Reissukoiran melkein road trip

 

Kaikkien teknisten ongelmien jälkeen pääsen viimein kirjoittamaan reissukertomustamme kuvien kanssa samaan paikkaan. Mainittakoon että reissu ei alkanut ihan odotetulla tavalla, sillä auton tupakansytyttimestä oli sulake palanut. Näin ollen kännykkä, kamerat tai mikään muukaan laitteeni ei latautunut autossa, eikä varavirtalähdettä tietenkään ollut mukana, sillä emme olleet menossa telttailemaan. Alkuperäinen telttasuunnitelmani kaatui räntäsadelupauksiin (ei houkutellut pikkulapsen kanssa), joten jouduin nöyrtymään ja varaamaan meille huoneen hotellista. Alunperin reissun piti olla road trip kahdella yöllä ja tuhannella kilometrillä. Kaikkien sattumusten ja pienen ihmisen vaihtovaatekadon vuoksi reissu kesti kuitenkin vain yhden yön ja vajaan 700km. Koska kuljen autolla liki pitäen kaikki reissuni ja pienen ihmisenkin kanssa tuo 700km tulee varsin kivuttomasti täyteen, en tätä itse road trippinä pidä. Parempi onni sen suhteen ensi kerralla. Suunnitellun reitin poikkeuksista huolimatta, ehdimme kuitenkin vierailla kolmessa meille uudessa kansallispuistossa. Se alkurutinoista ja sitten varsinaiseen reissukertomukseen.

Ensimmäinen etappimme oli Vantaalla sijaitseva Sipoonkorven kansallispuisto. Olin sopinut sinne treffit koirattoman lapsiperheen kanssa ja tallailimme esteetöntä reittiä hiukan eestaas. Sipoonkorpi on nimensä mukaisesta korpista kuusimetsää. Itselleni ei mikään vau elämys, mutta lasten kanssa esteetön reitti oli kiva. Savu yllätti, sillä sitä lapset ensin vähän kauhistuttivat. Tai ei ehkä niinkään itse lapset, vaan uusi ilmestys potkupyörä ja parit rattaat. Savuhan on käytännössä tekemisissä vain oman lapsemme ja lapsivarusteiden kanssa. Ilmeisesti "keskelle metsää" ilmestyneet jutut pääsivät yllättämään koirapoloisen. Mutta ei hätää, suhtauduin tilanteeseen treenin kannalta ja piakkoin Savu lenkkeili mukanamme ihan rennosti.

Ensimmäinen päivä ei ollut Savulle mikään upein mahdollinen reissun aloitus. Autossa vietettyä aikaa tuli melkoisesti, eikä kansallispuistossa kävely lasten tahtiin ehkä ihan vastannut koiran odotuksia. Käytännössä missään tuona päivänä Savua ei voinut päästää edes vapaaksi jolkottelemaan, joten koira olisi varmasti mielellään skipannut koko päivän. Savu ei onneksi pahastu rauhallisestakaan menosta, joten harmitus oli lähinnä omaani.

Kevyen päiväkävelyn, kännykän lataamisen ja yhden pysähdyksen taktiikalla siirryimme Forssan Maakunta hotelliin yöksi. Mainittakoon että palvelu oli erityisen ystävällistä ja paikka oli koiran kanssa verrattoman rento. Savu sai huoneeseen oman vesikupinkin ja otti oikeudekseen nukkua vapaassa sängyssä.

Hyvin nukutun hotelliyön jälkeen olimme virkeitä ja saavuimme Liesjärven kansallispuistoon jo aamulla klo 9. Keli oli mitä parhain, pikkuisen pakkasta, paljon sumua ja kirkas auringonpaiste. Jätin auton Sikomäen parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään Peukaloisen kautta Kaksvetiselle ja takaisin autolle. Koska muita kulkijoita ei ollut ja Savu on vallan kuuliainen polulla viipottaja, annoin sen kävellä suurimman osan reitistä ilman hihnaa. Aamuista lenkkiämme reitillä - kylmistä sormista ja unisesta taaperosta huolimatta - kuvastaa tasan yksi sana; kaunista. Ulkoilusta taisi eniten nauttia Savu, sillä se ei palele, mutta kyllä mieli lepäsi itselläkin.

Seuraavaksi kuvasaastetta tuolta reitiltä:

Ulkoilun jälkeen ajoimme Hämeen luontokeskukselle lounastamaan. Jälleen kiitokset ja kehut ystävällisestä palvelusta, sekä vahva suositus vierailulle. Savu otti pöydän alla oikein sikeät nokoset ja nautiskeli saamastaan huomiosta. Kyllä kannatti silloin aikanaan panostaa koiran taukokäytökseen, sillä taaperossa riittää reissuilla vahtimista. On siis ihan huippua, että koiraa toimii yhtä hienosti kuin oikea käteni ♥

Lounastauon jälkeen suuntasimme vielä takaisin Forssaan kipaisemaan kaupassa, sekä ihan spontaanisti Luonnontieteellisessä museossa. Museokin oli käymisen arvoinen, mutta sinne ei tietenkään saa viedä koiraa. Vierailumme oli kuitenkin suhteellisen pikainen ja Savuhan nukkuikin sikeästi palatessamme autolle.

Seuraava etappimme oli Somerolla asuva kaveri, joka ystävällisesti salli meidän poiketa lataamassa se pahuksen kännykkä. Kotimatkaa yhden mutkan vuoksi oli kuitenkin melkoisesti, enkä ensi kertaa tuolla reitillä olisi osannut kulkea ilman navigaattoria - ainakaan kovin luotettavasti. Vierailumme oli eritoten Savulle mieleen; tuttuja koirakavereita ja täydellistä rallatusta. Savu oli revittelynsä kyllä ansainnutkin, niin sievästi oli reissussa ollut.

Kotimatkalla kiersimme hiukan varsinaiselta reitiltä pois, sillä pistäydyimme Puurijärvi-Isosuon kansallispuistossa. Kansallispuisto alueena on iso, mutta sallittuja alueita liikkumiseen on melko vähäsen. Me jätimme auton parkkikselle ja kiisimme pikavauhtia esteetöntä reittiä katselulavalle. Pikavauhtia siksi, että viisi minuuttia lavalle saapumisemme jälkeen tuli säkkipimeää. Esteetön reitti olikin siitä näppärä, että saatoin huoletta juosta täysiä samalla, kun lapsi kikatti rattaissa. Mutta nytpä on osa tuostakin suosta nähty (varmasti keväällä ihan hurjasti lintuja!) ja Savu sai pienen jaloittelutauon autoilusta.

Vaikka Teijo ja Kurjenrahka jäivät meiltä näkemättä, niin ennätämme niihin taatusti myöhemmin. Kaikista muuttujista huolimatta jälleen mieluisa reissumuisto ja tuota koiraa ei voi kuin kehua. Sopeutuvaisempaa reissukoiraa saa kyllä hakea, vaikka toki luonnonlahjakkuuksillekin joitain perusteita on opetettava. Siitä huolimatta, Savu oikeastaan helpottaa kulkemistani yksin lapsen kanssa. Jos nimittäin minä olen välillä tyhmä ja epäkelpo viihdyttämään lasta, niin Savu on kyllä muksun mielestä aina täysi kymppi ♥ Ja niinhän Savu on, ei ole siitä kiistäminen.

Eläintenpäivän ruskaretki - Pyhä-Häkki ja Leivonmäki

Lokakuu eteneekin hyvässä vauhdissa ja oikeastaan koko puolikuuta on ollut yhtä menemistä ja tulemista! Lokakuun alussa oli eläintenpäivä ja tuolloin sopivasti olimmekin suuntaamassa retkelle. Taapero jäi kotiin parantelemaan flunssaa ja Savu riemastuikin heti tajutessaan, että pääsee reissuun ihan itse vain. Seuraksi reissuun oli tulossa tietysti Kiira koirinensa. Kolme kuvauksellista pörröä tuottivatkin runsaan kuvasadon, osin kuvien hitaan käsittelyn vuoksi tässäkin postauksessa meni sitten kaksi viikkoa. Kiiran kanssa ehdittiin retkeillä viimeksi kesällä (Helvetinjärvi 7/2019).

Nyt kohteeksi valikoitui Pyhä-Häkin kansallispuisto, jonka parkkipaikalla vain pyörähdimme viime syksynä (Ruskaretki Salamajärven kansallispuistoon +Pyhä-Häkki). Tällä erää reitit oli tarkoitus katsastaa ihan kunnolla ja olimmekin varanneet vuokratuvan yöpymistä varten. Saavuimme Poika-ahon torpalle iltapäivällä ja lähdimme kävelemään Tulijärven polkua pitkin kohti Isoa ja Vanhaa isoa puuta (mitenköhän nuo pitäisi kirjoitta?).  Tällä reissullamme maisema oli jo kauniin ruskainen ja etenkin suoalue oli kaunis. Havupuinen metsä nyt näyttääkin kaikkina vuodenaikoina aikas samalta.

Eläintenpäivän sää tarjoili meille vain pienen ripauksen aurinkoa ja sen jälkeen saatiin sekä räntää että lunta. Savun turkki on kyllä säänkestävä, mutta Savu ei ole erityisemmin koiranilman ystävä. Ilmeensä venähtää perin surkeaksi ja koko olemus muuttuu jokseenkin pettyneeksi. Onneksi tietenkään ihan koko iltaa ei sadellut, kuvia varten pääsi tekemään temppuja ja oikeastaan nuuskuttelu ja rauhallinen käyskentely metsässä olivat Savusta kivoja juttuja. Eikä Savu seurastakaan valittanut - koko poikakolmikko tulee toimeen oikein hyvin etenkin harvaan tapaamistahtiin nähden.

Polut olivat mukavan hiljaisia, eikä vastaantulijoita ollut. Tulipaikalla oli hiillos valmiina, joten saatiin helposti eväät paisteltua. Helppo nuotio olikin miellyttävää vaihtelua retkiini ja sormet jäässä oikein toivottu yllätys. Koska keli tosiaan oli mitä oli ja alkoi vähän hämärtääkin, oikaisimme torpalle nopeammin. Kävelimme kokonaisuudessaan ehkä 8km, eli reilusti vähemmän, kuin mitä Tulijärven polku olisi kokonaisuudessaan ollut. Oli kuitenkin kiva päästä torpalle ennen pimeää, sillä edessä oli lämmityshommia, kokkaamista ja saunan lämmitys. Koiristakin sisälle pääsy oli ilmeisen mukavaa.

Aamulla pihan näkymä olikin kaikkea muuta kuin syksyinen ja koirat riemastuivat lumesta oitis. Savu ja Kelmi rallittivat oikein kunnolla ja kelpasihan kolmikkoa lumessakin kuvailla. Sääli että tonttulakkeja ei tullut mukaan, nyt olisi ollut oiva ympäristö ottaa joulukorttikuvia. Aamurallien ja kuvailujen jälkeen pakkauduimme autoon ja jatkoimme matkaa kohti Joutsaa. Toisena kohteenamme oli 

Leivonmäen kansallispuisto, jossa pistäydyimme Savun kanssa viime syksynä (Kolmen kansallispuiston kierros: Leivonmäki 10/2018)

Leivonmäellä olikin melkoinen ruuhka ja kuvia tuli otettua hiukan aiottua vähemmän. Kiersimme hiukan omia reittejämme mukaillen Mäyränkierroksen ja kävimme kuvailemassa koiria Joutsniemessä. Sää oli mitä hienoin, aurinkoa ja vain vähän tuulta, joten sinällään ruuhka ei ollut mikään ihme. Harmillisesti osa koirien ohituksista oli aivan liian haasteellisia; en nähnyt kahta pikkukoiraa kanervikosta ja luulin että ohitamme vain ihmiset, niinpä menin aivan liian läheltä. Myös meitä tuijottamaan jäänyt labbis aiheutti koirissa kiihtymistä, sillä me aioimme vain ohi, kun ilmeisesti vastaantulija olisi halunnut koirien moikkaavan toisiaan. Konkreettisilta moikkaamisilta onneksi vältyttin, sillä Savu oli jo aivan väärässä mielentilassa. Muuta onnistunutkin treeni onneksi saatiin, ei auta kuin ottaa ehkä koira tapauksiin reilummin etäisyyttä.

Joutsniemessä yksi retkiseurue teki meidän saapuessamme lähtöä. Yksi miehistä pysähtyi jutulleni ja kysyi onko Savu saksanpaimenkoira tai sekarotuinen sellainen. Tämä olikin ensimmäinen rotuveikkaus tuota rotua. Porokoiran mainitessani hän sitten näkikin Savussa paljon porokoiraa. Savua kehuttiin hiljaiseksi ja todella viisaaksi koiraksi. Palaute kyllä lämmitti mieltä, sillä Savu ei todellakaan ole hiljainen. Satuin vain sopivaan saumaan sen kanssa ja Savu katsoi asiakseen tarjota vain taukomakailua miehen minulle jutellessa. Eikä todellakaan edes puhissut tai hypännyt tervehtimään, kuten olin varautunut tapahtumaan. Hieno retkikoira ♥

Reipas tempoinen, antoisa reissu jälleen. Ja tuttuun tapaan Kiiran kanssa on jo seuraava reissu kiikarissa!

Millainen on hyvä kasvattaja?

Alkuperäinen luonnos on jo vuosia vanha, eikä tätä ole tullut julkaistua. Olen vuosittain vain tehnyt lisäyksiä ja pieniä muutoksia, mutta jospa tämä olisi nyt tällä erää valmis. Teksti on täysin omaa pohdintaani ja omia mielipiteitäni, sekä näkemyksiäni. Jonkun muun mielestä ihan toisenlainen koirankasvattaja voi olla hyvä, jopa erinomainen. Kukaan ei voi olla täydellinen, vaikka jokainen on hyvä jossain. Mitään yli-ihmisiä eivät koirankasvattajatkaan ole, mutta siitä huolimatta heille asetetaan odotuksia ja velvollisuuksia. 

Olen yleisesti ottaen tarkka kenelle tai mihin rahani laitan. Pitkäaikaisesta lemmikistä, kuten koirasta, olen vielä sitäkin tarkempi, mihin sijoitan. Minulle ei riitä se, että koira on kelpo. Tahdon tukea vastuullista, läpinäkyvää ja esimerkillistä kasvatustyötä. Mitä se minulle on tai mitä ainakin toivoisin sen olevan, se selviää lukemalla eteenpäin. Aihe on niin laaja, että kovin kattavaa tekstiä on mahdoton kirjoittaa yhdeksi postaukseksi. Enkä tokikaan edes tiedä, mitä kaikkea kasvattaminen vaatii. Postauksesta voi siis puuttuakin jotain olennaista.

Jos joku lukija on blogissani nyt ensikertalainen, niin pohjustuksena, en ole itse kasvattaja. En tällä hetkellä edes haaveile moisesta. En myöskään ole koskaan omistanut rotukoiraa, vaan minulla on ollut pelkkiä sekarotuisia. Seuraava koira tulee erittäin todennäköisesti olemaan jonkun rotuinen. Taustani ei kuitenkaan estä minua pohtimasta ja selvittämästä, millainen kasvattaja olisi hyvä. Niin hyvä, että hänelle tekemästään työstään maksaisin. Kasvattajapostaukseni koskee koirankasvattajia yleensä, rodusta tai roduttomuudesta riippumatta.

Ennen kuin koiria voi edes ryhtyä kasvattamaan (noh, käytännössä niitä toki voi kasvattaa kuka vain miten vain), tulisi perehtyä koiraan lajina. Mikä on koiran lajityypillistä käyttäytymistä, mitkä ovat niidet perustarpeita ja millainen elekieli koirilla on? Pelkkä kokemus koirien parissa oleskelusta ei itselleni riitä, vaan haluan että kasvattaja olisi perehtynyt koiriin ihan oikeasti. Oma kokemus on hyvä lähtökohta, mutta uskomukset olisi hyvä päivittää tiedoksi.

Kun sitten koira lajina (ja kasvattamansa rotu erityispiirteineen) on tuttu juttu, kasvattamiseen liittyy myös genetiikka ja periytyminen (kirjoitan vain näin koska tämä on itselle vieras aihe). Arvostan suuresti kasvattajien tietoutta koirien käyttätymisen ja terveyden periytymisessä. Vielä arvostettavampaa on näiden puutteiden tai vahvuuksien aito huomiointi kasvatustyössä. Värigenetiikka ei itseäni juuri kiinnosta (paitsi tietysti väriyhdistelmät, joista on koirille terveydellistä haittaa esim. merle x merle), eikä sillä ole kasvattajan suhteen suurta painoarvoa.

Koiria ei voi kasvattaa vain paperilla, vaan vaaditaan konkreettisia tiloja koirien pitämiseen. Varsinaisista kenneltiloista en koiraani ottaisi, vaikka tokikaan koiran kasvusijainti ei automaattisesti määritä sen elämänlaatua. Mielestäni kasvattajan tulisi kuitenkin pitää koirat vähintään samassa rakennuksessa, jossa itse asuu. Riippuen asumuksen koosta ja pohjaratkaisusta tulee myös huolehtia, että koirilla on riittävästi tilaa silloinkin, kun taloudessa on pentue, juoksuisia narttuja tai joku koira on sairaslomalla. Tarvittaessa koiramäärästä ja asunnosta riippuen olisi hyvä sopia kaiken varalle joku, jonka luo koiria voi antaa hoitoon. Asunnon koon tarpeeseen vaikuttaa paitsi koirien määrä, myös koko. On tilankäytön suhteen hiukan eri asia omistaa viisi kääpiökoiraa, kuin viisi molossia. 

Toivoisin kasvattajan käyttävän aikaa ja vaivaa jalostuskoirien valintaan. Jokaiselle jalostukseen käytettävälle koiralle tulisi tehdä vähintään pakolliset terveystutkimukset. Pevisan ulkopuolisilta roduilta toivoisin tutkittavan hiukan koiratyypistä riippuen silmät, polvet, selän, lonkat ja/tai kyynäret, sekä sydämen. Tutkimuksia voi tietysti tehdä vaikka enemmänkin. Terveystuloksille tulisi myös antaa painoarvoa. Onko ykköskyynäräisellä tai sydänvikaisella koiralla todella annettavaa rodulleen? Terveystulosten ollessa jalostuksen suhteen rimanalitus (rotunsa keskivertoa huonompi), hyvä kasvattaja jättää koiran pois jalostuksesta. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että papereiltaan sairaskin koira voi elää varsin hyvää arkea. Terveydellisistä ongelmista (kilpirauhasen vajaatoiminta, allergiat, neurologiset ongelmat, sydänvika, huono luusto, silmäsairaudet ym.) kärsivän koiran paikka ei kuitenkaan useimmissa tapauksissa ole jalostuslistalla. Emmehän halua lisää koiria, jotka erittäin todennäköisesti ovat sairaita jos on varaa valita parempi yhdistelmä?

Hyvä kasvattaja ei myöskään astuta liian nuorta tai vanhaa narttua, eikä käytä astutukseen liian nuorta urosta. En itse näe mitään perustetta astuttaa minkään rotuista koiraa alle kaksi vuotiaana. En myöskään pidä järkevänä astuttaa narttua peräkkäisistä juoksuista. Myös nuorten urosten käyttäminen jalostukseen on kyseenalaista, sillä monet sairaudet puhkeavat vasta yli kolmivuotiaana. Kaikesta edellä mainitusta tulee mieleen lähinnä kiire ja yleensä ainoa kiire on lompakon täyttymisellä. Jos joku tietää järkevän motiivin hätiköimiselle, niin kertokoon.

Kun terveet, elivoimaiset ja myös luonteeltaan sopivat koirat valikoituvat, pidän itse luonnollista astumista ja tiinehtymistä ihanteellisena. Johtiko luonnollinen astuminen sitten pentuhin tai ei, on sille jokin perimmäinen tarkoitus. Monia astutusyrityksiä varten tulee olla erittäin vakuuttunut käyttämistään koirista - vievätkö ne varmasti kasvatustyötä eteenpäin lisääntymisvaikeuksista huolimatta?

Hyvä kasvattaja kohtaa myös virheet ja epäonnistumiset tunnelatauksesta huolimatta. Ehkä narttu ei tiinehdy, uros ei astu, kasvatti onkin sairas, ei toivottu ominaisuus periytyi, ostajaehdokas huijasi tai oli muuten pettymys, pentue menehtyi synnytyksessä vieden nartun mennessään, koko koiralauma sairasti ripulin jne . Koiran omistamiseen mahtuu kaikenlaisia riskejä ja hankaluuksia, joita sitten kasvattamisessa onkin moninverroin. Hyvä kasvattaja kantaa vastuunsa ja on rehellinen silloinkin kun totuus sattuu. Kaikki tekevät virheitä, myös pitkän linjan kasvattajat. Oppia voi vain, kun tunnistaa ja myöntää mokanneensa. Jokaisella meistä on heikkoutemme ja vahvuutemme ja ne tiedostamalla voimme ainakin pyrkiä parempaan. Kasvattaja tarvitsee koirataitojensa lisäksi myös jonkintasoista ihmisosaamista ja keskustelutaitoja, sillä koiria voi olla ostamassa kuka vain.

Kun kaikki pohja- ja taustatiedot ovat kunnossa, astutus onnistunut parhailla mahdollisilla jalostuskoirilla, päästään pentulaatikolle. Pentujen ensimmäisten elinviikkojen sisältö on täysin riippuvaista kasvattajan taidoista ja viitseliäisyydestä. Pikkupentujen ensimmäiset elinviikot ovat kuitenkin ensiarvoisen merkityksellisiä, joten kasvattajan tulisi ehdottomasti panostaa niihin lähettääkseen maailmalle mahdollisimman hyvin eväin varustettuja pentuja.

Virikkeisiin ja sosiaalistamiseen kannattaa panostaa, antamalla pentujen tutustua kaikenlaiseen. Pentulaatikko jää hyvin nopeasti pieneksi ja kasvavat koiran alut tarvitsevatkin tilaa. Pentujen saatavilla tulisi olla erilaisia pintoja ja materiaaleja tutkittavana. Olisi hyvä, jos pennut saisivat myös ulkoilla turvallisella alueella - toki riippuen vuodenajasta. Kodin normaalit äänet kuten tiskaaminen ja imurointi, ovikello, keskustelu muiden kanssa jne. olisi hyvä tuoda pennuille esille ennen luovutusta. Riippuen millaisiin koteihin pennut halutaan ja missä ne kasvattajalta kasvavat, niitä voi viedä autolla käymään treenihallilla, päiväkodin liepeillä, eläinkaupassa, hevostallilla, kaupungissa tai maalla ja näin poispäin. Pääasia seikkailuissa on, että pennuilla on turvallinen olo ja ne saavat ihmetellä uusia juttuja omaan tahtiinsa.

Hyvät pennut eivät jää käsiin, sanonnassa on ihan perää, mutta myös toinen puoli. Jos kuusiviikkoisten pentujen kanssa alkaa näyttää siltä, että niitä ei kukaan ostakaan, myykö kasvattaja ne ensimmäisille ehdokkaille? Se, että kaikki pennut saadaan myydyksi, ei varsinaisesti kerro pentueen laadusta. Ihmiset sinisilmäisinä saattavat ostaa millaisen koiran vain, ilman sen suurempaa harkintaa. Toki rotunsa keskiverto yhdistelmää huonompaa pentuetta voi olla haasteellisempi saada myydyksi etenkään rehellisin keinoin. Tässä peräänkuuluttaisin kasvattajan vastuuta ja kehoittaisin ottamaan opikseen. Pentueita ei saa teettää vaan teettämisen iloista, vaan yhdistelmän tulee olla sen hetkisellä tiedolla ja taidolla paras mahdollinen, ei huonoista vähiten huono.

Harkituille ja hyville yhdistelmille on kyllä kysyntää ja jo syntymättömiä pentuja varataan hanakasti. Jo ennen astutusta kannattaakin kuulostella, onko potentiaalisia pennunostajia maisemissa. Ja varautua siihen että joku hyvältä vaikuttanut ostajaehdokas peruu kuitenkin. Mitä jos huippuyhdistelmän pennulle ei löydykään riittävän hyvää kotia? Myykö kasvattaja koiran vain jollekin eteen sattuvalle ostajalle, tyrkyttää koirakuumeiselle nuorelle, vai pitää itsellään? Jokaisen kasvattajan olisi varauduttava siihen, että välttämättä suuren pentueen jokaiselle pennulle, ei ehkä löydykään osaavaa ja vastuullista kotia. Tällöin olisi hyvä tietää valmiiksi, voiko pentu jäädä kasvattajalle vai mitä sille tehdään.

Toivottavasti suurimmalle osalle pennuista kuitenkin löytyy kodit. Pentueen myymisen jälkeen kasvattajalla on haluamansa verran aikaa hengähtää pissakakkarallista. Vastuullinen kasvattaja on valmis pitämään pennun ostajiin yhteyttä, mutta ei kyttää ja kysele koko ajan. Mikäli jostakin kasvatista kuitenkin herää huoli (ja ikäviä tapauksia elävässä elämässä riittääkin) on perään kyseleminen paikallaan. Kasvatinomistajan kysymyksiin kasvattaja vastaa omien tietojensa rajoissa. Koiran kasvattaja ei automaattisesti ole ammatiltaan eläinlääkäri, eläinten kouluttaja tai ravitsemuksen ammattilainen. Siispä ongelmatilanteissa kasvattajan tulisi tunnistaa rajallisuutensa ja ohjata kasvatin omistaja ammattilaisille. Pahimmillaan netti- tai puhelinneuvonta kasvattajan ja kasvatin omistajan välillä aiheuttaa koiralle pelkkää vahinkoa. Kukaan ei ole seppä syntyessään ja etenkin ensimmäisen koiran omistajille kasvattaja on se tyyppi, jolta kysytään.

Hyvä kasvattaja on reilu koirilleen, panostaa kasvatustyöhönsä, kehittää ja päivittää omaa osaamistaan myös koiran käyttäytymisen ja kouluttamisen suhteen. Hyvä kasvattaja on kiinnostunut kodeista, joita kasvateille olisi tarjolla ja kykenee pitämään yhteyttä asiallisesti myös ikävissä tilanteissa. Hyvän kasvattajan ei kuitenkaan tarvitse olla ostajan kanssa kiinnostunut samoista asioista, eikä hänen henkilökohtaisen elämänsä tarvitse kohdata ostajien elämän kanssa. Riittää, että arvomaailma ja toimintatavat koirien parissa, ovat riittävän lähellä.

Koirankasvattaja, siinä missä kaikki muutkin, on myös vain ihminen. Ikävin ja ei toivotuin vaihtoehto on varmasti lopettaa kasvatustyö tai luopua koirista pakon sanelemana. Joskus näin valitettavasti käy ja mielestäni asiaa olisi hyvä pohtia varalta etukäteen. Kuka vain voi sairastua yllättäen, jos ei kasvattaja itse, niin joku mahdollisesta perheestä. Työ ja taloustilanteet voivat muuttua radikaalisti, eikä koirista huolehtiminen ehkä suju enää entiseen malliin. Muu elämä voi rasittaa jaksamista niin paljon, että se on koirilta pois. Lopulta ehkä niin paljon, että koirien olisi syytä päästä muiden hoitoon. Nämä asiat ovat monimutkaisia ja usein kipeitä, mutta mielestäni huomionarvoisia. Fiksu viheltää pelin ajoissa poikki, eikä se ole luovuttamista tai epäonnistumista.

Kasvatustyö on paitsi vaativaa ja vastuullista puuhaa, myös ympäristö asettaa paineensa ja odotuksensa. Hatunnosto jokaiselle, joka siihen on ryhtynyt ja hoitanut kunnialla osuutensa loppuun.  Uskon vastuullisesti toteutetun, onnistuneen kasvatustyön tuloksen olevan kuitenkin palkitsevaa ja kannustavan jatkamaan. Kannustaisin ihan jokaista kasvattajaa lisäämään omaa osaamistaan, jotta voisi olla etenkin parempi omistaja koirilleen.

Millainen sinusta on hyvä koirankasvattaja?

Kirjasuosituksia koirista
Millaista on olla eläin? - Helena Telkänranta
Rauhoittavat signaalit - Turid Rugaas
Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus - Katriina Tiira
Pennun kasvatus - Tuire Kaimio

Syyskuulumisia - retkiä ja arkea

Huis vain miten pitkällä syksyssäkin jo mennään! Vaelluksemme jälkeen arki lähti rullaamaan tavalliseen tapaansa ja Savu on ilakoinut sänkkärillä. Viime viikolla ennätimme vierailla Jonnan huudeilla Torronsuon kansallispuistossa. Savulle retkiseurana olivat valkkari Nuutti ja pieni porokoiran pentu Riimu. Nuutti oli Savulle oikein hyvä ystävä, mutta hyi miten ällöttäviä pennut ovat. Kehtaavatkin hyppiä naamaan ja kutsua leikkiin.

Retkellä saatiin useampi hyvä ohitustreeni ja Savu oli ihan hiljaa! Ohitukset onnistuivat pitkästä aikaa todella hyvin, sillä olin ajoissa liikkeellä ja pääsin palkkaamaan oikeaan aikaan. Ainoastaan näkötornilla ollessamme Savu tauoltaan haukkui tulijoita, mutta se on aiempaan verrattuna pieni riesa. Savun taukoillessa nuotipaikan lähellä paikalle saapui pari ihmistä kolmen koiransa kanssa. Savu katseli tulijoita tarkasti minun pilkkoessani puita, mutta pysyi hiljaa. Heittelin sille maahan nameja ja ajattelin kulkijoiden lipuvan sopivan etäältä ohi, sillä olimme jo reilusti tilaa tehneet. Kuinka ollakaan, retkeilijä aikoi pikkukoiransa kanssa mennä moikkaamaan Savua. Olin tilanteesta aivan hölmistynyt ja siirsin Savua vain valjaista kauemmas sanoen jotain mahdollisesta rähinästä ja riidasta. Pikkukoira jatkoi matkaansa taluttajansa vetämänä ja Savu sai syödä nappulansa loppuun. Ruoka ei ole Savulle sellainen resurssi, josta se rähjäisi, mutta en silti koe tarpeelliseksi kiusata kytkettyä aterioivaa koiraa vierailla tuttavuuksilla.

Piristävän päiväretken päätteeksi Savu nukkui koko illan, vaikka suurempaa fyysistä rasitusta ei ollutkaan. Ehkä pieni pentu oli rasittava tai onnistuneet treenit. Tai kaikki, sillä onhan kotona lunkinpaa, kuin reissussa. Reissuihin ollaan silti lähdössä, sillä ensi viikolla suuntaamme Pyhä-Häkkiin Kiiran ja pehkojen kanssa. Mahdollisesti pistäydymme myös Leivonmäellä telttailemassa, mikäli sää ja kaikki muuttujat sen sallivat. Suunnittelemani road trip jäänee aiottua lyhyemmäksi, mutta ainakin parin yön mittaisena olisi tarkoitus toteuttaa.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Tämä olikin kaivannut meitä ihan tosissaan! En ole aikoihin nähnyt Savua tuollaisena, kuin tovi sitten. Savu on kyllä äänekäs tervehtijä, mutta nyt kiljumisesta ja jodlaamisesta ei ollut tulla loppua, hyppimisestä ja pusuttelusta puhumattakaan.😅 Jouduin siis viettämään pikkuisen Papu muksumme kanssa viime yön sairaalassa ja päivystyksessä olimme jo eilisaamuna. Flunssa äityi ja aiheutti hengitysvaikeuksia. Savu nämä varmasti etukäteen arvasi, kun oli pikkutyypissä niin tiukasti kiinni.🙄🐾 Savu jäi mummulaan hoitoon ja kuulema ratsasi jokaisen pihaan tulevan auton tarkasti. Etenkin takaovilla odotteli kovasti, etteikö tosiaan ketään tule ulos. Tänään päästiin illalla kotiutumaan ja voi molemmin puolista riemun määrää.😍 Ilmeisesti tuo välillä koiran hermoille käyvä pikkutyyppi, onkin Savun silmissä kuitenkin varsin tärkeä ja arvokas. Niin suuren tervetuliaistilaisuuden järjesti nimenomaan minimiehelle. Ihan huippukoira ❤️❤️❤️ #lapponianherdermix #bordercolliemix #sheltiemix #shetlandsheepdogmix #muttsofinstagram #sekarotuinen #dogsoffinland #nordicdogs #instadog #perhekoira #lapsenparaskaveri #ihmisenparasystävä

Henkilön Savu (@koiria_maalta) jakama julkaisu Elo 15, 2019 kello 11.51 PDT

Pojastamme Papusta on kasvanut erityisen innokas koiranhoitaja. Kaikesta rasittavuudestaan huolimatta lapsi on Savulle ilmeisen tärkeä ja näyttäytyy pääasiassa hyvässä valossa. Liitinkin tähän upotuksen vähän vanhemmasta instajulkaisustani - Savun reaktio Papun näkemisestä yllätti itsenikin. 

Hakiessamme postia puolen kilometrin päästä, taapero saa taluttaa Savun takaisin kotiin. Tällainen tallustelu on Savulle tietysti tylsän hidasta, mutta ainakin ennättää haistella huolellisesti kaikki puskat. Savulla on hyvin silmää hissutella pienen ihmisen kanssa hitaasti ja totta kai sellaisesta vetkuttelusta maksetaan hyvin - juusto on nimittäin herkullista. 

Papu osallistuu myös Savun ruokintaan silloin, kun jaetaan päivän nappula-annos. Papu tiputtelee nappuloita yksi kerrallaan lattialle, viskoen niitä milloin mihinkin. Aikaa hommassa kuluu melkoisen paljon, mutta tämä on mielekäs ja tehokas virike kummallekin. Ruokintaleikin edellytyksenä on tietysti se, että Savu ei varasta ruokaa kupista vaan malttaa odottaa sen tippumista lattialle.

Nyt taaperoikäisen lapsen kanssa koira-arki on omalla tavallaan helpompaa ja Savulle on mahdollista tarjoilla monipuolisempaa touhua. Tai näin olen asian itse kokenut. Toivottavasti Papun helmikuulle tilattu pikkusisarus olisi yhtä tyytyväinen ja koiriin ihastunut kuin esikoinen.

Hetkittäin hektisestä lapsiarjesta ja omasta olosta huolimatta olen ennättänyt Savun kanssa treenaamankin. Tarkoitus olisi hommata hallille avain ja korkata rallytokon avoin luokka vielä tänä syksynä. Tokon ja rallytreenin lisäksi hihnatreenimme ovat edenneet hienosti ja olemme käyneet naapurikylässä taajamalenkillä. Tarkoitus olisi suunnata vähän ruuhkaisemmallekin alueelle, sillä tunnissa kymmenen vastaantulijaa on kuitenkin aika vähän. Toisaalta, helpompi ennakoita ja palkata tehokkaammin, emmekä kumpikaan ylikuormitu.

Paljon puuhaa on siis syksylle, toivon ettei lisääntyvä pimeys hirvittävästi vaikuttaisi vireystilaani. Luonnoksissa on postaus siitä, millainen on hyvä kasvattaja. Toki vain minun mielestäni. Sen aion viimeistellä ja julkaista ainakin ennen joulua. Treeneistä, niin arki- kuin harrastusrintamalta tahtoisin myös postata, heti kun saan raivattua sellaiseen tilaa. Mutta kirjoituksista ja somesta viis, sillä pääasia on tehdä asioita koiran kanssa käytännössä!

Savu vaelluksella - Pirkan taival

Aiemmat retket näillä seuduilla

Helteinen telttaretki Seitsemisiin 8/19
Retkikuulumiset 7/19
Telttaretkellä Riuttaskorvella 6/19
Puikkonokat Harjupolulla 8/18
Helvetinjärvi ja Seitseminen 6/17
Kevätretkellä - Riuttaskorpi 5/17

EDIT// 18.02.2020 Kursivoitujen lauseiden sisältöä tarkennettu väärinkäsitysten välttämiseksi.

Se suunnittelemani Pirkan taival vaellus toteutui! Mies ilmoitti yllättäen pitävänsä viikon vanhempainvapaata ja voisin poistua sillä välin muutamaksi päiväksi metsään. Tämä sopi paremmin kuin hyvin! Niinpä syyskuun ensimmäisenä maanantai aamuna saimme kyydin huoltsikalle, josta jatkoimme matkaa toveri Hannan kyydillä. Savu lähti mielellään mukaan havaitessaan rinkan ja muut reissuvermeet. Huoltoaseman pihassa Savu alkoi hepuloida tajutessaan, että pikkuihminen jäi auton kyytiin ja lähti takaisin kotiin. Taisi siis koiruuskin olla pienen loman ja oman rauhan tarpeessa.

Kruisailimme Helvetinjärven kansallispuiston laitamille ja lähdimme kävelemään Pirkan taipaleen opaskylttejä seuraten. Opaskyltit olisivat tosin vieneet Kalliojärven laavulle ja koko reitti olisi kulkenut tietä pitkin Kurun keskustaan. Pirkan taival onkin aika repaleinen reitistö, mutta onneksi vaihtoehtoina on myös metsämaastoa. Niinpä parin tunnin päiväkävelyn jälkeen saavuimme Karhukosken laavulle. Leiriydyimme hyvissä ajoin lyhyen kävelyn jälkeen, sillä illaksi oli luvattu sadetta. Viime kertainen saderetki oli vielä aika tuoreeltaan mielessä, joten ei ollut mitään mielenkiintoa kastella varusteita heti ensimmäisenä päivänä.

Savu oli kovasti mielissään koirakavereista ja ihastui erityisesti whippet Supiin. Myös Auri oli Savusta hyvä ystävä, sillä onhan sekarotuinen alkukantaisuus hyvästä. Koirat ovat kyllä toisiaan nähneet, mutta aikalailla kerran vuodessa tahdilla, joten aivan tuttuja ei oltu. Sekin oli yksi syy (sekä tietysti yleinen mukavuus ja yksityisyys), miksi kannoimme omia telttoja mukana. Neljä koiraa samassa teltassa olisi ollut paitsi ahdasta ja epämukavaa, se olisi myös taannut koirille melko kevyet unet.

Karhukosken laavu oli oikein kiva, joskin maa-ampiaisten pesä aivan laavun vieressä oli vähän harmillinen yllätys. Kuura parka siihen osui ensimmäisenä, mutta ärhäkät ampiaiset hyökkäsivät kyllä kauempaakin ja itsekin sain piston käteeni. Ensikohtaamisen jälkeen opittiin sitten kaikki kulkemaan eri puolelta laavua.

Ensimmäisenä iltana kävimme lähimetsässä sienestämässä ja marjastamassa. Savu pysyi tiukasti lähelläni minua silmällä pitäen vaikka hetkittäin rallittikin muiden kanssa. Kaipa koiruus oli oudokseltaan päivän metsäkävelystä niin väsynyt, ettei juuri kaivannut riehumista. Vetäydyimme telttoihin melko aikaisin ja Savu alkoikin samantien nukkumaan.

Seuraavana aamuna tehtiin aamutoimet hissuksiin mutta kuitenkin tehden. Ysin pintaan pääsimme jatkamaan matkaa ja edessä olikin reipas 17km rämpimissavotta. Savu lähti riemuissaan kaveriporukan mukaan tallaamaan alkumatkasta leveää uraa. Hirven jälkiä (ja myös hirvikärpäsiä) oli runsaasti. Välillä hajut kiehtoivat Savua vähän liikaa, jolloin se kulki tietysti hihnassa. Edelleen sille pahin haaste ovat linnut, mutta yhtä myöhästymistäni lukuun ottamatta Savu kykeni niistä hyvin luopumaan. Itsehillintä on siis harjoittelun myötä kehittynyt.

Melko varmat karhun ulosteetkin löysimme ja sen jälkeen tuoreet hirven jätökset. Koirilla oli selkeästi tutka päällä ja etenkin Auri true karhukoira olisi kovasti halunnut poiketa reitiltä. Savu toki myös. Hirvikärpäsiä oli niin tuhottomasti, että koiratkin näyttivät olevan loisia täynnä. Tuli nypittyä kiusankappaleita aika paljon.

Pidimme Pyydysjärven laavulla nopeahkon lounastauon. Savu laittoi heti maaten ja oli ilmeisen valmis leiriytymään. Sammaloitunut ja heinittynyt, märkä reittimme olikin toki yllättävän raskasta kävellä. Eikä Savu innokkaana ollut itseään kummemmin säästellyt. Matka kuitenkin jatkui ja sitä mieltä etenkin Auri oli. Pitää nyt taukoa heti kun on vasta vauhtiin päästy.

Reitti jatkui edelleen aika märkänä ja heinittyneenä, minkä johdosta kengät ja lahkeetkin kastuivat läpi. Iloksemme pieni pätkä oli vaihteluksi kuusimetsää, mutta mielestäni huomattava osa  tähän mennessä kulkemastamme reitistä oli hakkuuaukeita. Kytkimme koirat ajoissa lähestyessämme rekkaliikenteeltään vilkasta 65 tietä ja ylitimme tien suunnilleen iltapäivän puolella. Ylityksen jälkeen pidettiin muutaman minuutin juoma ja välipala tauko. Tämä taukoajankohta kelpasi jo koirillekin. Ne toki eivät tienneet, että kävelystä olisi vielä yli puolet jäljellä.

Kävelimme osan matkasta merkityn reitin ulkopuolella. Varsinainen reitti olisi mennyt heinittyneellä hakkuuaukealla, mutta me kävelimme aukean viereistä tietä. Matkallisesti vaihtoehtoreitillämme ei siis ollut merkitystä. Kartan polkuja seuratessa kävelimme kyllä vahingossa hieman hölmösti yhden pihan läpi. Metsäpolkua pitkin tölväisimme ilmeisesti jonkun takapihalle, josta sitten vikkelään kävelimme varsinaiselle tielle. Ketään ei näkynyt missään, mutta taatusti meitä on jostakin verhon takaa ihmetelty.

Loppusuora alkoi häämöttää, kun ensimmäisen Riuttaskorven kyltit tulivat vastaan. Pitkäkosken telttailualue oli tulisijoineen aika rähjäinen ja teltta olisi pitänyt pystyttää täyteen heinikkoon. Niinpä päätimme jatkaa vielä vähän matkaa Kuttulammille. Savukin alkoi jo laahustaa hitaammin ja omia jalkojani särki melkoisesti. Kuttulammin keittokatoksen tullessa näkyviin oli voittajafiilis, sillä kunnon kesken loppumisesta huolimatta selvisimme perille!

Pumppasimme kaivosta koirillekin juomavettä ja se maistui kaikille oikein hyvin. Kävellessä Savukaan ei oikein malta hörppästä ojista muuta kuin pakolliset. Pienen jaloittelun ja juomisen jälkeen koirat makasivatkin yhtenä rykelmänä. Ilmeisen väsyneitä siis kaikki.

Illasta kävimme vielä Riuttaskorven metsäautotiellä pienellä palauttelu kävelyllä. Iloksemme löysimme myös aimo annoksen sieniä. Savu ilotteli keppien ja risujen kanssa, sekä säntäili etenkin Supin kanssa. Jälleen keittokatokselle päästyämme koirat suunnilleen romahtivat, eikä kummoisia koheltamisia enää nähty.

Seuraavana aamuna matka jatkui pienessä tihkusateessa - joka Savua kovasti harmitti - kohti Rysäslammin taukopaikkaa. Alkumatka oli mäkistä ja kivikkoista, sateen vuoksi juurakkokin oli aika liukasta. Jotain hyvää kuitenkin, niin hirvikärpäsiä oli huomattavasti vähemmän! Rysäslammin laavu tuli suhteellisen nopeasti näkyviin (no muutamien tuntien kuluttua). Edellispäivään verraten käveleminen ei jalan rakosta huolimatta tehnyt enää kovin kipeää ja ihan vetreiltä koiratkin vaikuttivat. Oikeastaan Savun ruuassa taisi olla jotain piristettä, sillä koira kulki koko ajan ärsyttävä tutkijavirne naamallaan. Tällöin Savusta näkee jo päälle päin, että se oikein haeskelee jotakin, minkä perässä hiukan voisi säntäillä. Niinpä hihna kutsui seikkailijaa.

Lounastauon jälkeen kävelimme yhtä kyytiä Seitsemisen kansallispuistoon Liesijärven telttailualueelle. Matkalla saimme vettäkin ihan reilun sadekuuron, joka onneksi taukosi nopeasti pieneksi tihkuksi. Saderiskin vuoksi pystytimme teltat heti perille päästyämme. Ennusteista huolimatta ei satanut vettä tai ukkostanut, vaan taivas selkiintyi ja saimme illan katsella aurinkoa. Savu läträili tapansa mukaan vesikirppujen perässä, mutta heti kytkettynä asettui maate. Oikeastaan Savun koko perusilme alkoi olla vähän väsynyt ja rähjäinen. Oudokseltaan olimme kuitenkin ulkoilleet ja kävelleet varsin pitkäkestoisesti.

Ilta kului kaikilta osin hengaillen ja kuvaillen. Kävimme pienellä kävelyllä läheisellä sillalla. Viereisellää laavulla oli yksi koira omistajansa kanssa ja onnistuimme ohittamaan heidät ilman haukkukonserttia. Palatessamme teltoille, koira oli omistajansa kanssa hakemassa viereisestä liiteristä puita. Pääsimme ohi, jonka jälkeen omistaja tervehti meitä takaapäin ja alkoi jutella. En ollut mitenkään varautunut sellaiseen ja yksikään koiristamme ei ollut edes huomannut vieraita tyyppejä. Niinpä koirat tervehtivät vierasta lähinnä räksyn ja rähinän sävyillä. Johonkin väliin yritin itsekin tervehtiä takaisin, vaikka olin yhtä yllättynyt kuin Savukin. Onneksi koirat kuitenkin hiljenivät ja saimme jatkaa matkaa rauhassa, eikä yllättävästä tapaamisesta huolimatta illalla puhistu tai vahdittu tavallista enempää.

Seuraavana ja viimeisenä aamuna herätys oli jo auringonnousun aikaan. Autokyytimme aikataulutusten vuoksi meitä odotti aikainen lähtö. Savu olisi vielä mielellään käpertynyt makuupussini päälle nukkumaan ja teltasta noustessa se näytti hetken että nukahtaa pystyyn. Unisuudesta huolimatta tiimimme piristyi kyllä ja lähdimme jo ajoissa kävelemään kohti Soljosten aluetta.

Savu oli jo edeltävänä päivänä katsellut kaikkia risteyksiä siihen malliin, että eikö missään olisi tuttua autoa. Emme ole aiemmin tehneet näin pitkää reissua ajan tai matkankaan suhteen. Niinpä homma oli Savullekin uutta ja väsyttävää. Selvästi siitä myös huomasi, että kotiin olisi jo ihan kiva palata. Jaoin fiiliksen täysin, kolme yötä poissa kotoa tuli tarpeeseen ja oli myös tarpeeksi.

Aamun muutaman kilometrin kävely taittui nopeasti ja askelkin tuntui kevyeltä. Parkkialueella odoteltiin sitten kyytiä ja kyllähän Savu riemastui kun mummolan auto kurvasi näkyviin. Oikeastaan ihan joka koiralla oli kova kiire autoon, vähän kuin "jes viimein pois täältä". Käveltyä matkaa kertyi kokonaisuudessaan n. 50km mikä on ihan kelpo määrä surkealla kunnolla.

Reissu oli kyllä kaikella tapaa onnistunut, lataava ja Savullekin mitä mukavinta vaihtelua arkeen. Kyllä kelpaa retkeillä kaltaisensa koiran kanssa ja käpertyä iltaisin telttaan nukkumaan. Savu ei suostu nukkumaan pussissa, mutta aivan kiinni selässäni tai jaloissani kyllä. Kätevä koira siis pyydellä siirtymään, mistä minua sitten milloinkin paleltaa.

Nyt tällaisen laatuaika retken jälkeen kelpaa taas lähteä tyypillisellä kokoonpanollamme reissuihin. Syksylle on suunniteltu yhden tai kahden yön reissua ainakin Pyhä-Häkkiin, sekä road trippiä eteläisemmän Suomen kansallispuistoihin. Ketä sitten missäkin tavataan, on vielä auki, mutta parhaat reissut syntyvätkin spontaanisti.

Rentouttavaa retkisyksyä juuri sinulle!

Helteinen telttaretki Seitsemisiin ja reissusuunnitelmia

Jos heinäkuun alussa retkellämme oli totaalisen kylmä, niin toiselle reissulle osuivat varsinaiset tahmahelteet. Olin puhunut äitini ympäri mukaan telttaretkelle ja suuntasimme yhtenä heinäkuisena maanantai-iltana Seitsemisen kansallispuistoon. Auto jäi Koveron perinnetilan parkkipaikalle ja me  lähdimme kävelemään kohti Haukilammen telttailualuetta. Myy ja Savu olivat kovin virtaa täynnä, vaikka lämpötila jähtyi illaksi vain pari astetta. Kuuma siis oli, mutta se ei innokkaita nuuskuttelijoita häirinnyt. Savulle retkeily on tuttua, eikä se juurikaan hötkyile, mutta Myystä kaikki uusi on jännittävää ja todella nopean tutkimustyön arvoista. Niinpä pieni terrierinpuolikas sinkoili ja kipitti minkä hihnan rajaamalla alueella kykeni.

Arkipäivästä huolimatta Haukilammen rannalla oli alkuillasta jo kolme telttaseuruetta. Heinäkuu onkin tunnetusti lomakuukausi, joten mistään yksin telttailusta näin etelässä lienee turha haaveilla. Savu pisti tottuneesti maaten, kun aloin koota telttaa. Myy sen sijaan kaikesta innostuksestaan räksytti minulle - odottelu ei ole tämän koiran vahvuus. Nautittiin vähän iltapalaa taukopaikalla ja sitten heitettiin kamat telttaan piiloon. Sekä koirilla, että Papulla oli virtaa ihan kiitettävästi, joten varhaisillan nukkumisyrityksestä teltta olisi varmasti räjähtänyt. Niinpä lähdettiin kiertämään Torpparin taivalta iltalenkkinä.

Vastaantulijoita oli useampi, joten tuona maanantaina kansallispuistossa oli kyllä riittänyt kävijöitä. Koirat suoriutuivat ohitustilanteista karkin voimalla varsin hyvin. Hieman koomista tilanteessa olikin se, että yleensä metsissä ei törmää kehenkään. Etenkin Myylle oli suuri ihmetys, että poluilla kulkee muitakin. Kansallispuistoissa se ei tietenkään ole mikään yllätys - paitsi ensikertalaiselle koiralle. Lenkkimme eteni Myyn mielestä myös hiukan liian hitaasti, sillä Papu halusi kävellä alkumatkasta itse. Onneksi reitin varrella oli kuitenkin mustikanvarpuja, jotka Myy sitten aikansa kuluksi söi tyhjiksi. Savu vaikuttaa Myyn seurassa vähintäänkin seniorilta ja mulkaisee sählää pikkuystäväänsä aika ajoin pahastikin. Hirveää epäjärjestystä aiheuttava otus.

Torpparin taival oli oikein kiva reitti. Joskin olisimme nauttineet siitä enemmän ilman hellettä, triljoonaa hyttystä, kännykän hajoamista, flunssan aloittanutta lasta ja edestakaisin innosta poukkoilevaa pikkukoiraa. Ilta oli kääntymässä jo puolen yön tienoille kun palasimme teltalle. Muutama seurue oli retkemme aikana pystyttänyt oman telttansa ja yksi koirakin paikalla oli. Kovin hiljaa emme koiraa ohittaneet, sillä huomasin tulokkaan vähän myöhässä.

Pakkauduimme telttaan tavoittelemaan unta joka yksilölle. Savu on hyvin orientoitunut kaikkeen ja sammui teltan päätyyn samantien, aivan kuin olisi vaeltanut päiväkausia. Savun unta häiritsi ainoastaan Myy, joka keskellä yötä istui milloin kenenkin päällä. Myy oli aivan varma, että pääpuolessa olevat eväät ovat yksin hänelle. Yö oli siis hitusen katkonainen kokemattoman telttailijan ja sairaan lapsen vuoksi. Papu oli päivän ihan hyvinvoiva, mutta alkoi illalla retkellä aivastella ja lopulta yskiä. Puolen yön aikaan emme kuitenkaan jaksaneet pakata ja lähteä takaisin, sillä loppujen lopuksi se ja sama missä nukkuu. Tällä erää olimme kuitenkin varmasti se seurue, jota kukaan telttailija ei olisi halunnut samalle leirintäalueelle. No, vuoronsa kullakin, edellisellä retkellä kuuntelin itse aamuyöhön asti ryyppäävää ja meluavaa seuruetta.

Aamu valkeni ajoissa ja katkonaisesta yöstä huolimatta sekä Papu että Savu vaikuttivat levänneiltä. Myy sen sijaan oli pirteä oma itsensä, vaikka ei havaintojeni mukaan nukkunut varmaan ollenkaan. Hassu koira. Papu viihtyi aamun mukavasti repussa, joten sain hiukan kuvailtuakin Savua. Hihnaa en joutanut ottaa edes kuvia varten, sillä paikalla oli reilusti muutakin väkeä. Liikaa vahdittavaa, holhottavaa, riskejä - ja olin vähän väsynytkin.

Tämä telttaretki oli tämän kesän kolmas. Ei ehkä lataavin, mukavin tai onnistunein, mutta näin optimistina olosuhteisiin nähden aika kiva retki. Kotona uni maistui ihan kaikille ja flunssakin onneksi parani miltei yhtä nopeasti kuin alkoikin. Ennen mahdollista seuraavaa yhteistä retkeä Myyn kanssa on kyllä hiukan harjoiteltava telttailun perusteita...

Syksyä vasten olen kaavaillut pariakin retkeä - kummastakaan ei tosin vielä ole onnistumistaakuta. Savun kanssa kahden (ja toki kaveri mukaan) olisi tarkoitus tallailla Pirkan taipaleesta yksi pätkä. Karkeasti ottaen Helvetinkolulta Riuttaskorven kautta Seitsemisiin. Siirtymäalueita lukuunottamatta tuttuja seutuja siis ja laskelmien mukaan tuolla kuluisi 4-5 päivää. Toki, koska lähden ensimmäistä kertaa ilman reppumaskottiani, plan b on että typistän retken kolmeen päivään, jos kotolaisilla on siihen jokin syy. Mutta kunhan pääsen edes joksikin aikaa, sillä Savukin olisi todella laatuaikansa ansainnut!

Lokakuulle olen suunnitellut pientä road trippiä (jos viisi päivää on pieni). Eteläisemmän Suomen kansallispuistot ovat jääneet hieman vieraammiksi ja ajattelin ehtiä pistäytymään useammassa. Tällä hetkellä listalla olisivat Sipoonkorpi, Nuuksio, Teijo, Torronsuo, Liesjärvi, Kurjenrahka ja Puurijärvi-Isosuo. Jotain voi ehkä jäädä pois tai muuttua toiseen, mutta noi alustavasti lista vaikuttaa kivalta. Tarkoitusenani olisi tehdä päiväretkiä pienempiin kansallispuistoihin tai muihin nähtävyyksiin. Yöt vietettäisiin teltassa kansallispuistojen telttailualueella. Seuraa reissuun ei suuremmin ole ja automatkat varmasti taitankin yksin Savun ja Papun kanssa. Kansallispuistoihin kävely- ja juttuseura kelpaa kyllä, eikä Savukaan taatusti pistä leikkikavereita pahakseen. Ajantasaisempia tietoja tästä suunnitelmasta löytää syksyn mittaa instagram tililtämme.

Oikein mukavaa loppukesää joka lukijalle! Kirjoittelen viimeistään syksyllä tänne uudemman kerran, postaustahti on vähän väljähtänyttä...