Reippaat retkipiskit

Kyllähän sitä joka talvi pitää ainakin yksi yö metsässä viettää, jos työt eivät enempää anna periksi! Siispä tuumasta toiseen ja retkiseuraa metsästämään. Kiira ja Sofia lähtivät koirineen ilomielin mukaan, mikä olikin oikein oivallista. Nuoria reippaita koiria, joista jokaiselle tekisi hyvää harjoitella retkipuuhia. Olin valikoinut kohteeksi Kurun metsiköt ja Suolijärven lähistöllä sijaitsevan laavun, jossa yöpyisimme. Reittiä olin valikoinut kartasta vähän sikinsokin ja vapaavalintaisesti, koska merkattuja reittejä alueella ei ole. Talviaikaan ei myöskään aivan tiedä, mitä tulee vastaan ja aluetta en muutoinkaan kovin tuntenut.

Lauantai aamuna pakkauduimme kaikki autoon ja ajelimme tuonne kuusimetsien seutuville. Jätimme auton parkkiin Löyttyjärventien varteen ja lähdimme kävelemään metsäautotietä pitkin. Poikkesimme polulle ja ylitimme kosken siltaa pitkin. Kosken päällä oli kunnon jää, mutta kohina kuului selvästi, kun vesi virtasi. Lähdimme rämpimään kuusikkoon ja ihmettelemään kaatuneita puita ja korkeita kallioita.

© Kiira Käyhkö 

"Ai miten niin ei mahu?" 

© Kiira Käyhkö

Maasto olikin odotettua raskaampaa. Pehmeä sammalmatto jousti ja lumi kätki alleen kuoppia, onkaloita, kokonaisia puroja. Heti alkumatkasta ensimmäisen retkikaverin jalat kastuivat, eikä meillä lopuillakaan mennyt kauan vuoron sattuessa kohdalle. Paikoin tiheä risukko haittasi, jopa esti kulkemisen ja päädyimme kiipeilemään kallioilla. Suunnistimme välillä myös ojien perusteella, mutta koska osa ojista tuntui olevan kuivia ja hautautunut täysin lumeen, oli sekin haastavaa. Lunta oli osunut metsään kovin vaihdellen, paikoin näkyi sammal, paikoin upposi reiteen asti, tietämättä lainkaan, mihin ja kenen pesään se jalka oli kadonnut.

Kiipeilyä riittikin ja rinkan kanssa korkea askellus oli ainakin itselle raskasta. Onneksi on ihana Louna, joka on paikalla ainakin silloin, kun sitä ei tarvitse. No nyt sentään tarvittiin, sillä siitä oli näppärä ottaa kunnolla tukea. Koirat tulivatkin miellyttävästi toimeen ja kulkivat sopuisasti matkassamme.

  © Kiira Käyhkö
 
© Kiira Käyhkö

Loputtomilta tuntuvien kallioiden jälkeen nautimme hetken metsäautotiestä. Sitä riemua ei kauan kestänyt, kun piti jälleen suunnata metsään. Harva puusto tuntui imeneen kaiken lumen peitokseen ja maasto oli jälleen upottamaa. Sankka lumisade ja kaatuneiden puiden jatkuva ylittäminen ja kiipeily alkoivat tyhmpiä. Itse asiassa, kärttyisyyden taisi aiheuttaa nälkä. Istahdimmekin puunrungolle syömään pussikeittoa ja ruisleipää. Laitoimme samalla kuivattamani jauhelihat, spagetin ja kasvikset pakasterasiaan likoamaan.

Tauon jälkeen matka jatkui metsässä rämpien. Puiden lomasta näkyi avarampi alue ja lähdimme suuntaamaan sinne. Avarampi alue paljastui suoksi, jossa oli myös pieni lampi. Lähdimme kävelemään suon reunaa. Vaikka lunta oli paljolti ja paikoin myös märkää, oli suolla helpompi kulkea, kuin risukkoisessa metsässä. Suota myöten pääsimme Kotajärvelle. Alkuperäinen tarkoitus oli kulkea Kotajärven ympäri maita pitkin. Koska jää kuitenkin vaikutti hyvältä eikä vesi noussut pintaan, päätime oikaista rantoja myöten jäätä pitkin. Koirat kulkivat edellä ja tarkkailimme, ettei rannoilla näkynyt ojia. Tulimme jäältä hyvissä ajoin pois ennen ojaa, jonka vartta aloimme kulkea kohti Pikku-Suolijärveä.

Kuusimetsää, rämettä ja suota ja vielä muutama risukkoinen kallio. Kun kallioita oli noustu jo ihan liiaksi, alkoi hämärtää. Karttaan merkattua polkua ei näkynyt missään. Olin tosin kuullut, että merkittyjä polkuja ei välttämättä olisi olemassakaan. Kuulopuhe piti paikkansa. Laahustimme väsyneinä lumisateessa ja viimein pääsimme metsäautotielle. Edes hetken verran kevyempää kulkemista, vaikkakin jo pelkkä lumi alla alkoi tuntua raskaalta.

Metsäautotieltä jatkoimme polulle, jonka piti viedä suoraan laavulle. Harmi juttu, että se polku vain katkesi kesken hurjan tiheään risukkoon. Ei auttanut muu, kuin rämpiä taas ojia myöten. Ojat olivat tiheässä risukossa helppokulkuisiampia, luonnon luomia polkuja. Ja niissä kastuikin vain polviaan myöten... Yks kaks tiheä risukko harveni ja olimme jälleen polulla. Pian näkyivät ensimmäiset viitat Pirkan taivaleesta ja sitä myötä myös kyltti laavulle. Se voitonriemu, kun paiskasimme rinkat maahan ja sytytimme nuotion, ah.

Koiratkin olivat väsyneitä ja nälkäisiä ja ruokia jakaessa tulikin pientä kähinää. Syötyään lauma kuitenkin rauhoittui ja rentoutui. Laavun lähettyvillä oli puro, josta kävin rikkomassa jään ja hakemassa vettä. Raikasta ja hyvänmakuista, kelpasi juoda. Louna oli tehokas vahti ja myös Savu kulki valppaana mukanani. Ilta pimeni nopeasti, mutta nuotion valossa kelpasi jutustella.

Raskas rämpiminen metsässä, kylmä ja nälkä väsyttivät. Nautittuamme terästetyt kaakaot, leipää, makkaraa, suklaabanaaneja ja vaikka mitä iltaherkkuja, vetäydyimme laavuun nukkumaan. Otin Savun makuupussiini ja Louna nukkui pussin päällä jaloissani. Eipähän tullut kylmä. Louna piti yön ajan tehokkaasti vahtia ja pysyi valppaana. Fiksuna piskinä se kävi pari kertaa yöllä tarkistamassa, että olen vielä hengissä. Kovin vaikutti onnelliselta, kun sai hereille tökittyään kylmällä kirsulla. Vähän piti periaatteesta ärähtää kun toiset vaihtoivat asentoa. Eiväthän Waka ja Koda saaneet laavussa liikkua. Hölmö pieni poliisi Louna.

Aamulla koirat olivatkin taas virtaa täynnä ja leikkivät tyytyväisinä. Louna vahti tiskejä ja kaikkien eväitä ja huomautteli muille koirille, ettei puurokauhaa sovi lähestyä. Kovin oli pettynyt ilme piskillä, kun se odotti voileipää ja saikin kiisseliä. Savu makaili rauhallisesti seurassamme, eikä ollut erityisen kiinnostunut ruuista. Lounan siinä häärätessä se savusti häntänsä. Tai no poltti, karvat kärähtivät pohjavilloihin asti, mutta nahka säästyi. Nyt on tuo otus oikeastaan joka ruumiinosansa polttanut, ei varmaan ikinä opi...

Pakollisia posetuskuvia otettiin. Savu ja Waka olivat selvästi kartalla mitä poseeraaminen meinaa. Kaksikko viihtyi penkillä, laavussa, laavun katolla. Jollain Lounalla ja Kodalla oli sen sijaan kaikki muu mielessä ja kaksikko päätti kuvaushetket aina kesken. Hölmö pariskunta (kyllä, Louna on rakastunut Kodaan.)

Paluumatkan suoritimme tietä pitkin. Koirat juoksentelivat viimeiset rallinsa. Oma mieli oli virkeä. Keho tuntuikin sitten vaihteluksi hakatulta. Selkä on kipeä, pohkeita ja reisiä särkee, jaloissa on rakkoja. Jotta lista ei loppuisi, jätin kämmenen auton oven väliin ollessamme lähdössä. No joo, ainakin jäi ihania muistoja ja oli oikeasti hauskaa.

Kiitos hyvälle seuralle!

Arjen hallinta koiran kanssa 27.01

Viime viikolla kävin Miira Hellstenin luennolla, jonka Pesu ry järjesti. Paljon itselle tuttua perusasiaa, mutta kuitenkin eri vinkkelistä. Hyviä ja havainnollistavia esimerkkejä ja mukavaa ajatusten järjestelyä itselle. Kuulijoiden kysymykset olivat myös hyviä, se mikä on itselleni ihan itsestäänselvyys, onkin toiselle ihan uutta. Muistiinpanoja kertyi useampi sivu, tässä ne.

Kirjavinkit

Millaista on olla eläin? ja Eläin ja ihminen, kirjoittaja Helena Telkänranta

• Eläimen motiivin ydin ei ole toisten hallitseminen vaan omaan tunnetilaan vaikuttaminen (tarpeiden tyydyttäminen)

• Ei toivotulle käytökselle on monia syitä; terveys/kivut, stressi, pitkäaikainen stressi, virikkeiden puute, geenit ja lajityypillinen käytös, oppimishistoria ja pikkupentuaika, emon hoiva, ympäristö, koulutusmenetelmät ja ihmisen käytös

• Ei toivottua käytöstä ei voi pelkästään tukahduttaa vaan koiralle on opetettava vaihtoehtoinen käytös. Esimerkiksi hihnassa kulkemisesta tarkka kriteeri, vieressä, takana... Ei pelkkä "nätisti tai hihna löysällä", liikaa väljyyttä vaihtoehdoissa. Ovesta ulos mennessä luopumisen kautta rauhoittumista, ei mennä ryntäilemällä. Vastenhyppimisessä esimerkiksi käsikosketus tai muu rauhoittavampi temppu.

• Lajityypillisten tarpeiden luvallinen toteutus, järjestäminen omistajan velvollisuus

     - haistelu, pureminen, kaivaminen ym.

• Terveystutkimusten tärkeys, jos koira alkaa yllättäen häiriökäyttäytyä. Onko mahdollista, että koiraan sattuu, jos mikään muu ei ole muuttunut?

• Häiritsevä ja ei toivottu käytös voi johtua myös kroonisesta stressistä, jota pakottava, alistava ja epäreilu koulutustyyli edesauttaa

• 1-3kk iässä voimakas epämiellyttävä tai pelottava kokemus on usein pysyvä. Sosiaalistuksessa panostettava erityisesti hyviin kokemuksiin, ei pelkkiin neutraaleihin. Omistajan vastuulla pitää kokemukset pennulle turvallisina ja miellyttävinä.

• Kastrointi voi vaikuttaa käytökseen, sillä hormonitoiminta lakkaa. Arkojen koirien kohdalla viimeinenkin itsetunnon jäämä "häviää". Saattaa jopa pahentaa siis ongelmia. (En muista kenen tutkimus)

• Harjoituksissa ja uuden käytöksen opettamisessa lähdetään aina nollista, omat tunnetilat, teoria haltuun, häiriöiden ja harjoitusten pilkkominen niin pieniin osiin, että koira onnistuu. Ongelmana usein ohjaajan kiirehtiminen.

• Oman tilan tarve on jokaisella oma. Naksutinkoulutusta oli (Ruotsissa) kokeiltu lapsiin, jotka pelkäsivät vettä. Heitä palkittiin aina, kun he menivät lähemmäs vesirajaa. Lopulta lapset seisoivat altaassa vyötäisiään myöten vedessä. Heillä oli koko ajan mahdollisuus tulla pois tai kauemmas vesirajasta.

- Myös koiralla on oman tilan tarve ja sitä tulee kunnioittaa.

- Jokin koiraa häiritsevä kohde tai ympäristö tulisi kiertää pikku hiljaa lähempää, mutta niin kaukaa, että koira kykenee toimimaan normaalisti häiriintymättä.

• Kipu yhdistyy ympäristöön.

- Esimerkiksi omistajaa jännittävät ohitukset koiran riekkumisen vuoksi. Vastaantulijaa ennen hihnaa kiristetään, jopa niin että koiraan sattuu (näitä näkee liian usein). Koira yhdistää kivun haju-, maku- ja näköärsykkeisiin, joita sillä hetkellä havaitsee. Koira ehdollistuu hyvin nopeasti ja kaikki ohitettavat koirat ovat hyvin nopeasti ongelma.

• Väärä koira, väärä ympäristö

- Yleinen ongelma, ei ymmärretä koiran tarpeita, eikä oteta selvää

- Toisinaan vaikka otettaisiinkin selvää, syytetään silti koiraa ongelmista

• Jalostukselliset ongelmat

- Jauhelihapaketin kokoisista lajinedustajista aina poninkokoisiin, tunnistavatko chihuahua ja irlanninsusikoira toisiaan samaksi lajiksi?

- Ruttunaamat, lyhyet jalat, ylipitkä turkki ja muut fyysisesti sairaat, joilla usein myös puutteellinen elekieli, aiheuttaa isoja hankaluuksia muiden koirien kanssa

- Luonneongelmat, terävyys, arkuus, huonohermoisuus, esimerkiksi Norjassa belgianpaimenkoirien poliisikäyttö vähentynyt

• Hyvä koiranomistaja huolehtii luottamussuhteesta koiraan, eikä saata koiraa liian vaikeisiin tilanteisiin. Omistajalla on vastuu koiran hyvästä ja turvallisesta olosta. Omistaja tekee myös aloitteita leikkiin ja heittäytyy täysillä. Resurssit ovat omistajan hallinnassa, ruoka, leikkiminen ja sosiaalinen huomio. Koiranomistajan tehtävä on huolehtia hyvästä vuorovaikutuksesta.

• Positiivinen koulutus ei ole sama asia, kuin salliva tai vapaa kasvatus (vaikka näin sen moni haluaa ymmärtää)

- Sen sijaan että seisottaisiin kädet pystyssä "en voi puuttua tai tehdä mitään", koiraa palkataan onnistumisesta ja ennakoidaan tilanteet, jotta ongelmia ei tule

- Ennakointia ja ongelmanratkaisutaitoa voi ja pitääkin harjoitella

• Tilanteiden suunnittelu ja harjoitusten turvallinen toteutus tärkeä osa koulutusta

• Palkkioiden arvokkuuteen voi vaikuttaa. Ruoka tulee kädestä tai muutoin tavoiteltuna. Palkkioiden arvoa on myös mahdollista korottaa siten, että palkitsee ensin laimealla palkkiolla ja sitten superilla. Esimerkiksi ensin leikki ja ruokaa jo siitä, että koira tarttuu leluun. Sosiaaliset kehut ja sen jälkeen leikki tai ruokaa jne.

• Luopumisharjoitus monen harjoituksen runko ja tärkeä taito arjessa. Kehittää itsehillintää ja malttia.

• Oma rentous ja tunnetila tärkeää

- koira tarkkailee jatkuvasti elekieltä ja äänensävyä

- koiran käytös peilaa paljolti omaa oloamme ja käytöstämme

- koira haistaa tunnetilamme myös hormonitoiminnan kautta (samoin muiden nisäkkäiden)

• Ihminen koiralle - luottamuksen arvoinen toiminnanjohtaja (ei mikään epämääräinen diktaattori)

• Vanhat susitutkimukset perusteettomia, johtajuus ei ole aggressiota ja toisen alistamista

• Hierarkioita on, mutta johtajuus ja kouluttaminen eivät ole väkivaltaa. Henkinen tai fyysinen pahoinpitely aiheuttavat ison osan ongelmista ja koiran pahasta olosta.

• Hyvä ohjaaminen/ johtajuus vähentää aggressioita, haavoittuvaisuutta ja stressiä

• Koira tuntee kipua, surua ja iloa, sekä muita perustunteita. Koira ei kuitenkaan kykene ajattelemaan rationaalisesti, eikä näin ollen voi kostaa tai osoittaa mieltään.

• Virikkeistäminen on jokaiselle eläimelle erityisen tärkeää. Ilmainen ruoka kupista on pääsääntöisesti tylsä. Koira tekee mielellään töitä ruokansa eteen. Aihetta oli tutkittu oravilla. Oraville oli opetettu yksinkertaisia temppuja, joka jälleen niillä on mahdollisuus valita ilmaiset pähkinät, tai tehdä tehtävä ja saada palkaksi samanlainen pähkinä. Oravat valitsivat jälkimmäisen, sillä se on aktivoivaa ja tuottaa mielihyvää.

• Metsä ja luonto ovat koirallekin tärkeitä ympäristöjä, eikä niiden arvokkuutta sovi unohtaa. Monipuolisessa maastossa lihaksisto kehittyy kunnolla, koira saa haistella, joka on sille luontaista ja kaivaa ym. Metsä on usein myös stressivapaa ympäristö ja koiralla on mahdollisuus rentoutua lajinmukaisen puuhan parissa.

• 3 äLLää, Luopuminen, Luoksetulo ja Lähellä pysyminen, asiat, jotka jokaisen koiran tulisi osata

• Koira kiintyy ihmiseen niin voimakkaasti, että sitä voidaan verrata lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteeseen.

• Sudesta poiketen koira osaa luonnostaan tulkita ihmisten ilmeitä ja eleitä ja on avoimempi.

• Elekieli; Rauhoittelevat eleet kuten suupielien nuoleminen ja haistelu ym.

• Koiraa ei saisi rangaista varoittavista eleistä, kuten murinasta. Koira ei välttämättä lopeta varoittavien eleiden käyttämistä, mutta tilanne pahenee muilta osin ja siitä tulee isompi ongelma.

• Ärsykekynnys; stressin alapuolelle koira on rento ja pärjää hyvin, hermostunut koira kykenee vielä treenaamaan, palkkiot maistuvat, mutta antaa rauhoittelevia signaaleja. Ärsykekynnyksen ylittyessä koira käyttää ns. keltaisia (varoittavia eleitä) ja lopulta punaisia signaaleja (mahdollisesti pureminen, näykkiminen ym).

Lopussa puhuttiin myös kivun merkityksestä käytökseen laajemmin. Siitä en juurikaan tehnyt muistiinpanoja, sillä viime kesä muistui liikaa mieleen. Kivun keskellä tulisi muistaa, että toimitaan koiran olon mukaan ja lopulta mietitään, onko koiran elämä enää sen ansaitsemaa koiran elämää.

Iso-Vuorijärvi jäältä käsin

Auto starttasi eilen jo puoli yhdeksän aamulla, kun lähdimme koirien kanssa hakemaan Elinaa kyytiin. Tampereelta jatkoimme matkaa Orivedelle, Iso-Vuorijärvelle asti. Olen tuolla käynyt ennenkin, tosin syksyllä. Paikka on kaunis, näkemisen arvoinen ja nyt päätimme kiertää koko reitin. Jätimme auton Rutajärventien parkkiin ja kävelimme polkua pitkin noin puoli kilometriä. Järven rannassa oleva lippaluola kallioineen kohosi jyhkeänä ylöspäin.

Polulla ei ollut kovin tuoreita kävelijöiden jälkiä ja jäälläkin meni vain muutamat. Kallioiset nousut ja laskut olivat liukkaita, muistan niiden olleen kuivallakin kelillä haastavia. Päätimme siis mennä jäälle, jossa koiratkin saivat olla irti. Lähdimme kävelemään Iso-Vuorijärven toiseen päähän ja ihailimme kallioisia rantoja ja luolaa kauempaa.

Jäällä joku oli ilmeisesti mennyt lumikengillä, niin isot jalanjäljet näimme. Kettu, jänis ja hirvikin jäällä olivat liikuskelleet. Yhdet jäljet jäivät vähän arvoitukseksi, mutta pohdimme, olisiko pyöreiden ja suurien jälkien jättäjä voinut olla ilves. Kaukaa näkyi, kun jokin hirvieläin lähti vastarannalta liikenteeseen. Koirat löysivätkin vesirajasta tuoreita jätöksiä, joita nuori kolmikko sitten nautiskeli.

Elli, Savu ja Louna mennä viilettivät onnessaan jäällä. Luoksetulot sujuivat mukavasti ja kolmikko pysyi kivasti kuulolla. Muutamat kaapinpaikka rähinät piti Lounan ja Ellin välillä ottaa. Milloin oli kaverin kivi, keppi, lelu tai jääkökkö ja siihen ei saanut toinen koskea. Emme sen suuremmin kähinään puuttunut, se kuitenkin sisälsi vain paljon ääntä ja hyvin samankokoinen kaksikko kyseessä. Hetken näytti, että pennut miettivät pitääkö jatkaa rähinää vai kuinka, rähisivät hetken ja sitten jatkoivat leikkejä. Hölmö nuoriso.

Iso-Vuorijärven päädyssä siirryimme kulkemaan polkuja. Lähdimme viittojen mukaan kohti Kirvesjärviä, jossa oli laavu. Ohitimme pienen lammen, jota kartassa ei oltu edes nimetty. Erheellisesti luulimme sitä Kirvesjärviksi ja ihmettelimme, miksi laavua ei näy missään. Jatkoimme keltaisella merkittyä reittiä eteenpäin. Aurinko, joka aluksi meinasi valaista matkamme, oli mennyt piiloon. Jäinen kuura oli koristellut suopursut ja polut ja raskas sumupilvi leijui päällämme. Ilma oli viileä, mutta oikein sopiva retkeilyyn, eikä meihin osunut tuulikaan.

Kumpareiden takaa laavu tuli näkyviin ja viimein olisi tauon aika. Jaoimme koirille rustot, jotta turha ramppaaminen loppuisi ja kokemattomat pennut osaisivat levänä. Kukin haki oman paikkansa ja makailivat välipalojensa kanssa. Savu jäi lähettyville, Louna meni kauemmas kanervikkoon ja Elli ihmetteli alkuun, mitä herkkuja kaverit oikein saivat. Lopulta kävi niin, että Savu vei Ellinkin ruston ja Elli söi Savun jo kertaalleen jyrsittyä rustoa.

Pettymykseksemme laavulla ei ollut puita. Ei sitten missään. Kaivoimme laavun takusen pressun aluset, mutta sieltä löytyi vain jätesäkillinen roskia. Lopulta laavun alta löytyi pari lahoa, märkää puuta. Sanomalehteä löytyi laavusta ja mukaani nappaamat sytytyspalat tulivat todella tarpeeseen. Etsimme nuotion syttymisavuksi myös juurakkoa ja pieniä risuja. Valehtelematta nuotion sytytykseen meni puolitoista tuntia. Järveltä kävi tuuli, mikä sammutti nuotion ja märät puut eivät meinanneet millään syttyä. Lopulta poltimme paperia niin paljon, että saimme puut syttymään ja näin ollen makkarat liekitettyä. Ihme kyllä nuotio syttyi kunnolla ja paloi ja sain kuivattua siinä hanskanikin. Nautiskelimme nuotiolla termarista kahvia, suklaata, banaania, vaahtokarkkeja ja makkarat.

Paikalla ollessa tuli kylmä, nopeasti. Sormet ja varpaat tuntuivat olevan syväjäässä ja joka paikkaa palelsi. Pakkasimme tavarat reppuihin ja mukaan. Tauko oli vienyt aikaa melkoisesti, mutta onneksi olimme ajoissa liikkeellä. Lähdimme jatkamaan Salmijärveä kohti vievää polkua. Kumpareinen kalliomaasto muuttui tasaiseksi kuusikoksi. Siltaratkaisut olivat mielenkiintoisia, nyt talvellakin me molemmat räväytimme jalkamme läpi ensimmäisestä. Reiän päälle oli jäätynyt lunta ja jalka humahti siitä läpi mukavasti. Kävellessäme peräkkäin, astuimme kumpikin siihen ja perässä viipottava Louna pamahti reikään ihan kunnolla.

Myös seuraavat kaksi siltaa olivat jäätyneen lumen peitossa. Sula-aikaan ne ovat kuuleman mukaan veden peitossa ja tällöinkin vaikeakulkuisia. Salmijärvellä oikaisimme taas hieman jäälle, sillä polku oli paikoin hieman risukkoinen. Oli myös miellyttävämpi kulkea koirien kanssa jäällä. Palasimme polulle ja lähestyimme siltaa, joka ylitti Salmijärven kavennuskohdasta. Hämmennyimme, kun sillan ympärillä vesi oli sulaa ja jää hyvin ohutta. Joku kultainennoutaja joukostamme päätyikin uimaan. Savu ja Lounakin kävivät ihmettelemässä matalikkoa ja jään ritinää sen reunalla. Järveä ylittävä silta oli sentään vähän paremmassa kunnossa, vaikkakin liukas.

Piakkon polku päättyikin metsäautotielle, josta viitat ohjasivat jatkamaan tietä pitkin. Väsyneet koirat laahustelivat mukana. Käytimme tilaisuuden hyväksi ja harjoittelimme mukavaa hihnakäytöstä. Mitään hullunmoista riekkumista ja vetämistä ei ollut havaittavissa. Autoon hyppäsi uupunut kolmikko. Kun lähdimme kotimatkalle, olivat kaikki jo simahtaneet.

Kaikinpuolin mukava retki ja miellyttävä ympäristö. Paluumatkalla huomasimme Siikajärven reitin kyltin. Ehkä me olemme ensi kerralla siellä...

Olin sen velkaa Tuikulle

Mitä tapahtui Vilkulle? 11/16

Kuten aiemmin kirjoitin, Tuikku ansaitsee aivan oman tekstinsä. Nyt olen valmis ja teksti tulee julki sellaisenaan, kuin se on. Aihe on kipeä, sattuu vieläkin. Tekee pahaa. Suututtaa, ärsyttää, raivostuttaa, sattuu koiran puolesta. Myötähäpeä ihmisiä kohtaan on valtava, sattuu muidenkin koirien puolesta.

Tuikku oli unelmieni täyttymys, kun sen sain. Elämä ei aina ollut ruusuista, mutta Tuikku opetti paljon. Paljon enemmän, kuin moni muu koira. En jaksa edes keskustella siitä, että olisin heppoisin perustein siitä irti päästänyt. Jos olisin kyennyt, olisin päästänyt sen kivuistaan aiemmin. Hävetköön, joka kehtaa muuta väittää. Sopii mennä itseensä.

Tuikun oireet kärjistyivät viikossa. Vasta viimeisen viikon aikana, niiden rallytoko kilpailujen jälkeen tuli sellaisia oireita, joita ihmettelin. Oireita, joista tajusin, että kaikki ei ollut kunnossa. Aloin miettiä ja tarkkailla koiraa. Aloin pohtia, mikä sitä voisi vaivata. Keskustelin kavereiden kanssa ja googletin mahdollisesti ilmenevää kipukäytöstä. 

Kipukäytös on siitä jännä juttu, että se on niin mahdottoman laajaa. Kuolaaminenkin voi johtua kivusta, Tuikkuhan kuolasi about aina? Rähinät saattoivat johtua kivusta. Minähän hankin Tuikulle viime keväänä kuonokopan, koska en aivan luottanut siihen. Se saattoi kesken leikin hermostua ja rähähdellä leikkikavereille. Hetken kuluttua se oli taas normaali. Toisinaan Tuikku oli ikään kuin pahantuulinen, Vilkkukin sai sen ärsyyntymään. Ajattelin sen olevan iän tuomaa. Tuikku oli selvästi aikuistunut, se oli oman arvonsa tunteva, melko dominoiva narttu. Ei ole mitenkään tavatonta, että rajuissa paineissa joku rähähtää tilanteen mennessä jo. Siispä, en kiinnittänyt tähän huomiota. Hankin Tuikulle vain kopan, koska se oli usein porukan isoin. Jälkikäteen toki soimasin itseäni, miten minulla ei tullut edes mieleen, että koiraan voisi ehkä sattua? Toki, Tuikku oli tuolloin muuten vielä täysin normaali, oma itsensä. Rento ja reipas, aina iloinen.

Kun Ikaalisten rallytokokilpailuissa Tuikku sitten oireili todella voimakkaasti ja oudosti, aloin listata kaikkia mahdollisia, jotka voisivat olla oireita jostakin. Käyttäydyin ehkä myös hysteerisesti, vaikka yritin pitää pääni kylmänä. Tuikku tutkittiin kliinisesti kahteen otteeseen heti kisojen jälkeen. Eläinlääkäristä saimme kipulääkekuurin mukaan. Tuikku käyttäytyi tutkimusaamuna taas normaalisti. Päätin syöttää kipulääkekuurin ja tutkia koiraa lisää. Mikä sitä vaivaisi ja miten sitten jatkettaisiin?

Kun eläinlääkärin jälkeen purin ajatuksiani blogiin, olikin kaikilla innokkailla jo antaa diagnoosi ja hoito-ohjeet jatkoon. Hysteerisävytteisen blogitekstin perusteella, aika hyvin. Toivottavasti heistä kestään ei tule eläinlääkäreitä, lienee joku selvänäkijä sopivampi ala. Olin varautunut asiattomiin kommentteihin, joita sainkin roppakaupalla joka kanavalta. Mutta en ollut tajunnut, miten vähäpätöisenä koiran kipuilua pidettäisiin. Olin vain tyhmä kun en ollut aiemmin huomannut. Ja oikeastaan, eihän viisi vuotias koira voi kovin kipeä ollakaan. Lopetus ei tulisi kuuloonkaan.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, olin jo tutkimuspäivänä miettinyt kaiken mahdollisen. Keskustelin eläinlääkärin kanssa pitkään. Kävin pitkällisiä keskusteluja läheisimpien ystävien kanssa. Soitin kauimmaisetkin kaverit läpi. Suunnitelmani oli, että Tuikkua tutkitaan ja se pidetään kesän loppuun kivuitta, vaikka lääkkeiden kanssa. Jos koira pysyisi semi ookoo kuosissa, se saisi viettää ihanan, kivuttoman kesän ja syksyllä pääsisi haudan lepoon. Jos siis jotain vakavaa löytyisi. 

Nivelrikko oli vahva epäily, kahdeltakin taholta. C lonkkien jälkeen se on aika itsestäänselvyys. Ehdoteltiin minulle spondyloosiakin. Noh, suunnitelmani olisi ollut sama. Niin kauan kuin on kivuton, saa olla. Tai jos selviää lääkekuureilla. Harmi, että kaikkia ei ole siunattu onnellisilla lopuilla.

Syötin Tuikulle lääkkeitä ohjeiden mukaisesti. Lisäsin nivelvalmisteita ja huomioin sen ruokavalion. Rajoitin sen liikkumista, aioin rajoittaa sitä väliaikaisesti. Käytin sillä kuonokoppaa, kaiken varalta. Kävimme hiekkarannoilla ja pidin koiran lämpimänä. Halusin ehtiä tekemään Tuikun kanssa vielä mahdollisimman paljon. Sillä piti olla aikaa niin paljon enemmän. Se oli vielä nuori, se oli hyvässä kunnossa. Vastahan me retkeilimme ja olimme tehneet vaikka mitä. Mutta koira, joka käsissäni oli niinä viimeisinä päivinä, ei ollut Tuikku, vaan joku ihan muu.

Olen miettinyt, miten paljon kipu voi sekoittaa koiraa. Vai olisiko Tuikun aivoissakin voinut olla jotakin? Viimeiset neljä päivää olivat kirjaimellisesti yhtä h*lvettiä. Koira oli vartin välein täysin vastakohta itselleen. Jos Tuikku ei rähjännyt Vilkulle, seinille tai pureskellut itseään, se seisoi paikallaan, tuijotti ja huohotti. Se kuolasi niin, että kuonokopasta valui kuolaa. Koira oli välillä aivan muissa maailmoissa. Se kävi Vilkun päälle, tuntui, kuin Tuikku ei olisi ymmärtänyt ympäristöään.

Tuikku kirjaimellisesti sekosi. Kipulääke ei saanut minkäänlaista vastetta. Koira oli levoton ja kivulias. Käytin Tuikkua lenkillä öisin, sillä se oli täysin pitelemätön. Se sekosi autoista, mitä se ei ikinä ollut tehnyt. En ollut mitenkään varautunut sellaiseen riekkumiseen, joten me miltei törmäsimme pakettiautoon. Tuikku räjähteli myös sähköpylväille tutuissa lenkkimaastoissamme. Välillä se vain sekosi ja rähjäsi maassa, hyppi minua päin ja tuntui raivoavan jonnekin tyhjyyteen. Se ei ollut Tuikku, ei minun Tuikkuni. En saanut koiraan mitään kontaktia. Silmistä katsoi jokin täysin vieras.

Kahtena viimeisenä päivänä loppukin toivo katosi. Tuikku oli poissaoleva, täysin sekaisin. Käskin sen keittiöstä pois. Se ei halunnut. Käskin lisää. Se puri. Miten kipeä se on ollut? Miten kipeä sen on täytynyt olla, että se puree minua? Miten tyhmä minä olin, kun en ymmärtänyt? Miksi jahkasin päätöstä? Miksi mietin, että "ehkä" se paranee? Lähtökohtaisesti on myöhäistä, kun koiran kivun alkaa nähdä...

En tiennyt mitä tehdä, olin neuvoton. Kipulääkkeet ja apu eivät helpottaneet koiran oloa. Koiran kivut ottaen huomioon, lisätutkimukset alkoivat olla yhtä tyhjän kanssa. Edennyt nivelrikko ja mahdollisesti muu kipua aiheuttava riittivät. Se että koira oli nuori, ei pelastanut sitä. Se, että maksoin itseni kipeäksi, ei pelastanut sitä. Edes se, että ihmiset halusivat minua tahallaan sanomisillaan satuttaa, ei helpottanut koiran tilannetta.

En viimeisinä päivinä nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa, kuin päästää koiran pois. Enkä ymmärrä, miten olisin muuta voinutkaan nähdä. Koira, joka oli kaikkensa antanut ja parhaansa tehnyt. Se ei ansainnut puolitehon loppuelämää, rajoitettua liikuntaa ja lääkepöllyissä olemista. Tuikku olisi ansainnut kivuttoman ja nopeamman lopun, kuin mitä se lopulta sai. Kuten Vilkku, myös Tuikku lopetettiin ampumalla, sen olin sille velkaa.

Selkääni kylmää, kun muistelen sitä. Otin Tuikun autosta, se vain rähjäsi ja kiskoi. Se oli samaan aikaan niin kovin sekava ja kivulias. Sen oli paha olla, teki pahaa katsoa toisen kipua. Talutin Tuikun metsään. Tuttuun metsään, sieltä, josta se pentuna lenkkeilynsä oli aloittanut. Sinne, minne se aina karkasi ja niiden ojien lähelle, joissa se aina läträsi. Halasin ja rutistin koiraa viimeisen kerran sille kaivetun kuopan vieressä. Sitten annoin hihnan kaverilleni. Alkuperäinen tarkoitukseni oli jäädä katsomaan lopetusta. Mutta en pystynyt, enkä kyennyt. Jätin Tuikun, hyvästelin sen ja lähdin. Teki niin pahaa. Sattui, rintaa puristi, kurkkua kuristi, tuntui kuin en saisi henkeä, kun juoksin pihaan. Tuikku jäi katsomaan perääni, mutta se oli ihmeen rauhallinen.

Tuikku oli ollut rauhallinen. Se oli vain yksi luoti ja koiran kivut lakkasivat. Sen oli parempi olla, kun enää ei sattunut. Ei tarvinnut enää miellyttää ketään. Vilkku pääsi Tuikun viereen. Kumpainenkin, samaan hautaan. Vieretysten, niiden kotoisimpaan metsään. Metsään, josta molemmat pentuna aloittivat taipaleensa.

14.07.2016 kesällä, klo 18.30 olin elämäni ensimmäistä kertaa koiraton. Viimeiset neljä päivää koirien kanssa olivat yhtä kaaosta. Kumpaankin sattui. Minuun sattui. Soimasin itseäni. Mutta olin tehnyt kaikkeni. Yritin viimeiseen asti, mielestäni jopa liian pitkään. Kyseenalaistin toimintaani. Mietin, miten sokeita ihmiset ovat. Sitä kuvittelee hallitsevansa kaikkea, liian pitkään. Ja vasta viimeisillä minuuteilla tajuaa, miten mitätön oikeastaan onkaan. Välittämistä on myös päästää irti. Päästää toinen kivuista. Mitään muuta, en olisi voinut maailman parhaalle Tuikulle antaa ♥

Kiitos kaikille minua tukeneille ja Tuikun elämässä aidosti mukana olleille ♥

Jääretkellä

Ulkoilu ei ole ulkoilua ilman eväitä ja hyvää seuraa! Siispä nappasimme Janikan koirineen mukaan ja suuntasimme Kyrösjärven jäälle. Lähdimme tallustelemaan kohti Tynnyrisaarta, jossa olen joskus vuosia sitten veneellä käynyt. Rannasta oli saareen parisen kilometriä matkaa. Jäällä lenkkeily on siitä mukavaa, että siellä on tilaa mennä. Mitä nyt koirat tonkivat pilkkireikien ympäristöistä kalanperkuujätteitä ja muuta mukavaa. Muutoin viiden koiran lauman kanssa retkeily on oikein leppoisaa, etenkin jäällä, kun on tilaa. En tosin tiedä, mitä hiihtäjien päässä liikkuu, kun he vartavasten haluavat hiihtää päin, vaikka baanaa olisi?

Juuri kun aloimme olla saarella perillä, humahti moottorikelkka ohi, vieden meidän laavupaikan. Vähän siinä jupistiin ja supistiin, ärsyttihän se. Me siinä kävellen olimme vaivaa nähneet. Ilman koiria laavuilu olisi toki eri, eikä seura haittaisi. Viiden koiran kanssa lienee kuitenkin vähän epäkohteliastakin ängetä juuri sille samaiselle saarelle.

Talsimme sitten viereiseen, pieneen kituseen saareen. Ranta oli kivikkoinen ja saari itsessään risukkoinen. Toisaalta kolkko, mutta kuitenkin karuna suomalaisen nätti. Voiko niin sanoa? Onnesta oli omat puut mukana, joten nuotion nyt pystyi laittamaan pystyyn mihin vain. Ei muuta kuin sytytyspuuhiin ja termarista kahvia mukiin.

Koirat rallasivat vapaina ja pitivät hienosti vahtia. Savu tutkaili saaren ympäristöä ja puuhasteli omiaan. Se on niin sellainen tättärä oman tien kulkija. Ei paljoa muut kiinnosta. Louna oli hyvin kiinnostunut eväistä ja maata möllötti nuotion vieressä. Koska reipas pikkunen ei ole ollut vielä reissupiskinä, se ei ole myöskään ikinä nähnyt nuotiota. Ja kun ei ole ikinä nähnyt nuotiota, ei voi tietää että se on kuuma ja sen vuoksi siihen ei saa koskea. Niinpä Lounan piti pari viiksikarvaa käräyttää, ennen kuin se hoksasi, että ehkä makkarat eivät olekaan sen.

Minä sitten rakastan kiireettömiä päiviä ja juttuseuraa. Sai rauhassa jutustella ja kuvailla. Testailimme myös GoProta ja uutta tikkua siihen. Saimme vähän eri kuvakulmista videota ja tuo onkin nyt ensimmäinen video tällä kalustolla. Kiireettömiä retkiä on tulossa nyt muinakin viikonloppuina, tarkoitus on tehdä myös minivaellus.

Paluumatkalla ihastelimme villiä viisikkoamme. Ne tulevat niin mukavasti toimeen. Kaikki ovat kovin sopuisia, vaikka joukossa on kolme nuorta urosta. Leikit sujuivat hienosti ja ne toimivat laumana oikeastaan aika täydellisesti, ollen samalla niin erilaisia ja kuitenkin keskenään eri laumoista. Vaan kyllä kelpaa näiden kanssa retkeillä, kun ei tarvitse stressata.

Aurinko laski kävellessämme takaisin. Niin se vain vierähti viisi tuntia jäillä, ihan huomaamatta. Koira nauttivat reissusta kovasti. Retkeltä kotiuduttiin hyvillä mielin, yhtä hanskaa köyhempänä. Minne lie koirat sen saarella piilottivat...

Pentukoulussa ja pentuilua

Halusin jakaa iloiset iltapuuhamme tännekin. Pentutemputtelua ja puuhastelua. Lounalla oli tänään pentukoulu. Hengailimme hallissa, kun muut opettelivat istumista ja muuta sellaista. Kouluttaja on aika perinteisen linjan houkuttelija. Siitä huolimatta ihan mukava ja saimme Lounan kanssa olla omassa rauhassa. Pelkkä oleskelu tekee tuolle oikein hyvää. Muksaa viikonloppua kaikille.