppaa lenkin ohella.

Ryhdistäydyin ja ilmoitin meidät rallytoko kisoihin elokuun lopulle. Nyt pitäisi ehdottomasti päästä treenaamaan oman pihan ulkopuolelle. Treenien jatkamista lykkäsivät Savun terveyshuolet. Savu alkoi yllättäen ontua takajalkojaan, raapia itseään ja olipa sillä turvotustakin. Epämääräiset ja aaltoilevat oireet eivät selittyneet millään. Eläinlääkärin tutkimuksissa löytyivät vain täydet anaalirauhaset, jotka selittäisivät lähinnä takapään hinkutuksen. Saimme mukaan kutinaa hillitsevän lääkevalmisteen, sekä ulkoloisten varalle kuurin. Savu tulee myös pestä loppukesän ajan paristi viikossa (olispa tätä harjoteltu joskus). Oireet hävisivät naps vain, ihan kuten alkoivatkin. Tällä viikolla jatketaan siis arkea normaalisti.

Marjametsissä on viihdytty isoilla ja pienillä porukoilla. Viime viikolla kävimme myös pitkästä aikaa retkellä. Kurjenrahkan kansallispuisto oli meille uusi ja aikalailla viimeisiä kansallispuistoja, joissa pystyy käymään päiväseltään. Loput meille vieraat kansallispuistot ovatkin sen verran kaukana, että yöreissuja suunnitellaan. Savojärven kierros oli kaunis ja sopivan mittainen. Vauvamme Pipa oli minulla mukana, joten niin automatkoja kuin kävelyäkin tauoteltiin vähän sen mukaan. Oli mukana toki pentukoirakin, joten ihan joka tauko ei mene vauvan piikkiin. Kurjenrahka oli maisemiltaan niin silmää miellyttävä, että pistäydyn varmasti toistekin tutkimassa paikkoja.

Kuulumisista tuli nyt hieman typistetyt kaiken ajanpuutteen ja unettomien öiden johdota. Koirarotupohdinnat ovat edenneet tai ainakin kehittyneet ja niistä tulen kirjoittamaan oman tekstinsä.

Haasteita ja yllätyksiä

 

Kirjoitettavaa on tässä kertynyt vaikka miten, kun se viimeisin julkaisematon kuulumispostaus kertakaikkisesti vain vanheni. Joten kaikki alusta, jotenkin tiivistellen ja silti rönsyillen. Edelliseen postaukseen (Mikä koirarotu meille? -pohdintaa 5/2020) palatakseni, tekstistäni jäi joillekin ehkä hieman huono kuva. Seuraavakin koira tulee ilman muuta olemaan harrastuskoira, vaikka tarjolla on paljon ja monipuolisesti muutakin kuin ihmisten kehittelemät nimellisen harrastukset. Jos tarjoaisin koirilleni mahdollisuuden vain lenkkeilyyn, en hankkisi koiraa. En uskaltanut kirjoittaa aktiivisesta harrastamisesta kovin painokkaasti, sillä käsitykseni aktiivisesta harrastamisesta on kaikki vapaa aika. Että olisin viidesti viikossa hallilla ja missä lie treenaamassa, kuten olin aiemmin. En usko vielä parin vuoden sisään irtoavani lapsiarjesta ihan niin radikaalisti, mutta kotioloissa voin aivan hyvin treenata ja kouluttaa koiraani vaikka joka päivä.

Toisaalta vuosien varrella olen ymmärtänyt myös palautumisen ja ylipäänsä kokonaiskuvan merkityksen. Se  että osallistuisin koirani kanss kurssille, omatoimitreenaisin hallilla neljästi ja jotain vielä kotonakin, siihen lisäksi kimppalenkit koirakavereiden kanssa ja ehkä yksi suunnilleen toimeton päivä kerran kuukaudessa, ei välttämättä ole koiralle reilua. Sen olen aikanaan saanut karvaasti kokea. En myöskään koe olevani sitä tyyppiä, että lupailisin kuut ja tähdet taivaalta samalla tietäen, ettei minulla ole rakettia. Ylipäänsä kovin painavien suunnitelmien tekeminen parin kolmen vuoden päähän tuntuu oudolta, etenkin kun se unelmieni ja toiveideni koiranpentu ei ole vielä edes kehittymässä. Mutta lopputulema, moneen menoon sopiva harrastuspotentiaalin omaava koira kiitos.

Teksti poiki kuitenkin halutunkin lopputuloksen ja pääsin tutustumaan muutamiin käyttö cockerspanieleihin. Taisin hiukan ihastua minulle ennalta vieraaseen koiratyyppiin. Tällä hetkellä rotuuntutustumiset ovat kuitenkin ns. jäissä, mutta jonkinlaisen suuntiman löysin kuitenkin.

Koko alkukesän molemmat lapsemme ovat olleet yötä päivää melkoisen virkeitä. Nukkuvat kyllä pitkiäkin pätkiä, mutta eivät todellakaan samaan aikaan. Miehelle osui suunnilleen samoihin aikoihin ihan älyttömän pitkät työpäivät, joten pyörittelin arkea unettomana yksikseni. Treenimotivaatiota olisi ollut, mutta en alkanut Savua kiusaamaan katkonaisilla ajatuksillani. Ostin kuitenkin vuosilisenssin kisoja ajatellen vaikka  koronan vuoksi rallytoko kisoja ei olla hetkeen pitämässä. Tokokisoihin olisimme valmiit, sitä pahuksen kapulan pitoa lukuunottamatta. Menneinä vuosina ryssin kapulan pidon niin perusteellisesti, että Savu suhtautuu kapistukseen vähän kuin useimmat koirat kynsisaksiin. Olen joutunut työstämään ajatusmaailmaani ja asennettani melkoisesti, jotta saisin opetettua pidon edes jollain muulla tavaralla. Varsin tehokkaasti voi myrkyttää esineen, sekä tilanteen, jossa koira aavistaa että jotain pitäisi haukata.

Pitoa ajatellen minulla on nyt kuitenkin oikein kirjattu suunnitelma, kannustimet, ideat ja visiot. Siinä onkin tämän kesän kuumin projektimme. Olin jo luovuttaa kokonaan tokon suhteen ja ajattelin siirtyväni pelkkään rallytokoon. Vielä toistaiseksi tehdään kuitenkin molempia, mutta ehkä tokon alokkaan jälkeen jatkan (toivottavasti) luokkanousuja rallytokossa.

Harrastuslajeissa on harppailtu hiljaiselonkin aikana eteenpäin, mutta ohitukset hihnassa ovat kyllä yksi murheenkryyni. Karkeasti ottaen verrattuna muutaman vuoden takaista Savua ja tämän päivän Savua, on kuin koiran koko persoonallisuus olisi muuttunut. Aiemmin Savua eivät kiinnostaneet vieraat ihmiset, saati koirat. Kaikki ulkopuolinen, mikä ei koskenut meitä, oli kuin ilmaa. Sitten sain lapsia. Savu alkoi yhtäkkiä riemastua kaikista ihmisistä ja säntäsi suinpäin tuntemattoman remppareiskankin syliin. Remppareiska tietysti pelkäsi koiria, myös Savua joka oli hetkeä aiemmin nukkunut lattialla ryömimistä harjoittelevan vauvan vieressä. Ihmisistä ilakoiminen jatkui ja rönsysi niin, että nykyään Savu terveehti ihan ketä vaan ja hyvin usein vasten hyppimällä. Nuoren Savun kanssa en olisi kuunaan päivänä uskonut, että siitä totisesta viilipytystä tulisi haliva vahtikoira.

Mitä tulee muihin koiriin. Samoihin aikoihin Savu kiinostui myös muista koirista. Tämä ilmeni etenkin treenikentällä, jossa Savu alkoi vilkuilla muita ja meinasi minulta karatakin. Treenikentällä ongelmaa ei enää ole, mutta lenkeillä kyllä. Savu tahtoisi moikata useimpia vastaantulevia koiria. Vielä vuosi sitten se pursusi intoa sen suhteen. Nykyisellään meno ei näytä enää niin iloiselta, vastaantulijan silmään ehkä pelottavalta. Liiaksi paisunut turhauma, kun ketään ei moikata, on saanut aikaan rähjäämisen. Voimme ohittaa muita koiria sujuvasti sopivan etäältä. Mutta vaikkapa viime viikolla polulla vastaantullut koira sai aikaan melkoisen huutosirkuksen. Tilanne oli toki jo valmiiksi hiukan käsiin levinnyt, sillä en ollut liikenteessä yksin ja vaikka olin yrittänyt väistää vastaantulijaa jo aiemmin, täti päätti koirineen kävellä aivan meihin kiinni. Nämä ovat ikäviä tilanteita ja seuraavat ohitukset stressaavat itseäni sitten enemmän, mikä näkyy suoraan Savun reaktioissa. Kaupungilla vastaavaa ongelmaa ei ole tässä mittakaavassa, sillä se on ympäristönä niin poikkeava, että Savulla on ns. tietty työskentelymoodi päällä.

Hihnalenkkien ohituksia olemme jonkin verran harjoitelleetkin ja varsin hyvällä menestyksellä. Onnistuneimmat treenit saisin ilman lapsia, mutta pääsen lenkille yksin suunnilleen klo 04 tai 21. Tuohon aikaan saa vastaantulijoita etsiä kivien ja kantojenkin alta. Käymme hihnalenkeillä ylipäänsä todella harvoin, ja vielä harvemmin täällä kotoisissa maastoissamme näkee ketään. Kun sitten eksymme jonkun kanssa samalle reitille, yleensä koko lenkin ahtaimmassa ja hankalimmassa kohdassa, olemme Savun kanssa aivan yhtä yllättyneitä. Havainnosta seuraavan sekunnin aikana ratkeaa se meininki, miten pääsemme toisen koiran ohi. Suunnilleen joka kolmas kerta menee hyvin, eli pitkälti ne, jolloin toinen vastaantuleva koira ei ole ollut kovin hyökkäävä. Keväällä olin lenkillä vaunujen kanssa, kun ohitimme kohtuullisen hienosti kävelytiellä toista koirakkoa. Meno muuttui salamannopeasti, kun kohdalla ollessa iso labbis tempaisikin flexin täyteen mittaansa tullessaan rähisemään meille. Se siitä onnistuneesta ohituksesta.

Ihan hirveästi minua ei stressaa se että Savu haukkuu, mutta tempominen on ärsyttävää. Oikein epäonnistuneiden kertojen jälkeen Savu jää kyttäilemään ympäristöä, tuleeko vielä jostain joku. Jos täällä tulisi varsinaisesti tuttuja vastaan, Savu saisi ilman muuta pienen rauhoittumisen jälkeen moikata vastaantulijaa. Uskon, että se vähentäisi painetta muiden vastaantulevien koirien suhteen. Tällaisia tuttuja koiria saamme lenkeille vastaan vain sovitusti, eli harvoin ja silloinkin muissa maastoissa.

Retkellä ei olla käyny koska korona. Minua ei huvita lähteä kansallispuistoihin jotka kuuleman mukaan pursuavat ihmisiä. Vaikka rajoituksia on nyt purettu, suhtaudun liikehdintään silti vähän varauksella. Kyllä me ehditään myöhemminkin seikkailla, jos ei tänä kesänä ihan niin paljoa kuin piti. Tosin Savu ei taatusti pistä pahakseen, ettemme telttaile helteessä. Teltassa tulee nimittäin kuuma.

Savu yllätti meidät kaikki, ryhtymällä yhtäkkiä uimaan. Ihan kuin lottovoitto, sillä hellepäivien liikuntamuodoksi uinti on paras ja ajankäytöllisesti minun kannaltani toiseksi paras. Aiemmin Savu ei ole uinut, ainoastaan vähän lätrännyt vedestä. En oikein tiedä mikä siihen viime rantareissulla meni, mutta tuolloin ei ollut muita koiria mukana. Ehkä muiden vauhti ja roiskiminen on närkästyttänyt totista koiraani niin, ettei se ole tohtinut itse pulikoida.

Kesä me vietetään niin spontaanisti, kuin suinkin.

Mikä koirarotu meille? - pohdintaa

Millainen on hyvä kasvattaja? 10/2019

Julkaistakoon tämä pohdiskelupostaus ennen tuoreimpia arkikuulumisia. Tätä olen koostanut suunnilleen vuoden ja viimein päivitin ajantasalle. 

Olen jokusen aikaa tutkiskellut eri koirarotuja siitä näkökulmasta, mikä ehkä voisi sopia meille. Kaiken selvitystyöni jälkeen olen nyt jumissa, vähän kuin umpikujassa. Päädyin kursimaan kasaan ns. avoimen hakemuksen tapaisen postauksen, josko jollakin olisi heittää näkökulmaa ja kokemuksia mahdollisesti sopivista roduista. Pelkällä juttujen lukemisella en tämän hetken tietotaitoa pidemmälle enää pääse, vaan haluaisin päästä keskustelemaan eri rotujen harrastajien kanssa, sekä tietysti tapaamaan itse koiria. Yllätyin, miten vähän olenkaan livenä tavannut eri rotuisia koiria!

Sopivan rodun etsimisen suhteen olen melkoisen ajoissa, mutta niin pitääkin, sillä hyvää joutuu odottamaan. Ennen kuin on ajankohtaista ottaa pentu, pitää lasten hiukan kasvaa. Yksi vauva kerrallaan riittää ja tyttäremme on tätä kirjoittaessani noin 3kk ikäinen. Itseäni haastaen haluan Savulle koetuloksiakin ennen, kuin alan havitella seuraavaa pentua. Käytännön syistä meidän on hoidettava ennen seuraavaa koiraa myös muutto sopivampaan asuntoon. Aikahaarukka pennun etsimiseen on siis likipitäen vähintään kaksi vuotta, ellei enemmän.

Postauksesta tuli vähän rönsyilevä, kun yritin kirjoittaa aiheesta kaiken.

Aiemmat koirat

Olen tähän mennessä omistanut pelkkiä sekarotuisia, mikä tekee osaltaan sellaisen tunteen, kuin hankkisin koiraa nyt ensi kertaa. Seuraavan koiran kun tulisi olla puhdasrotuinen. Kriteerini niin kasvattajan kuin koiran ominaisuuksien suhteen ovat selkiytyneet siinä määrin, etten usko löytäväni sopivaa komboa enää sekarotuisista. Ellei Savun kasvattaja sitten joskus jatka projektiaan.

Ensimmäinen oma koirani oli nöffimix. Tuikun kanssa harrastin kotona vähän kaikenlaista vepestä vetojuttuihin, mutta rallytokossa uskaltauduimme myös kilpailemaan. Varsinaiseksi harrastuskoirakseni tuli myöhemmin bortsumix Vilkku. Vilkun kanssa harrastin tokoa ja frisbeetä, sekä lyhyen aikaa myös vetoa.

Nykyinen koiramme Savu on porokoiramix. Savun kanssa olemme treenanneet tavoitteellisesti etenkin tokoa, mutta kisajännitykseni vuoksi olemme kilpailleet vain rallytokossa. Aioin harrastaa Savun kanssa myös koirafrisbeetä, mutta kun tietämykseni aiheesta lisääntyi, keskeytin harrastuksen mm. korkean loukkaantumisriskin vuoksi.

Lukuisten harrastuskokeilujen jälkeen suosikeiksi ovat vakiintuneet toko ja rallytoko. Varsinaisen koiraharrastusten ulkopuolella olen innokas retkeilijä ja luonnossa liikkuja, tietysti koirat mukana.

Millainen koti me olisimme?

Perheemme koostuu minusta, aviomiehestä, taaperosta ja vauvasta. Tällä hetkellä meillä on koiramme lisäksi myös kaksi jättikania. Toistaiseksi olen lasten kanssa kotona ja tätä on tarkoitus jatkaa niin kauan kuin taloustilanne sallii. Koirissa erityinen kiinnostuksen kohteeni on niiden käyttäytymisen ymmärtäminen, sekä kouluttaminen ja yhteistyöhön panostaminen.

Arkemme on aika tapahtumarikasta ja ulkoilemme paljon. Liikumme arkena vaihtelevissa maastoissa ja lenkkeilemme ajan kanssa. Metsissä tulee vietettyä paljon aikaa ja vuosittain myös useampi yö. Retket tapahtuvat toisinaan aika haasteellisissakin maastoissa. Koen olevani kohtalaisen aktiivinen liikkuja, lenkkini koiran kanssa ovat usein 5-10km tai jos koira on irti, niin 1,5-3h - pääasiassa metsässä. Pidän myös pyöräilystä koiran kanssa, joskaan nyt vauvan kanssa en pyöräile.

Mikäli koiran muutaman vuoden sisään hankimme, tulee se koko elinkaarensa asumaan lapsiperheessä. Lapsiperhe ei kuitenkaan aina tule olemaan vauva ja taapero, kaiketi onneksi. Kun lapset kasvavat, myös arjen sisältö muuttuu. Taaperoista kasvaa koululaisia, sitten opiskelijoita ja nuoria aikuisia. Aikaa vapautuu omiin juttuihini, eli juurikin koiriin, ihan erilailla.

Mitä koiriin ja lapsiin tulee, olen parhaani mukaan panostanut sujuvaan yhteiseloon. Pidän koiran turvallisuuden tunnetta tärkeänä, jotta ongelmilta lasten kanssa vältytään. Meillä on ja tulee olemaan koiralle aina paikka, jossa saa levätä ilman, että tarvitsee varoa lapsia. Pikkulapset ovat koiran kanssa valvotusti ja koiran kohtelussa ohjeistaa aikuinen. Pelkän kieltämisen sijaan olen järjestänyt taaperollemme ja Savulle kivaa yhteistä tekemistä; kaksi vuotias osaa jo aika tarkasti piilottaa koiralle nameja ja ilahtuu suuresti kun Savu niitä etsii. Taaperollemme koiran ruokinta on niin tärkeä asia, että sitä voi käyttää lapselle palkintona. Olen aiemmin kirjoitellut koirista ja lapsista useammankin postauksen, mutta Koira ja lapsi konfliktitilanteet 2/2019 on luetuin. Mitä lapsiin ja koiriin noin yleisesti tulee, koiran ei tarvitse kestää ja sietää ihan mitä tahansa kohtelua.

Mitä toivon koiralta?

Ensisijaisesti koiran tulisi olla keskikokoinen ja normaalirakenteinen. Ei niin pieni, että haukka veisi pihasta, mutta ei myöskään niin valtava, että kuljetukseen tarvitsisi pakettiauton. Painon suhteen kokoluokka voisi olla jotakin 20kg paikkeilla, mieluummin vähän pienempi. Kompaktin kokoinen koira on käytännöllinen julkisilla liikkuessa, kuin myös retkillä. Keskikokoisen koiran jaksaa vielä kantaa, mikäli se loukkaantuu.

On erityisen tärkeää, että koira rakenteellisesti kykenee liikkumaan haastavassakin maastossa, sekä ravaamaan pyörän vierellä. Retkeilyharrastuksen suhteen turkin tulisi olla maastossa kohtalaisen helppo ja säänkestävä ainakin sulanmaan vuodenaikoina. Pakkaskelillä vaatettaminen ei ole ongelma, kuten ei myöskään harjaaminen tai tassukarvojen saksilla siistiminen.

Olen itse melko sosiaalinen ja tapaan mielelläni uusia ihmisiä. Uusilla ihmisillä on usein koiria, joten koiran tulisi pitää lajitovereitaan ennemmin ilahduttavina, kuin uhkaavina tyyppeinä. Koirapuistossa emme käy ja pääasiassa tapaamme tuttuja koiria. Koiran kannalta olisi kiva, jos se ilahtuisi myös ihmisistä. En henkilökohtaisesti ole hössökoirien suurin ihailija, mutta koiraa ajatellen on huomattavasti helpompaa, jos se pitäisi vieraista kuin että haluaisi ajaa ne pois.

En usko  (tai ainakaan uskalla luvata) että alan toisen koiran kanssa harrastamaan aktiivisesti, ainakaan niin kauan kuin Savu on harrastusikäinen ja -kuntoinen. Mahdollisista harrastuksista huolimatta koira on meillä aina ensisijaisesti perheenjäsen. Motiivini on ottaa toinen koira seuraksi niin Savulle kuin meillekin. Vaikka en tällä erää lupaile mitään näyttävää harrastusuraa, on tarkoituksenani tehdä koiralle kuitenkin varalta pohjat harrastuksille (perusteellinen tukitaitojen opettelu helpottaa myös arkea). Ja jos jotain harrastaisimme vilkkaan arkemme ohella, olisi laji todennäköisesti rallytoko. Toisaalta rodunomaisetkin harrastukset kiinnostavat, riippuen mihin rotuun lopulta päädymme.

Harrastus joka ei minua houkuttele, ovat näyttelyt. Mikäli mahdollinen valioituminen jäisi näyttelytuloksesta kiinni, niin siinä tapauksessa olen valmis kiertämään kehässä. Noin muutoin näyttelyt eivät ole minun juttuni ja sen suhteen niin kutsutut puhtaasti näyttelylinjaiset koirat koirat sulkisin pois. 

Taustaselvitykseni tähän mennessä

Olen päässyt rotumietinnöissä siihen asti että karkeasti ainakin FCI 1, 3, 4, 5, 6 ryhmät on melko tiukasti poissuljettu. Rotuja pohtiessa kyse on todennäköisyyksistä, enkä voi liiaksi antaa painoarvoa hienoille poikkeusyksilöille. Yleisesti esim. noutajat ovat kiinnostavia, mutta erittäin todennäköisesti liian isoja. Pidän myös lapinporokoirista, mutta rodun parista on vaikea löytää hiljaista yksilöä jne. En myöskään pidä hyperaktiivista ja ehkä herkästi stressaantuvaa tai voimakkaasti vahtivaa koiraa kovin potentiaalisena koirana arkeemme ja elinympäristöömme. Minulla ei ole tarjota tällä hetkellä paimentyyppiselle koiralle mitään ja tiedän että niille on tarjolla moninverroin parempia koteja, kuin mitä meillä nyt. Siispä, vaikka monista paimenkoirista pidänkin, skippaan ne ainakin tällä erää kokonaan.

Seuraavaan koiraan ehdoton toive on maltillisempi äänenkäyttö, kuin Savulla. Haukkuherkkys on tietysti koulutuskysymys, mutta kun on myös hiljaisempia rotuja, niin kyllä kiitos. Koira saa kyllä ilmoittaa tulijoista, mutta aivan kaikista havainnoista ei tarvitsisi haukkua. Yksi omaa ääntään rakastava koira kerrallaan riittää. Haukkuherkkyys karsii monia muuten kiinnostavia koiria, kuten useimmat pystykorvat.

Olen kallistunut pohtimaan ryhmän 8 koiria ja sieltä kiinnostaa mm. cockerspanieli. Käytännössä tämä ja monet muutkin rodut ovat minulle vieraita, enkä ole vielä ollut yhteydessä kasvattajiin, yhdistyksiin, harrastajiin jne. sillä en tiedä mistä aloittaa. Siiispä kirjoitin ajatukseni ylös, jos jollain olisi aiheeseen näkökulmaa. Tai että joku ilmoittaa, jos olen täydellisen hakoteillä rotupohdinnoissani. Ehkä saisin mahdollisen keskustelun myötä myös jonkin ahaa elämyksen ja pääsisin pelkän pohdiskelun sijaan tapaamaan koiria.

Toivottavasti vuoden päästä minulla olisi tiedossa meille sopivin rotu, jonka parista voin alkaa metsästämään hyvää kasvattajaa ja sopivaa pentuetta :)

Mikäli postaus herätti kiinnostuksesi, mutta et tahdo kommentoida tähän, minuun saa yhteyden myös sähköpostilla koiriamaalta [at] gmail.com

Kevätkuulumisia kuvina

Arkemme rullaa taasen normaaliin tapaan, eikä juuri karanteenin vuoksi muuksi muuttunut. Toki kaikki spontaanit kahvilatreffit, kavereiden näkeminen, ohjatut treenit (toki nyt olisin taukoillut niistä muutenkin), sekä reissut on poissa kuvioista. Hankin Savulle passin vain hieman ennen synnytystäni, sillä toukokuussa oli tarkoitus lähteä Norjaan. Noh, näillä näkymin passi lojuu lipaston laatikossa vailla käyttöä vielä jonkin aikaa. Kaverin kanssa lenkillä olemme toistaiseksi käyneet vähintään kerta viikkoon. Savu on tottunut koiraseuraan ja kun koiraseuraa ei ole omasta takaa, on koiran hyvinvoinnin kannalta pakko sosialisoida jonkin verran.

Kuvat ovat huhtikuun alulta, nyt Savulla on lyhyeksi leikattu kesäturkki, mutta siitä ei ole vielä kuvaa. Treenivideoitakin on kuvattu ja niitä on tulossa, sekä tokotavotteita kirjattu. Lenkki-into on kasvanut melkoisesti ja sekä minun että koiran kunto on kasvanut. Enää ei kumpaakaan kummemmin väsytä 10km jälkeen, mikä onkin ollut ilo huomata. Toko harrastuksena vaatii etenkin koiralta yllättävän kovaa kuntoa.

Keväisempiin tunnelmiin!

 

Savu hoitokoirana, kuulumisia ja perheenlisäystä

Melkoisen harvaksi on postaustahti lipsahtanut! Korjausliikettä ei varmaankaan ihan heti ole tulossa, mutta tykitetään nyt edes kuulumiset ajantasalle. Helmikuu menikin hujauksessa ja osin vähän synkissä tunnelmissa Lounan poismenon vuoksi. Myös loppuraskaus vei hieman mehuja, mutta siitä huolimatta kolmasti viikossa reippailin Savun kanssa vähän pidemmän iltalenkin. Jonkinlainen vaappumiskävely tehtiin toki joka päivä. Kolmesti viikossa ehdimme kaverin ja koiriensa kanssa pitkälle lenkille ja ne ovat sekä minulle että Savulle tärkeitä. Koska vauvaa ei vielä laskettuna päivänä kuulunut, kävimme sinäkin iltana liki 8km iltareippailut. Tahtini hidastui loppua kohden reilusti, mutta koirien kannalta se oli vain hyvä juttu. Tavanomaiseen tunnin lenkkiin kului liki kaksi tuntia, sehän meinasi koirille vain reilusti enemmän juoksentelu aikaa.

Kävimme Savun kanssa myös lounaalla Bistro Miss Adassa. Pidän paikan ruuista, miljööstä ja sinne on koirakin tervetullut. Kun siskoni tarjoutui hoitamaan Papua siksi aikaa, että päästään kaverin ja koirien kanssa lounastreffeille oli tilaisuuteen tartuttava oitis. Ihan heti tuskin päästään uudelleen.

Viimein helmikuun lopulla koitti se aika, kun lähdettiin sairaalaan synnytyspuuhiin. Torstaina 27.2 meille syntyi pieni tyttö ja kotiutumaan pääsimme jo seuraavana päivänä. Savu tosin on hyvästä voinnistani huolimatta hoidossa edelleen ja varmaan vielä muutaman viikon. Koska minulla ei ole tuplarattaita, kuljen jatkossa lenkeillä toinen lapsi vaunuissa ja toinen repussa. Taaperon maasta selkään nostoa ei nyt ihan heti ole suositeltavaa tehdä, joten pitää odotella että vauva hieman kasvaa, jotta hänet saa pakata reppuun. Toki tyttö on vielä niin pienikin, ettei häntä saa ulos heti viedäkään. Lapsista toisinaan on täällä mainintaa, joten lienee asiallista ilmoittaa että esikoisemme on somessa Papu ja tämä tulokas Pipa.

Savu kävi meillä kotona pyörähtämässä kylässä ja sille vauva olikin kuin tuttu juttu. Sinänsä vähän harmittaa että Savu on hoidossa. Siitä kun ei ole vaivaa, vaan ennemminkin pelkkää iloa. Lenkille se vain ei nyt pääsisi ja mieskään ei pitkien työpäivien jälkeen lähde metsään rämpimään. Niinpä on koiralle reilumpaa, että se saa olla tuttujen koirakavereiden luona hoidossa. Ehdinpä saada arjen kahden lapsen kanssa rullaamaan vähän rennommin.

Kaikki kuvat on otettu reilu parin viikon sisään. Ei uskoisi, sillä pihassamme on viikon verran ollut kymmenisen senttiä lunta. Vaihtelevaa on tämä Suomen talvikeli! Palailemme kuulumisten kera kunhan kaikki perheenjäsenet ovat koossa ja arki lähtee pyörimään.

 Joka lukijalle oikein hyvää kevättä!

Louna 27.4.2016-6.2.2020

Upotuksena aiheen instagramjulkaisu

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

✝️ Louna 27.4.2016-6.2.2020 😭💔 Mieli on ollut viime päivinä melkoisen mustana yrittäessäni välttää/estää viimeistä päätöstä ja sitten kuitenkin koiraa viimeiselle matkalle viedessä. Viimeiseen reiluun vuoteen Louna ei enää virallisesti ollut minun (ja sitäkin ennen vain väliaikaisesti) , mutta koska se suurimman osan lyhyestä elämästään ehti asua minulla, enkä kyennyt sille päätettyä loppua estämään, katsoin parhaaksi viedä Lounan itse viimeiselle matkalleen. Se oli kuitenkin aivan kuin oma koira 🐾 Louna parka oli kyllä yksi surkeiden sattumuksien koira, joka opetti paljon ja olisi alun alkaenkin tarvinnut paljon enemmän. Louna oli aina hiukan arka ja epävarma, sekä todella herkkä stressaamaan; oireet olivat moninaisia aina voimakkaasta ripulista jatkuvaan läähättämiseen ja ns. häsläämiseen. Tuntemattoman silmään Louna saattoi vaikuttaa lähinnä iloiselta uusissa tilanteissa, vaikka tosi asiassa sillä oli usein hyvin tuskastunut olo. Näissä asioissa oli itselläkin paljon opittavaa, kun koira minulle tuli 😔💕 Epäluottamus vieraita ihmisiä kohtaan oli mitä ilmeisimmin syystäkin kasvanut ja Louna oli viime aikoina joutunut turvautumaan purukalustoonsa. En itse ollut tilanteita näkemässä, mutta yhteistä niillä oli ollut se, että Louna oli ollut kytkettynä ja purukohteena koiralle vieras ihminen. Ei missään tapauksessa koiran vika siis, että sitä ei ole ymmärretty. Enkä ymmärrä itsekään, mitä ihmisten päässä aina liikkuu. Se kuitenkin oli selvää, etteivät asuinolosuhteet paikassa, jossa vierailee muita ihmisiä tehden monta muuttujaa, olleet tälle koiralle sopivat 😓 Vaikka olisin halunnut, minullakaan ei ollut tarjota Lounalle sellaista rauhallista rutiiniympäristöä, minkä se olisi tarvinnut. En usko, että Lounan elämänlaatu olisi noussut sillä, että koira haluaa vapaaehtoisesti perääntyä yksin eri huoneeseen. Louna stressaantui lapsista sen verran, ettei sen tarvitse olla kuin samassa asunnossa ja mm. stressiripuli alkoi tukitoimista huolimatta. Ja siitäkin huolimatta, miten mielellään se kuitenkin aina tuli meille kylään 😔 Jatkuu alla ⬇️

Henkilön Savu (@koiria_maalta) jakama julkaisu Helmi 7, 2020 kello 10.20 PST

Yleisesti

Henkilökohtaisesti en pidä lopetusta ensisijaisena tai oikeana päätöksenä koiralle, joka on joutunut puremaan. Oikeammin pitäisi ennakoida ja osata lukea koiraa, jolloin tällaisia tapauksia ei edes tulisi. Harmillisesti koiria kuitenkin tulkitaan usein väärin tai niiltä vaaditaan taitoihin ja valmiuksiin nähden kohtuuttomia. Yleensä toki tahattomasti.

Koiran puolesta ei voi päättää, kuka sille on tuttu ja kuka ei, tarvitseeko sen pelätä vai ei. Mikäli koira kokee, että sen varoitusmerkkejä ei ole huomioitu, se ei pääse väistämään riittävästi (kuten kytkettynä ei pääsekään), ei sille jää muuta vaihtoehtoa, kuin purra. Kytkettynä olevaa vierasta koiraa ei pidä lähestyä, eikä houkutella tai maanitella luokse. Kukaan ei tietenkään pahaa pahuuttaan ole Lounan luo mennyt, sitä houkutellut, sen luottamusta ihmisiin rapauttanut tai sitä tahallaan ahdistellut. Koiraa ei vain ole osattu lukea, eikä sitä ole ymmärretty, jolloin se on lopulta alkanut purra.

Kun koira on joutunut puremaan, on siinä aivan erilainen työstäminen, kuin pelkän epävarmuuden kanssa. Siispä rajallisen ajan ja Lounan tarvitsemien vaatimusten vuoksi sopivan kodin löytyminen osoittautui mahdottomaksi. Herkästi stressaantuva Louna olisi pitänyt saada ehdottomasti lapsettomaan kotiin, taajaman ulkopuolelle, joko ammattilaiselle tai ihmiselle, joka sitoutuisi sen kanssa hakemaan ammattiapua. Edellä mainittu ei ole mikään pelkkä oma arvioni, vaan keskustelin koiran tilanteesta useamman ihmisen kanssa. Riski joutua kiertoon tai uudelleen ympäristöön jossa käy vieraita ja on riski virhearvioihin, oli liian suuri.

Vaikka olisin halunnut, minullakaan ei ollut tarjota Lounalle sellaista, mitä se olisi tarvinnut. Sisätiloissa se ahdistui lapsista aivan liikaa, vaikka ei olisi joutunut konkreettisesti olemaan lasten kanssa tekemisissä. Korostaisin kuitenkin sitä, että koiralla ei ole luonnevikaa, vaikka se ei menestyisikään lapsiperheen hektisessä arjessa. Koirat ovat erilaisia yksilöitä ja jotkin ympäristöt vain ovat liian stressaavia. Kaikilla ihmisillä ei voikaan olla tarjota kaikille koirille kaikkea tarvittavaa. Niinpä tällä erää koiralle reiluimmaksi vaihtoehdoksi jäi lopettaa se. Niin paskamainen päätös kuin se olikin.

Kun en voinut Lounalle päätettyä loppua estämään, pyysin saada viedä sen itse viimeiselle matkalleen. Tämä sopi kaikille osapuolille. Louna on tottunut lähtemään mukaani, aina joko lenkille tai treenaamaan. Niinpä se tuli klinikalle aivan reippaana, ihan vain tutkimaan paikkoja ja treenaamaan. Vaikka Lounaa jännitti vieras klinikka, se kipitti suoraan vaa'alle ja tarjosi vain kontaktia. Toimenpidehuoneessa se kiipeili jakkaralle, syliini, tarjoili käsikosketusta ja äänien kuuluessa kontaktia. Yhtäkkiä se havahtui että huoneessa on alusta ja oli aivan varma että olimme tulleen treenaamaan taukokäytöstä. Treeninä reissun sille pidinkin ja palkkailin jatkuvasti. Rauhoittavan pistäminenkin oli Lounalle vain yksi temppu muiden joukossa. Itkun takaa minua välillä myös nauratti koiran niin yritteliäs käyttäytyminen. Louna oli ihan vain treenaamassa. Kivalla reissulla, kertaamassa vanhoja juttuja, pitämässä hauskaa. Jokaisen koiran viimeisen matkan, pitäisi ehdottomasti olla tuollainen. Louna nukahti lopulta rauhassa syliini. Pois nukkumisen jälkeen minulla kesti kauan koota itseni, jottai näin edes eteeni. Lopulta poistuin paikalta ilman koiraa, pelkän hihnan ja pannan kanssa. Postiluukkuun pitäisi lähiviikkoina kolahtaa paketti, jossa on kipsilevyyn painettuna Lounan tassunjälki. Kaunis ele klinikalta.

Lounan muistan aivan erityisenä koirana. Niin utelias ja silti epävarma, oppivainen vaikka herkkä stressaantumaan, yritteliäs ja toisaalta sekä seurallinen että itsenäinen. Todella opettavainen koira, joka avasi silmäni koirien hienovaraisimpaankin elekieleen, siihen että stressi voi ilmetä monin eri tavoin ja miten monista asioista koira voikaan stressaantua liikaa. Eniten opin kuitenkin koirien epävarmuudesta ja arkuudesta Lounan ansiosta. Koira voi olla todella ahdistunut, vaikka se näyttäytyisi ulkopuolisille vain iloisena häsläämisenä. Louna tulkittiinkin usein vain iloiseksi ja sosiaaliseksi, vaikka vapaana ollessaan se ei välttämättä edes mennyt vieraiden ihmisten luo. Epävarmakin koira voi astella uusiin tilanteisiin kohtalaisen reippaana tutun ihmisen kanssa, vaikka sillä olisikin paha olla. Nyt tiedän, että arka koira voi olla silti utelias, jolloin helposti rauhoittavat signaalit jäävät huomaamatta.

Olen onnellinen ja onnekas, että sain tutustua Lounaan ja hetken aikaa miltei omistaa sen. Persoonallinen ja ainutlaatuinen yksilö, jolle maailmalla ei ollut paljoakaan tarjottavaa. Kiitos Louna ❤️

Kuvakokoelma niiltä ajoilta, kun koira oli minulla käymässä hoidossa, väliaikaisesti asumassa ja kun hain sitä lenkille mukaan.