Kelataan vähän aikaa taakse päin, vuosi, puolitoista. Toiset oppivat ihan kerronan kautta, toiset kokeilemalla vähän ja toiset sitten kantapäät ruvella. Olen viime aikoina pohdiskellut, miksi elämä edellisten koirien kanssa oli niin vaikeaa ja raskasta. Ei se minusta silloin ollut raskasta. Tavallaan. Nyt kun on mieluisa elämä, johon verrata, mietin, miten jaksoin. En vain silloin tiennyt paremmasta. Luulin eläväni ihan normaalia arkea kahden koiran kanssa. Ainoa vain, että ei minulla mitään arkea ollut.
En nähnyt missään mitään ongelmaa, sillä olinhan kovin yritteliäs ja reipas ja tein tietysti parhaani. Olin toki kokemattomampi, kuin vaikkapa nyt. Mutta pointti, jota haen, on koirien sopivuus minulle. Ei ehkä sekään. Minun sopivuuteni omistamilleni koirille. Sitä olen viime aikoina miettinyt. Ja tullut tulokseen, että Tuikku ja Vilkku olivat kyllä sitä mitä halusin, eivät sitä mitä todella tarvitsin. Tarpeeseen hankittu koira ei yleensä ole muotirotu, cool, supervaativa tai muuta äärimmäisyyttä. Sellainen koira, mikä vain "halutaan", onkin sitten kaikkea näitä.
Jos aloitetaan Tuikusta. Jos voisin valita toisin, en olisi ottanut Tuikkua mukaani muuttaessani. Sen elämänlaatu ei olisi laskenut, vaikka se olisi jääny asumaan vanhemmilleni ilman minua. Koko koiran pienen elämän yritin ahtaa sitä muottiin, johon se ei ikinä sopinut. Ympäristön paineet, muiden kannustus ja samalla painostus, veivät eteenpäin. Minua, eivät koiraa. Löysin Tuikusta vikoja ja ongelmia, jotka olin itse luonut. Huonoja ominaisuuksia, joita en siihen halunnut. Vasta liian myöhään ymmärsin, miten hienon koiran kanssa olin saanut aikaani viettää.
Tuikun viimeinen vuosi oli sille stressaava ja raskas. Muutto, pentu, täysin uusi arki. Lisää harrastuksia ja paljon treenejä. Monen mielestä juoksunarussa asuva koira on huono juttu. Mutta Tuikulle se oli koti. Siitä tuli kyllä rivitalokoira, teennäisesti. Ensimmäiset kaksi kuukautta sen kanssa olivat todella raskaat. Se väsyi Vilkkuun, minä olin väsynyt, Tuikku oli stressaantunut ja kärttyisä. Homma helpottui kyllä, mutta vasta takaisin maalle muuttaessamme, Tuikku rentoutui oikeasti. Oliko se todella ansainnut kymmenen kuukauden stressin? Ajattelinko oikeasti koiran etua raahatessani sen mukanani? En, minusta niin vain kuului tehdä. Jos nyt kysyttäisiin samaa, niin en ottaisi ulkokoiraa mukaani taajamaan.
Tuikun kannalta katsoen myös Vilkun hankinta oli kyseenalainen. Pienessä asunnossa Tuikku ei päässyt omaan rauhaan. Ramppaava ja levottomampi persoona hermostutti. Vilkun orastava paimenkäytös ilmeni kyttäämisenä ja Tuikun perässä ramppaamisella. Kun omaa tilaa ei käytännössä ollut ja toinen kävi hermoille, ei ollut ihan kerta eikä kaksi, kun Vilkku lensi pitkin seiniä. Epäsopiva pari hankalassa ympäristössä, enkä toki itsekään osannut aivan ennakoida...
No, Tuikun kanssa tuli opittua monenlaista, eikä menneelle mitään voi. Olisi sen elämä voinut huonompikin olla. Vilkun kanssa päästäänkin pitkään listaan. Tiesin sen olevan aktiivinen koira. Sitenhän siinä olleita rotuja (bordercollie ja australiankelpie) myös markkinoidaan. Kumpikin rotu on harrastuspiireissä suosittu ja varmasti syystä. Mutta perusharrastaja hyvin hyvin harvoin tarvitsee huippukoiraa. Huippukoira tarvitsee huippuohjaajan. Huippukoiria on vähän liikaa huippuohjaajiin nähden.
Tekee vähän kipeää avata aihetta, koska on aika noloa kertoa tehneensä vaikka kuinka paljon kämmejä. Mutta välillä tuntuu, että seuraan täysin vastaavia stooreja nyt sivusta. Olen oikeastaan onnellinen, että omani on ohi. Samalla mietin, miten en tajunnut asiaa silloin, kun koira minulla oli. Oppia ikä kaikki, joskus vähän kipeämmillä kolautuksilla.
Vilkku oli pennusta asti hyvin aktiivinen. Mielestäni aktiivisuus oli vain ymmärretty hiukan väärin. Tein sen kanssa kaikkea mahdollista, niin paljon kuin kykenin. Työssäkäyvänä aikaa oli rajallisesti. Laskelmoin että neljä tuntia aktiivista tekemistä päivittäin remmilenkkien lisäksi on oikeastaan jo ihan hyvä suoritus. Niin se onkin, se on oikeastaan aika paljon, kun puhutaan työssäkäyvistä omistajista. Mutta kun puhutaan työkoirista, neljä tuntia on aivan naurettavan säälittävä pohjanoteeraus. En myöskään osannut panostaa tekemisen laatuun, vaikka määrää korostin paljonkin. En ymmärtänyt että rasituksen lisäksi pitäisi olla myös palauttavaa toimintaa, kuten rentoja metsälenkkejä. Kyllä me metsäilimme, usein isommilla laumoilla ja koirat kaahottivat reikäpäisinä. Vilkun kaltaiselle koiralle toimettomuus oli hetki keksiä omaa tekemistä, ei mahdollisuus levätä. Lepääminen ja rauhoittuminen olisi pitänyt järjestää selkeämmin.
Olen vasta viime aikoina alkanut ymmärtää, mistä kaikki häiriökäyttäytyminen ja ongelmat johtuivat. Lähtökohta oli se, että Vilkku oli aivan väärässä ympäristössä. Asuimme tuolloin melko vilkkaassa taajamassa pienessä rivitaloasunnossa. Kahdelle koiralle tilaa oli liian vähän, etenkin kun Tuikku ei saanut omaa rauhaa. Ulkoilu oli stressaavaa, sillä tunnin lenkillä ohitustilanteita tuli useita kymmeniä. Remmilenkit olivat yhtä tuskaa, sillä ovesta ulos astuessa ärsykevyyhti räjähti silmille. Sekä minä, että koira stressaannuimme, emme ikinä päässeet sataa metriä asunnostamme rauhassa etenemään. Ja tämänkin jälkeen ihmisiä ja muita koiria, jopa lenkillä olevia kissoja tuli ja meni joka suuntaan. Uusi ja vilkas ympäristö ei ollut minun juttuni, enkä osannut tukea koiraa.
Vaikka kuinka itse panosti ja satsasi, ei arki taajamassa koskaan ollut koirieni kanssa normaalia. Emme edes tienneet normaalista arjesta. Ramppa ramppa siellä ja rimppa rumppa täällä. Tekemistä ei ikinä ollut tarpeeksi. Eikä se vähäkään tekeminen ollut nyttemmin ajateltuna oikeanlaista. Eikä voinutkaan olla. Jos neljä tuntia touhuaa ja pari tuntia ramppaa, miten voisi olla rauhallinen seuraavat 18 tuntia, vaikka keho huutaa ja vaatii tekemistä? Vaikka pääkoppa on vielä aivan virkeä ja ideoita pilvin pimein? Ja kun kukaan ei edes kerro, milloin ja miksi pitäisi levätä? Niinpä, siinä se haaste tuleekin. Varsinkin oman osaamattomuuden vuoksi.
Vilkku oli työlinjainen. Sen huomasi, sen huomasi myös moni muu. Se oli taipuvainen neuroottiseen ja maaniseen käytökseen, mikä on monilla muillakin bortsuilla ja kelpieillä tavallista. Enkä minäkään, kuten moni muukaan aloitteleva, osannut puuttua siihen ajoissa. Ajattelin, että kyllä sillä on riittävästi tekemistä ja tasapainossa lepoa. Enempää en töiden vuoksi kyennyt tarjoamaan. Mutta ei, Vilkun kaltaiselle koiralle neljät ohjatut viikossa, frisbeet, tokot, veto, uinti, koirakavereiden seura ja yömyöhäiset rallittelut eivät riittäneet. Se jäi aina paitsi jostain, mitä olisi tarvinnut.
Taajamaelo oli raskasta. Lenkit olivat raskaita. Ärsyttäviä. Vilkun käyntiaskel oli ravi ja remmi loppui aina kesken. Valppaana koirana se rekisteröi kaiken ympäristöstään ja oireili milloin mitenkin. Ympäristö oli ristiriitainen sen tyyppiselle koiralle. Se, että naksuttelimme ja tokoilimme, ei vain riittänyt. Se että kävimme juoksemassa kymppikilsan ei ollut tarpeeksi. Vaikka se riitti monelle muulle koiralle tai oli ehkä vähän liikaakin, niin Vilkulle se oli liian vähän. Aivan liian paljon liian vähän.
Suhtaudun omaan toimintaani nykyään kriittisemmin ja kriittisemmin. Jos ihan tosissaan ajatellaan, niin Vilkku ei ehkä ollut kovin onnellinen koira. Se oli levoton ja rauhaton. Se ei koskaan saanut kaikkea, mitä olisi ansainnut ja tarvinnut. Kun katsotaan laajaa kokonaiskuvaa, Vilkku sai kuitenkin ihan keskivertoelämän. Koska minä yritin, tein ja annoin kaikkeni. En pystynyt parempaan. Tuskin pystyisin vieläkään.
Huippuharrastuskoira on hirmu huono arkikoira. Hirveän kamala peruskoira. Kauhean työläs lenkkikaveri. Todella opettavainen kyllä. Mutta tarvitseeko toista opetuskappaletta ehkä hankkia? Tuskin. En usko olevani työlinjaiselle paimenelle sopiva omistaja. En, vaikka nykyään asunkin maalla ja minulla on enemmän aikaa. Vaikka minulla on aikaa ja intoa, niin minulla ei ole tarjota oikeasti tarpeeksi koiran vaatimaa tekemistä. Vilkku oli loputon työnarkomaani. Jos tarjottavaa tekemistä ei ollut, se kaivoi ja heitteli itselleen kiviä ja käpyjä, aina.
Frisbeessä se oli hyvä. Osin siksi, että se oli niin maaninen ja fanaattinen. Neuroottinen. Siksi, että se ei koskaan pystynyt lopettamaan. Vaikka olisi pitänyt. Sen vuoksi se olisi vaatinut paljon paremman ohjaajan. Paljon kokeneemman ja osaavamman. Nykyisellään en Vilkun kaltaisen koiran kanssa edes alottaisi frisbeetä. Se kannustaa ja virittää neuroottista käytöstä sen tyyppisillä koirilla. Nykyisen frisbeekoirani kanssa sitä ongelmaa ei ole. Vilkku vain yltyi ja yltyi, vaikka huuli oli halki ja hypyt aiempaa huonompia.
Varsinaisesti ei kaduta. Tuikku ja Vilkku olivat hirvittävän hienoja koiria ja oli ilo viettää muutama vuosi niiden kanssa. Siitä huolimatta harmittaa, vaikka tapahtuneelle ei mitään voi. Opin hurjasti, enkä tule tekemään samoja virheitä jatkossa. On paljon koiria, joita haluan. Mutta nyt tiedostan, että en tarvitse. Tiedostan oman osaamattomuuteni ja fyysiset rajani. Maalle muutto helpotti, tilaa oli enemmän, koirat saivat omaa aikaa, eikä niiden tarvinnut nyhjätä toisissaan kiinni. Lenkit olivat mieluisampia, sillä stressaavaa härdelliä ympärillä ei enää ollut. Koirat rentoutuivat, minä rentouduin. Juuri, kun ääripää kaksikon kanssa alkoi sujua, ne poistuivat. Ehkä ne kävivät oikeasti vain kertomassa, miten pieni ja mitätön oikeastaan olin? En varsinaisesti tiennyt sitä ennen, kuin oli jo liian myöhäistä.
On valtavasti hienoja koiria ja hyviä ohjaajia. Mutta toivon ihmisten jatkossa miettivät tarkemmin hankintojaan. Niin mietin itsekin. Haluan antaa koirilleni niiden ansaitseman elämän ja olla riittävän hyvä. Parempi ohjaaja, kuin mitä olin edellisten kanssa. En enää halua, että päiväni alkavat aamuneljältä juoksulenkillä, jatkuvat töihin ja töiden jälkeen koirien kanssa meneminen ja häärääminen jatkuu vielä monta tuntia. Sen jälkeen sammun sänkyyn ja sama rumba alkaa aamulla. En jaksa, että viikonloppuni ovat sitä, että siivoan koirieni aiheuttamia jälkiä ja sotkuja, juoksutan niitä tuntitolkulla, treenaan kaikki lajit läpi ja mietin, pystyisivätkö ne lepäämään edes sunnuntain, samalla tietäen, että sellaista sunnuntaita ei koskaan tule.
Tekstiä ei ole osoitettu kenellekään, enkä varsinaisesti hae mitään vastausta keltään. Ehkä se herättää ajatuksia, ehkä ei. Uskon, että moni pohtii samoja asioita. Ehkä arki koiran kanssa on joskus ollut sujuvampaa? Tai sitten joku toinen käy läpi saman prosessi, kuin minä. Ymmärtää vasta, kun kaikki on ohi.