Iso-Vuorijärvi jäältä käsin

Auto starttasi eilen jo puoli yhdeksän aamulla, kun lähdimme koirien kanssa hakemaan Elinaa kyytiin. Tampereelta jatkoimme matkaa Orivedelle, Iso-Vuorijärvelle asti. Olen tuolla käynyt ennenkin, tosin syksyllä. Paikka on kaunis, näkemisen arvoinen ja nyt päätimme kiertää koko reitin. Jätimme auton Rutajärventien parkkiin ja kävelimme polkua pitkin noin puoli kilometriä. Järven rannassa oleva lippaluola kallioineen kohosi jyhkeänä ylöspäin.

Polulla ei ollut kovin tuoreita kävelijöiden jälkiä ja jäälläkin meni vain muutamat. Kallioiset nousut ja laskut olivat liukkaita, muistan niiden olleen kuivallakin kelillä haastavia. Päätimme siis mennä jäälle, jossa koiratkin saivat olla irti. Lähdimme kävelemään Iso-Vuorijärven toiseen päähän ja ihailimme kallioisia rantoja ja luolaa kauempaa.

Jäällä joku oli ilmeisesti mennyt lumikengillä, niin isot jalanjäljet näimme. Kettu, jänis ja hirvikin jäällä olivat liikuskelleet. Yhdet jäljet jäivät vähän arvoitukseksi, mutta pohdimme, olisiko pyöreiden ja suurien jälkien jättäjä voinut olla ilves. Kaukaa näkyi, kun jokin hirvieläin lähti vastarannalta liikenteeseen. Koirat löysivätkin vesirajasta tuoreita jätöksiä, joita nuori kolmikko sitten nautiskeli.

Elli, Savu ja Louna mennä viilettivät onnessaan jäällä. Luoksetulot sujuivat mukavasti ja kolmikko pysyi kivasti kuulolla. Muutamat kaapinpaikka rähinät piti Lounan ja Ellin välillä ottaa. Milloin oli kaverin kivi, keppi, lelu tai jääkökkö ja siihen ei saanut toinen koskea. Emme sen suuremmin kähinään puuttunut, se kuitenkin sisälsi vain paljon ääntä ja hyvin samankokoinen kaksikko kyseessä. Hetken näytti, että pennut miettivät pitääkö jatkaa rähinää vai kuinka, rähisivät hetken ja sitten jatkoivat leikkejä. Hölmö nuoriso.

Iso-Vuorijärven päädyssä siirryimme kulkemaan polkuja. Lähdimme viittojen mukaan kohti Kirvesjärviä, jossa oli laavu. Ohitimme pienen lammen, jota kartassa ei oltu edes nimetty. Erheellisesti luulimme sitä Kirvesjärviksi ja ihmettelimme, miksi laavua ei näy missään. Jatkoimme keltaisella merkittyä reittiä eteenpäin. Aurinko, joka aluksi meinasi valaista matkamme, oli mennyt piiloon. Jäinen kuura oli koristellut suopursut ja polut ja raskas sumupilvi leijui päällämme. Ilma oli viileä, mutta oikein sopiva retkeilyyn, eikä meihin osunut tuulikaan.

Kumpareiden takaa laavu tuli näkyviin ja viimein olisi tauon aika. Jaoimme koirille rustot, jotta turha ramppaaminen loppuisi ja kokemattomat pennut osaisivat levänä. Kukin haki oman paikkansa ja makailivat välipalojensa kanssa. Savu jäi lähettyville, Louna meni kauemmas kanervikkoon ja Elli ihmetteli alkuun, mitä herkkuja kaverit oikein saivat. Lopulta kävi niin, että Savu vei Ellinkin ruston ja Elli söi Savun jo kertaalleen jyrsittyä rustoa.

Pettymykseksemme laavulla ei ollut puita. Ei sitten missään. Kaivoimme laavun takusen pressun aluset, mutta sieltä löytyi vain jätesäkillinen roskia. Lopulta laavun alta löytyi pari lahoa, märkää puuta. Sanomalehteä löytyi laavusta ja mukaani nappaamat sytytyspalat tulivat todella tarpeeseen. Etsimme nuotion syttymisavuksi myös juurakkoa ja pieniä risuja. Valehtelematta nuotion sytytykseen meni puolitoista tuntia. Järveltä kävi tuuli, mikä sammutti nuotion ja märät puut eivät meinanneet millään syttyä. Lopulta poltimme paperia niin paljon, että saimme puut syttymään ja näin ollen makkarat liekitettyä. Ihme kyllä nuotio syttyi kunnolla ja paloi ja sain kuivattua siinä hanskanikin. Nautiskelimme nuotiolla termarista kahvia, suklaata, banaania, vaahtokarkkeja ja makkarat.

Paikalla ollessa tuli kylmä, nopeasti. Sormet ja varpaat tuntuivat olevan syväjäässä ja joka paikkaa palelsi. Pakkasimme tavarat reppuihin ja mukaan. Tauko oli vienyt aikaa melkoisesti, mutta onneksi olimme ajoissa liikkeellä. Lähdimme jatkamaan Salmijärveä kohti vievää polkua. Kumpareinen kalliomaasto muuttui tasaiseksi kuusikoksi. Siltaratkaisut olivat mielenkiintoisia, nyt talvellakin me molemmat räväytimme jalkamme läpi ensimmäisestä. Reiän päälle oli jäätynyt lunta ja jalka humahti siitä läpi mukavasti. Kävellessäme peräkkäin, astuimme kumpikin siihen ja perässä viipottava Louna pamahti reikään ihan kunnolla.

Myös seuraavat kaksi siltaa olivat jäätyneen lumen peitossa. Sula-aikaan ne ovat kuuleman mukaan veden peitossa ja tällöinkin vaikeakulkuisia. Salmijärvellä oikaisimme taas hieman jäälle, sillä polku oli paikoin hieman risukkoinen. Oli myös miellyttävämpi kulkea koirien kanssa jäällä. Palasimme polulle ja lähestyimme siltaa, joka ylitti Salmijärven kavennuskohdasta. Hämmennyimme, kun sillan ympärillä vesi oli sulaa ja jää hyvin ohutta. Joku kultainennoutaja joukostamme päätyikin uimaan. Savu ja Lounakin kävivät ihmettelemässä matalikkoa ja jään ritinää sen reunalla. Järveä ylittävä silta oli sentään vähän paremmassa kunnossa, vaikkakin liukas.

Piakkon polku päättyikin metsäautotielle, josta viitat ohjasivat jatkamaan tietä pitkin. Väsyneet koirat laahustelivat mukana. Käytimme tilaisuuden hyväksi ja harjoittelimme mukavaa hihnakäytöstä. Mitään hullunmoista riekkumista ja vetämistä ei ollut havaittavissa. Autoon hyppäsi uupunut kolmikko. Kun lähdimme kotimatkalle, olivat kaikki jo simahtaneet.

Kaikinpuolin mukava retki ja miellyttävä ympäristö. Paluumatkalla huomasimme Siikajärven reitin kyltin. Ehkä me olemme ensi kerralla siellä...

Olin sen velkaa Tuikulle

Mitä tapahtui Vilkulle? 11/16

Kuten aiemmin kirjoitin, Tuikku ansaitsee aivan oman tekstinsä. Nyt olen valmis ja teksti tulee julki sellaisenaan, kuin se on. Aihe on kipeä, sattuu vieläkin. Tekee pahaa. Suututtaa, ärsyttää, raivostuttaa, sattuu koiran puolesta. Myötähäpeä ihmisiä kohtaan on valtava, sattuu muidenkin koirien puolesta.

Tuikku oli unelmieni täyttymys, kun sen sain. Elämä ei aina ollut ruusuista, mutta Tuikku opetti paljon. Paljon enemmän, kuin moni muu koira. En jaksa edes keskustella siitä, että olisin heppoisin perustein siitä irti päästänyt. Jos olisin kyennyt, olisin päästänyt sen kivuistaan aiemmin. Hävetköön, joka kehtaa muuta väittää. Sopii mennä itseensä.

Tuikun oireet kärjistyivät viikossa. Vasta viimeisen viikon aikana, niiden rallytoko kilpailujen jälkeen tuli sellaisia oireita, joita ihmettelin. Oireita, joista tajusin, että kaikki ei ollut kunnossa. Aloin miettiä ja tarkkailla koiraa. Aloin pohtia, mikä sitä voisi vaivata. Keskustelin kavereiden kanssa ja googletin mahdollisesti ilmenevää kipukäytöstä. 

Kipukäytös on siitä jännä juttu, että se on niin mahdottoman laajaa. Kuolaaminenkin voi johtua kivusta, Tuikkuhan kuolasi about aina? Rähinät saattoivat johtua kivusta. Minähän hankin Tuikulle viime keväänä kuonokopan, koska en aivan luottanut siihen. Se saattoi kesken leikin hermostua ja rähähdellä leikkikavereille. Hetken kuluttua se oli taas normaali. Toisinaan Tuikku oli ikään kuin pahantuulinen, Vilkkukin sai sen ärsyyntymään. Ajattelin sen olevan iän tuomaa. Tuikku oli selvästi aikuistunut, se oli oman arvonsa tunteva, melko dominoiva narttu. Ei ole mitenkään tavatonta, että rajuissa paineissa joku rähähtää tilanteen mennessä jo. Siispä, en kiinnittänyt tähän huomiota. Hankin Tuikulle vain kopan, koska se oli usein porukan isoin. Jälkikäteen toki soimasin itseäni, miten minulla ei tullut edes mieleen, että koiraan voisi ehkä sattua? Toki, Tuikku oli tuolloin muuten vielä täysin normaali, oma itsensä. Rento ja reipas, aina iloinen.

Kun Ikaalisten rallytokokilpailuissa Tuikku sitten oireili todella voimakkaasti ja oudosti, aloin listata kaikkia mahdollisia, jotka voisivat olla oireita jostakin. Käyttäydyin ehkä myös hysteerisesti, vaikka yritin pitää pääni kylmänä. Tuikku tutkittiin kliinisesti kahteen otteeseen heti kisojen jälkeen. Eläinlääkäristä saimme kipulääkekuurin mukaan. Tuikku käyttäytyi tutkimusaamuna taas normaalisti. Päätin syöttää kipulääkekuurin ja tutkia koiraa lisää. Mikä sitä vaivaisi ja miten sitten jatkettaisiin?

Kun eläinlääkärin jälkeen purin ajatuksiani blogiin, olikin kaikilla innokkailla jo antaa diagnoosi ja hoito-ohjeet jatkoon. Hysteerisävytteisen blogitekstin perusteella, aika hyvin. Toivottavasti heistä kestään ei tule eläinlääkäreitä, lienee joku selvänäkijä sopivampi ala. Olin varautunut asiattomiin kommentteihin, joita sainkin roppakaupalla joka kanavalta. Mutta en ollut tajunnut, miten vähäpätöisenä koiran kipuilua pidettäisiin. Olin vain tyhmä kun en ollut aiemmin huomannut. Ja oikeastaan, eihän viisi vuotias koira voi kovin kipeä ollakaan. Lopetus ei tulisi kuuloonkaan.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, olin jo tutkimuspäivänä miettinyt kaiken mahdollisen. Keskustelin eläinlääkärin kanssa pitkään. Kävin pitkällisiä keskusteluja läheisimpien ystävien kanssa. Soitin kauimmaisetkin kaverit läpi. Suunnitelmani oli, että Tuikkua tutkitaan ja se pidetään kesän loppuun kivuitta, vaikka lääkkeiden kanssa. Jos koira pysyisi semi ookoo kuosissa, se saisi viettää ihanan, kivuttoman kesän ja syksyllä pääsisi haudan lepoon. Jos siis jotain vakavaa löytyisi. 

Nivelrikko oli vahva epäily, kahdeltakin taholta. C lonkkien jälkeen se on aika itsestäänselvyys. Ehdoteltiin minulle spondyloosiakin. Noh, suunnitelmani olisi ollut sama. Niin kauan kuin on kivuton, saa olla. Tai jos selviää lääkekuureilla. Harmi, että kaikkia ei ole siunattu onnellisilla lopuilla.

Syötin Tuikulle lääkkeitä ohjeiden mukaisesti. Lisäsin nivelvalmisteita ja huomioin sen ruokavalion. Rajoitin sen liikkumista, aioin rajoittaa sitä väliaikaisesti. Käytin sillä kuonokoppaa, kaiken varalta. Kävimme hiekkarannoilla ja pidin koiran lämpimänä. Halusin ehtiä tekemään Tuikun kanssa vielä mahdollisimman paljon. Sillä piti olla aikaa niin paljon enemmän. Se oli vielä nuori, se oli hyvässä kunnossa. Vastahan me retkeilimme ja olimme tehneet vaikka mitä. Mutta koira, joka käsissäni oli niinä viimeisinä päivinä, ei ollut Tuikku, vaan joku ihan muu.

Olen miettinyt, miten paljon kipu voi sekoittaa koiraa. Vai olisiko Tuikun aivoissakin voinut olla jotakin? Viimeiset neljä päivää olivat kirjaimellisesti yhtä h*lvettiä. Koira oli vartin välein täysin vastakohta itselleen. Jos Tuikku ei rähjännyt Vilkulle, seinille tai pureskellut itseään, se seisoi paikallaan, tuijotti ja huohotti. Se kuolasi niin, että kuonokopasta valui kuolaa. Koira oli välillä aivan muissa maailmoissa. Se kävi Vilkun päälle, tuntui, kuin Tuikku ei olisi ymmärtänyt ympäristöään.

Tuikku kirjaimellisesti sekosi. Kipulääke ei saanut minkäänlaista vastetta. Koira oli levoton ja kivulias. Käytin Tuikkua lenkillä öisin, sillä se oli täysin pitelemätön. Se sekosi autoista, mitä se ei ikinä ollut tehnyt. En ollut mitenkään varautunut sellaiseen riekkumiseen, joten me miltei törmäsimme pakettiautoon. Tuikku räjähteli myös sähköpylväille tutuissa lenkkimaastoissamme. Välillä se vain sekosi ja rähjäsi maassa, hyppi minua päin ja tuntui raivoavan jonnekin tyhjyyteen. Se ei ollut Tuikku, ei minun Tuikkuni. En saanut koiraan mitään kontaktia. Silmistä katsoi jokin täysin vieras.

Kahtena viimeisenä päivänä loppukin toivo katosi. Tuikku oli poissaoleva, täysin sekaisin. Käskin sen keittiöstä pois. Se ei halunnut. Käskin lisää. Se puri. Miten kipeä se on ollut? Miten kipeä sen on täytynyt olla, että se puree minua? Miten tyhmä minä olin, kun en ymmärtänyt? Miksi jahkasin päätöstä? Miksi mietin, että "ehkä" se paranee? Lähtökohtaisesti on myöhäistä, kun koiran kivun alkaa nähdä...

En tiennyt mitä tehdä, olin neuvoton. Kipulääkkeet ja apu eivät helpottaneet koiran oloa. Koiran kivut ottaen huomioon, lisätutkimukset alkoivat olla yhtä tyhjän kanssa. Edennyt nivelrikko ja mahdollisesti muu kipua aiheuttava riittivät. Se että koira oli nuori, ei pelastanut sitä. Se, että maksoin itseni kipeäksi, ei pelastanut sitä. Edes se, että ihmiset halusivat minua tahallaan sanomisillaan satuttaa, ei helpottanut koiran tilannetta.

En viimeisinä päivinä nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa, kuin päästää koiran pois. Enkä ymmärrä, miten olisin muuta voinutkaan nähdä. Koira, joka oli kaikkensa antanut ja parhaansa tehnyt. Se ei ansainnut puolitehon loppuelämää, rajoitettua liikuntaa ja lääkepöllyissä olemista. Tuikku olisi ansainnut kivuttoman ja nopeamman lopun, kuin mitä se lopulta sai. Kuten Vilkku, myös Tuikku lopetettiin ampumalla, sen olin sille velkaa.

Selkääni kylmää, kun muistelen sitä. Otin Tuikun autosta, se vain rähjäsi ja kiskoi. Se oli samaan aikaan niin kovin sekava ja kivulias. Sen oli paha olla, teki pahaa katsoa toisen kipua. Talutin Tuikun metsään. Tuttuun metsään, sieltä, josta se pentuna lenkkeilynsä oli aloittanut. Sinne, minne se aina karkasi ja niiden ojien lähelle, joissa se aina läträsi. Halasin ja rutistin koiraa viimeisen kerran sille kaivetun kuopan vieressä. Sitten annoin hihnan kaverilleni. Alkuperäinen tarkoitukseni oli jäädä katsomaan lopetusta. Mutta en pystynyt, enkä kyennyt. Jätin Tuikun, hyvästelin sen ja lähdin. Teki niin pahaa. Sattui, rintaa puristi, kurkkua kuristi, tuntui kuin en saisi henkeä, kun juoksin pihaan. Tuikku jäi katsomaan perääni, mutta se oli ihmeen rauhallinen.

Tuikku oli ollut rauhallinen. Se oli vain yksi luoti ja koiran kivut lakkasivat. Sen oli parempi olla, kun enää ei sattunut. Ei tarvinnut enää miellyttää ketään. Vilkku pääsi Tuikun viereen. Kumpainenkin, samaan hautaan. Vieretysten, niiden kotoisimpaan metsään. Metsään, josta molemmat pentuna aloittivat taipaleensa.

14.07.2016 kesällä, klo 18.30 olin elämäni ensimmäistä kertaa koiraton. Viimeiset neljä päivää koirien kanssa olivat yhtä kaaosta. Kumpaankin sattui. Minuun sattui. Soimasin itseäni. Mutta olin tehnyt kaikkeni. Yritin viimeiseen asti, mielestäni jopa liian pitkään. Kyseenalaistin toimintaani. Mietin, miten sokeita ihmiset ovat. Sitä kuvittelee hallitsevansa kaikkea, liian pitkään. Ja vasta viimeisillä minuuteilla tajuaa, miten mitätön oikeastaan onkaan. Välittämistä on myös päästää irti. Päästää toinen kivuista. Mitään muuta, en olisi voinut maailman parhaalle Tuikulle antaa ♥

Kiitos kaikille minua tukeneille ja Tuikun elämässä aidosti mukana olleille ♥

Jääretkellä

Ulkoilu ei ole ulkoilua ilman eväitä ja hyvää seuraa! Siispä nappasimme Janikan koirineen mukaan ja suuntasimme Kyrösjärven jäälle. Lähdimme tallustelemaan kohti Tynnyrisaarta, jossa olen joskus vuosia sitten veneellä käynyt. Rannasta oli saareen parisen kilometriä matkaa. Jäällä lenkkeily on siitä mukavaa, että siellä on tilaa mennä. Mitä nyt koirat tonkivat pilkkireikien ympäristöistä kalanperkuujätteitä ja muuta mukavaa. Muutoin viiden koiran lauman kanssa retkeily on oikein leppoisaa, etenkin jäällä, kun on tilaa. En tosin tiedä, mitä hiihtäjien päässä liikkuu, kun he vartavasten haluavat hiihtää päin, vaikka baanaa olisi?

Juuri kun aloimme olla saarella perillä, humahti moottorikelkka ohi, vieden meidän laavupaikan. Vähän siinä jupistiin ja supistiin, ärsyttihän se. Me siinä kävellen olimme vaivaa nähneet. Ilman koiria laavuilu olisi toki eri, eikä seura haittaisi. Viiden koiran kanssa lienee kuitenkin vähän epäkohteliastakin ängetä juuri sille samaiselle saarelle.

Talsimme sitten viereiseen, pieneen kituseen saareen. Ranta oli kivikkoinen ja saari itsessään risukkoinen. Toisaalta kolkko, mutta kuitenkin karuna suomalaisen nätti. Voiko niin sanoa? Onnesta oli omat puut mukana, joten nuotion nyt pystyi laittamaan pystyyn mihin vain. Ei muuta kuin sytytyspuuhiin ja termarista kahvia mukiin.

Koirat rallasivat vapaina ja pitivät hienosti vahtia. Savu tutkaili saaren ympäristöä ja puuhasteli omiaan. Se on niin sellainen tättärä oman tien kulkija. Ei paljoa muut kiinnosta. Louna oli hyvin kiinnostunut eväistä ja maata möllötti nuotion vieressä. Koska reipas pikkunen ei ole ollut vielä reissupiskinä, se ei ole myöskään ikinä nähnyt nuotiota. Ja kun ei ole ikinä nähnyt nuotiota, ei voi tietää että se on kuuma ja sen vuoksi siihen ei saa koskea. Niinpä Lounan piti pari viiksikarvaa käräyttää, ennen kuin se hoksasi, että ehkä makkarat eivät olekaan sen.

Minä sitten rakastan kiireettömiä päiviä ja juttuseuraa. Sai rauhassa jutustella ja kuvailla. Testailimme myös GoProta ja uutta tikkua siihen. Saimme vähän eri kuvakulmista videota ja tuo onkin nyt ensimmäinen video tällä kalustolla. Kiireettömiä retkiä on tulossa nyt muinakin viikonloppuina, tarkoitus on tehdä myös minivaellus.

Paluumatkalla ihastelimme villiä viisikkoamme. Ne tulevat niin mukavasti toimeen. Kaikki ovat kovin sopuisia, vaikka joukossa on kolme nuorta urosta. Leikit sujuivat hienosti ja ne toimivat laumana oikeastaan aika täydellisesti, ollen samalla niin erilaisia ja kuitenkin keskenään eri laumoista. Vaan kyllä kelpaa näiden kanssa retkeillä, kun ei tarvitse stressata.

Aurinko laski kävellessämme takaisin. Niin se vain vierähti viisi tuntia jäillä, ihan huomaamatta. Koira nauttivat reissusta kovasti. Retkeltä kotiuduttiin hyvillä mielin, yhtä hanskaa köyhempänä. Minne lie koirat sen saarella piilottivat...

Pentukoulussa ja pentuilua

Halusin jakaa iloiset iltapuuhamme tännekin. Pentutemputtelua ja puuhastelua. Lounalla oli tänään pentukoulu. Hengailimme hallissa, kun muut opettelivat istumista ja muuta sellaista. Kouluttaja on aika perinteisen linjan houkuttelija. Siitä huolimatta ihan mukava ja saimme Lounan kanssa olla omassa rauhassa. Pelkkä oleskelu tekee tuolle oikein hyvää. Muksaa viikonloppua kaikille.

DIY parhaat treeninamit

Koiria kouluttaessa ja palkatessa sapuskaa kuluu paljon. Ja sitten kun sitä kuluu paljon, ei voi syöttää enää lisänä ruokaa. Ja kun koko ravintoympyrä koostuu palkkaamisesta, ei auta viskata kitaan Frolicia tai pelkkää juustoakaan. Siispä, tehdään tehokkaat palkat itse, joihin ei tule mitään lisättyä.

Käytän itse paljon sisäelimiä, sekä kieliä koirillani palkkana nappulan seassa. Suhteilla munuaisia ja kieliä saa melko helposti, mutta niitä löytyy usein alennuslapuilla myös kaupan hyllystä. Meillä on mennyt kielen ja munuaisen lisäksi myös sydäntä ja maksaa. Kaikki palkat ovat maistuneet yhtä hyvin.

Munuainen on kaikista nopein valmistaa. Koostumukseltaan mukavaa pilkkoa, saa pieniksi paloiksi. Munuainen on valmis vajaan puolen tunnin keittämisellä. Huono puoli on se, että munuaiset ovat kovin pieniä, noin niin kuin palkan määrää ajatellen.

Kieli on kaikista hitain. Olen keittänyt kieliä tunnin, hieman reilunkin. Koostumukseltaan myös ärsyttävämpää pilkkoa, sillä kieli on sitkeää ja menee pilkkoessa hieman mössöksi. Jos jollain jäi epäselväksi, kuvissa esiintyy porsaan kieli.

Sydän lienee yleisin ja helpoin, siihen tutustuin itsekin ensimmäisenä. 30-45min riittää sydämen keittoajaksi, vähän koosta riippuen. Helppo pilkkoa ja koostumukseltaan miellyttävä, tiivis ja saa pieniksi palasiksi.

Maksa on mainio A-vitamiinin lähde ja näin ollen täydentää koiran ruokavaliota mukavasti. Maksaa taisin keittää liki tunnin, mutta possun maksa kokonaisena on melko isokin. Maksa on helppo pilkkoa ja koostumukseltaan pysyy koossa, mutta on pehmeähköä.

Itse käytän palkkoina siis noita neljää. Keittoaika vaihtelee, liian pitkään ei periaatteessa voi keittää, kunhan muistaa pitää kattilassa vettä. Minä poltin joskus munuaiset pohjaan, kun arvioin ajan väärin... Keitetty elin tai lihas nostetaan jähtymään ja pilkotaan. Palkat on helppo pakata päiväyksen ja nimimerkinnän kanssa vaikkapa minigrip pusseihin.

Pieni minigrip pussi riittää meillä mainiosti yksiin treeneihin, etenkin jos lisänä on nappulaa. Palkat säilyvät pakastimessa määrittelemättömän ajan. Pienet pussit sulavat huoneenlämmössä sopivan nopeasti, jolloin ne saa lyhyelläkin varoitusajalla treeneihin mukaan.

Millaisia reseptejä teillä on?

Arkikurssi ja tokovalkku

Tiistai iltana olivat Lounan arkikurssin neljännet treenit. Myöhästyin hiukan, joten ulkona koiran rauhoittelu jäi melko vähäiselle. Treenikamat halliin, pikapissatus ja sisään. Louna ei haukkunut, mutta oli selvästi hiukan jännittynyt ja kyttäili ympärilleen. Sain sen kuitenkin tekemään nenäkosketusta ja menemään alustalleen maate, johon se rauhoittui.

Kerran teemana oli noudon rakentaminen. Jäi hieman epäselväksi, oliko tarkoitus todella rakentaa liike tuolla kurssikerralla ja edetä harjoituksissa melko nopeasti. Tein omatoimisesti Lounan kanssa nostoharjoituksia patukalla. Kohdalleni on osunut pari herkkäsuista koiraa, joten halusin Lounankin kanssa aloittaa iisisti. Mikäli noudon opetuksessa tulisi ongelmia, eivät ne myöskään iskostuisi suoraan kapulaan.

Noh, kapulahan me sitten käteen saatiin, kun Louna kerran niin hienosti patukkaa nosti. Vähän vastahakoisesti otin puolenkilon kapulan ja aloitin alusta. Louna nyt ei ole kuitenkaan mikään helläsuisin koira. Se oli hommassa ihan riemuissaan mukana, vaikka kriteeriä laskinkin. Koskeminen oisi riittänyt, mutta Louna mielellään nosti kapulaa tai tarttui siihen kädestäni. Lähdin tekemään hommaa sitten rauhallisen mielentilan kautta, riitti kun hampailla kosketti kapulaa ja mahdollisimman rauhallisesti. Lounan kanssa hommassa käy herkästi niin, että se silpuaa kapulan leluna...

Olin hiukan hämmentynyt kun meitä kehoitettiin ottamaan kestoa. Lounahan oli vasta toista kertaa nostelemassa kapulaa. Sitä paitsi ympäristö ja kokonaisuus, ei voi nostaa kaikkia kriteereitä samalla kertaa. Olen varmasti ärsyttävä koulutettava. Mutta en alkanut tekemään kestoa. En, ennen kuin Louna kykenee oikeassa mielentilassa ottamaan kapulan kädestäni. Tätä tullaan harjoittelemaan kotona.

Tunti meni Lounalla lähinnä fiilisharjoitteluna ja rauhoittumiseen. Ensi kerralla treenit ovatkin Pirkkalan Bauhausissa. Mielenkiintoinen ratkaisu kahdeksan koirakon ryhmälle. En ole vielä varma, menenkö Lounan kanssa. En tahdo romuttaa suhdettamme tai ahdistaa koiraa liian vaikeaan tilanteeseen. Myöskin aikataulu tiistaille on hiukan tiukka, tuollaisia harjoituksia täytyisi tehdä ajan kanssa. Lielahtikeskuksessa olemme käyneet ja käymme varmasti toistekin. Mahdollisesti Bauhausin keikka jää kuitenkin väliin, etenkin kun joutuisimme sinnekin ryntäämään aikamoisella kiireellä.

Keskiviikkona oli kauan odotettu Savun tokovalkku Koirakoutsilla. Oli kiva päästä pitkästä aikaa Mika Jalosen oppiin. Samalla mieleen vyöryivät ne muistot. Ne ajat, kun olimme Vilkun kanssa hallilla kaikki illat. Kun kävimme koutsilla ihan jatkuvasti. Miten paljon minä opin ja miten pääsimme etenemään. Nyt astelin sisään Savun kanssa. Minulla oli paljon selkeämpi kuva, mitä teen ensimmäisenä. Olin niin ylpeä pienestä. Savu oli treenien ajan irti, tauolla makasi matollaan ja hommiin kutsuttaessa teki töitä täysiä. Ehkäpä jotain olen tehnyt viimein oikein!

Perusasentoharjoituksia teimme ensimmäiseksi. Tein peilin avulla ja odotin vain että Savu tarjoaa sivulle tulemista. Hienosti hakeutui oikeaan paikkaan, vaikka käytössä ei ollut enää kantta apuna. Savu on siis kiertänyt lätkän päällä itsensä oikeaan asentoon. Miten vaikea onkaan luopua avuista itse, vaikka koira osaa? Pikkumiehellä oli hyvä tahti päällä, muutama setti perusasentoon tuloja ja sitten tauolle.

Takapääharjoituksia tehtiin pivotin kanssa, sekä peruuttelemalla. Kumpikin ovat olleet Savun kanssa pinnalla ja pikkunenhan paineli ihan täysiä ja innoissaan.

Kapulan pitoja aloiteltiin. Oikean mielentilan kautta Savunkin kanssa. Kovin olisi kiihdyttänyt ja puruttanut, siispä miltei joka välissä rauhoittumista ja luopumisen kautta sai koskettaa kapulaa. Saimme jo sieviä, mutta napakoita hammaskosketuksia ja niihin oli hyvä lopettaa.

Tuttuun tapaan seuraamista lähdimme hakemaan sillä, että perusasento, askel, perusasento. Tein Savun kanssa perusasentoja ja vaihdoin ihan hiukan jalkojeni paikkaa eteenpäin, en siis varsinaisia askelia. Merkkasin heti, kun Savu liikahti samaan aikaan ja lopussa otinkin kokonaisen askeleen.

Kokonaisuudessaan treeneistä jäi hyvä fiilis ja ihan huippua päästä taas valmennukseen. Kevätkausi meneekin halleilla rampaten ja oppia hakemassa.