Olin sen velkaa Tuikulle

Mitä tapahtui Vilkulle? 11/16

Kuten aiemmin kirjoitin, Tuikku ansaitsee aivan oman tekstinsä. Nyt olen valmis ja teksti tulee julki sellaisenaan, kuin se on. Aihe on kipeä, sattuu vieläkin. Tekee pahaa. Suututtaa, ärsyttää, raivostuttaa, sattuu koiran puolesta. Myötähäpeä ihmisiä kohtaan on valtava, sattuu muidenkin koirien puolesta.

Tuikku oli unelmieni täyttymys, kun sen sain. Elämä ei aina ollut ruusuista, mutta Tuikku opetti paljon. Paljon enemmän, kuin moni muu koira. En jaksa edes keskustella siitä, että olisin heppoisin perustein siitä irti päästänyt. Jos olisin kyennyt, olisin päästänyt sen kivuistaan aiemmin. Hävetköön, joka kehtaa muuta väittää. Sopii mennä itseensä.

Tuikun oireet kärjistyivät viikossa. Vasta viimeisen viikon aikana, niiden rallytoko kilpailujen jälkeen tuli sellaisia oireita, joita ihmettelin. Oireita, joista tajusin, että kaikki ei ollut kunnossa. Aloin miettiä ja tarkkailla koiraa. Aloin pohtia, mikä sitä voisi vaivata. Keskustelin kavereiden kanssa ja googletin mahdollisesti ilmenevää kipukäytöstä. 

Kipukäytös on siitä jännä juttu, että se on niin mahdottoman laajaa. Kuolaaminenkin voi johtua kivusta, Tuikkuhan kuolasi about aina? Rähinät saattoivat johtua kivusta. Minähän hankin Tuikulle viime keväänä kuonokopan, koska en aivan luottanut siihen. Se saattoi kesken leikin hermostua ja rähähdellä leikkikavereille. Hetken kuluttua se oli taas normaali. Toisinaan Tuikku oli ikään kuin pahantuulinen, Vilkkukin sai sen ärsyyntymään. Ajattelin sen olevan iän tuomaa. Tuikku oli selvästi aikuistunut, se oli oman arvonsa tunteva, melko dominoiva narttu. Ei ole mitenkään tavatonta, että rajuissa paineissa joku rähähtää tilanteen mennessä jo. Siispä, en kiinnittänyt tähän huomiota. Hankin Tuikulle vain kopan, koska se oli usein porukan isoin. Jälkikäteen toki soimasin itseäni, miten minulla ei tullut edes mieleen, että koiraan voisi ehkä sattua? Toki, Tuikku oli tuolloin muuten vielä täysin normaali, oma itsensä. Rento ja reipas, aina iloinen.

Kun Ikaalisten rallytokokilpailuissa Tuikku sitten oireili todella voimakkaasti ja oudosti, aloin listata kaikkia mahdollisia, jotka voisivat olla oireita jostakin. Käyttäydyin ehkä myös hysteerisesti, vaikka yritin pitää pääni kylmänä. Tuikku tutkittiin kliinisesti kahteen otteeseen heti kisojen jälkeen. Eläinlääkäristä saimme kipulääkekuurin mukaan. Tuikku käyttäytyi tutkimusaamuna taas normaalisti. Päätin syöttää kipulääkekuurin ja tutkia koiraa lisää. Mikä sitä vaivaisi ja miten sitten jatkettaisiin?

Kun eläinlääkärin jälkeen purin ajatuksiani blogiin, olikin kaikilla innokkailla jo antaa diagnoosi ja hoito-ohjeet jatkoon. Hysteerisävytteisen blogitekstin perusteella, aika hyvin. Toivottavasti heistä kestään ei tule eläinlääkäreitä, lienee joku selvänäkijä sopivampi ala. Olin varautunut asiattomiin kommentteihin, joita sainkin roppakaupalla joka kanavalta. Mutta en ollut tajunnut, miten vähäpätöisenä koiran kipuilua pidettäisiin. Olin vain tyhmä kun en ollut aiemmin huomannut. Ja oikeastaan, eihän viisi vuotias koira voi kovin kipeä ollakaan. Lopetus ei tulisi kuuloonkaan.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, olin jo tutkimuspäivänä miettinyt kaiken mahdollisen. Keskustelin eläinlääkärin kanssa pitkään. Kävin pitkällisiä keskusteluja läheisimpien ystävien kanssa. Soitin kauimmaisetkin kaverit läpi. Suunnitelmani oli, että Tuikkua tutkitaan ja se pidetään kesän loppuun kivuitta, vaikka lääkkeiden kanssa. Jos koira pysyisi semi ookoo kuosissa, se saisi viettää ihanan, kivuttoman kesän ja syksyllä pääsisi haudan lepoon. Jos siis jotain vakavaa löytyisi. 

Nivelrikko oli vahva epäily, kahdeltakin taholta. C lonkkien jälkeen se on aika itsestäänselvyys. Ehdoteltiin minulle spondyloosiakin. Noh, suunnitelmani olisi ollut sama. Niin kauan kuin on kivuton, saa olla. Tai jos selviää lääkekuureilla. Harmi, että kaikkia ei ole siunattu onnellisilla lopuilla.

Syötin Tuikulle lääkkeitä ohjeiden mukaisesti. Lisäsin nivelvalmisteita ja huomioin sen ruokavalion. Rajoitin sen liikkumista, aioin rajoittaa sitä väliaikaisesti. Käytin sillä kuonokoppaa, kaiken varalta. Kävimme hiekkarannoilla ja pidin koiran lämpimänä. Halusin ehtiä tekemään Tuikun kanssa vielä mahdollisimman paljon. Sillä piti olla aikaa niin paljon enemmän. Se oli vielä nuori, se oli hyvässä kunnossa. Vastahan me retkeilimme ja olimme tehneet vaikka mitä. Mutta koira, joka käsissäni oli niinä viimeisinä päivinä, ei ollut Tuikku, vaan joku ihan muu.

Olen miettinyt, miten paljon kipu voi sekoittaa koiraa. Vai olisiko Tuikun aivoissakin voinut olla jotakin? Viimeiset neljä päivää olivat kirjaimellisesti yhtä h*lvettiä. Koira oli vartin välein täysin vastakohta itselleen. Jos Tuikku ei rähjännyt Vilkulle, seinille tai pureskellut itseään, se seisoi paikallaan, tuijotti ja huohotti. Se kuolasi niin, että kuonokopasta valui kuolaa. Koira oli välillä aivan muissa maailmoissa. Se kävi Vilkun päälle, tuntui, kuin Tuikku ei olisi ymmärtänyt ympäristöään.

Tuikku kirjaimellisesti sekosi. Kipulääke ei saanut minkäänlaista vastetta. Koira oli levoton ja kivulias. Käytin Tuikkua lenkillä öisin, sillä se oli täysin pitelemätön. Se sekosi autoista, mitä se ei ikinä ollut tehnyt. En ollut mitenkään varautunut sellaiseen riekkumiseen, joten me miltei törmäsimme pakettiautoon. Tuikku räjähteli myös sähköpylväille tutuissa lenkkimaastoissamme. Välillä se vain sekosi ja rähjäsi maassa, hyppi minua päin ja tuntui raivoavan jonnekin tyhjyyteen. Se ei ollut Tuikku, ei minun Tuikkuni. En saanut koiraan mitään kontaktia. Silmistä katsoi jokin täysin vieras.

Kahtena viimeisenä päivänä loppukin toivo katosi. Tuikku oli poissaoleva, täysin sekaisin. Käskin sen keittiöstä pois. Se ei halunnut. Käskin lisää. Se puri. Miten kipeä se on ollut? Miten kipeä sen on täytynyt olla, että se puree minua? Miten tyhmä minä olin, kun en ymmärtänyt? Miksi jahkasin päätöstä? Miksi mietin, että "ehkä" se paranee? Lähtökohtaisesti on myöhäistä, kun koiran kivun alkaa nähdä...

En tiennyt mitä tehdä, olin neuvoton. Kipulääkkeet ja apu eivät helpottaneet koiran oloa. Koiran kivut ottaen huomioon, lisätutkimukset alkoivat olla yhtä tyhjän kanssa. Edennyt nivelrikko ja mahdollisesti muu kipua aiheuttava riittivät. Se että koira oli nuori, ei pelastanut sitä. Se, että maksoin itseni kipeäksi, ei pelastanut sitä. Edes se, että ihmiset halusivat minua tahallaan sanomisillaan satuttaa, ei helpottanut koiran tilannetta.

En viimeisinä päivinä nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa, kuin päästää koiran pois. Enkä ymmärrä, miten olisin muuta voinutkaan nähdä. Koira, joka oli kaikkensa antanut ja parhaansa tehnyt. Se ei ansainnut puolitehon loppuelämää, rajoitettua liikuntaa ja lääkepöllyissä olemista. Tuikku olisi ansainnut kivuttoman ja nopeamman lopun, kuin mitä se lopulta sai. Kuten Vilkku, myös Tuikku lopetettiin ampumalla, sen olin sille velkaa.

Selkääni kylmää, kun muistelen sitä. Otin Tuikun autosta, se vain rähjäsi ja kiskoi. Se oli samaan aikaan niin kovin sekava ja kivulias. Sen oli paha olla, teki pahaa katsoa toisen kipua. Talutin Tuikun metsään. Tuttuun metsään, sieltä, josta se pentuna lenkkeilynsä oli aloittanut. Sinne, minne se aina karkasi ja niiden ojien lähelle, joissa se aina läträsi. Halasin ja rutistin koiraa viimeisen kerran sille kaivetun kuopan vieressä. Sitten annoin hihnan kaverilleni. Alkuperäinen tarkoitukseni oli jäädä katsomaan lopetusta. Mutta en pystynyt, enkä kyennyt. Jätin Tuikun, hyvästelin sen ja lähdin. Teki niin pahaa. Sattui, rintaa puristi, kurkkua kuristi, tuntui kuin en saisi henkeä, kun juoksin pihaan. Tuikku jäi katsomaan perääni, mutta se oli ihmeen rauhallinen.

Tuikku oli ollut rauhallinen. Se oli vain yksi luoti ja koiran kivut lakkasivat. Sen oli parempi olla, kun enää ei sattunut. Ei tarvinnut enää miellyttää ketään. Vilkku pääsi Tuikun viereen. Kumpainenkin, samaan hautaan. Vieretysten, niiden kotoisimpaan metsään. Metsään, josta molemmat pentuna aloittivat taipaleensa.

14.07.2016 kesällä, klo 18.30 olin elämäni ensimmäistä kertaa koiraton. Viimeiset neljä päivää koirien kanssa olivat yhtä kaaosta. Kumpaankin sattui. Minuun sattui. Soimasin itseäni. Mutta olin tehnyt kaikkeni. Yritin viimeiseen asti, mielestäni jopa liian pitkään. Kyseenalaistin toimintaani. Mietin, miten sokeita ihmiset ovat. Sitä kuvittelee hallitsevansa kaikkea, liian pitkään. Ja vasta viimeisillä minuuteilla tajuaa, miten mitätön oikeastaan onkaan. Välittämistä on myös päästää irti. Päästää toinen kivuista. Mitään muuta, en olisi voinut maailman parhaalle Tuikulle antaa ♥

Kiitos kaikille minua tukeneille ja Tuikun elämässä aidosti mukana olleille ♥

Jääretkellä

Ulkoilu ei ole ulkoilua ilman eväitä ja hyvää seuraa! Siispä nappasimme Janikan koirineen mukaan ja suuntasimme Kyrösjärven jäälle. Lähdimme tallustelemaan kohti Tynnyrisaarta, jossa olen joskus vuosia sitten veneellä käynyt. Rannasta oli saareen parisen kilometriä matkaa. Jäällä lenkkeily on siitä mukavaa, että siellä on tilaa mennä. Mitä nyt koirat tonkivat pilkkireikien ympäristöistä kalanperkuujätteitä ja muuta mukavaa. Muutoin viiden koiran lauman kanssa retkeily on oikein leppoisaa, etenkin jäällä, kun on tilaa. En tosin tiedä, mitä hiihtäjien päässä liikkuu, kun he vartavasten haluavat hiihtää päin, vaikka baanaa olisi?

Juuri kun aloimme olla saarella perillä, humahti moottorikelkka ohi, vieden meidän laavupaikan. Vähän siinä jupistiin ja supistiin, ärsyttihän se. Me siinä kävellen olimme vaivaa nähneet. Ilman koiria laavuilu olisi toki eri, eikä seura haittaisi. Viiden koiran kanssa lienee kuitenkin vähän epäkohteliastakin ängetä juuri sille samaiselle saarelle.

Talsimme sitten viereiseen, pieneen kituseen saareen. Ranta oli kivikkoinen ja saari itsessään risukkoinen. Toisaalta kolkko, mutta kuitenkin karuna suomalaisen nätti. Voiko niin sanoa? Onnesta oli omat puut mukana, joten nuotion nyt pystyi laittamaan pystyyn mihin vain. Ei muuta kuin sytytyspuuhiin ja termarista kahvia mukiin.

Koirat rallasivat vapaina ja pitivät hienosti vahtia. Savu tutkaili saaren ympäristöä ja puuhasteli omiaan. Se on niin sellainen tättärä oman tien kulkija. Ei paljoa muut kiinnosta. Louna oli hyvin kiinnostunut eväistä ja maata möllötti nuotion vieressä. Koska reipas pikkunen ei ole ollut vielä reissupiskinä, se ei ole myöskään ikinä nähnyt nuotiota. Ja kun ei ole ikinä nähnyt nuotiota, ei voi tietää että se on kuuma ja sen vuoksi siihen ei saa koskea. Niinpä Lounan piti pari viiksikarvaa käräyttää, ennen kuin se hoksasi, että ehkä makkarat eivät olekaan sen.

Minä sitten rakastan kiireettömiä päiviä ja juttuseuraa. Sai rauhassa jutustella ja kuvailla. Testailimme myös GoProta ja uutta tikkua siihen. Saimme vähän eri kuvakulmista videota ja tuo onkin nyt ensimmäinen video tällä kalustolla. Kiireettömiä retkiä on tulossa nyt muinakin viikonloppuina, tarkoitus on tehdä myös minivaellus.

Paluumatkalla ihastelimme villiä viisikkoamme. Ne tulevat niin mukavasti toimeen. Kaikki ovat kovin sopuisia, vaikka joukossa on kolme nuorta urosta. Leikit sujuivat hienosti ja ne toimivat laumana oikeastaan aika täydellisesti, ollen samalla niin erilaisia ja kuitenkin keskenään eri laumoista. Vaan kyllä kelpaa näiden kanssa retkeillä, kun ei tarvitse stressata.

Aurinko laski kävellessämme takaisin. Niin se vain vierähti viisi tuntia jäillä, ihan huomaamatta. Koira nauttivat reissusta kovasti. Retkeltä kotiuduttiin hyvillä mielin, yhtä hanskaa köyhempänä. Minne lie koirat sen saarella piilottivat...

Pentukoulussa ja pentuilua

Halusin jakaa iloiset iltapuuhamme tännekin. Pentutemputtelua ja puuhastelua. Lounalla oli tänään pentukoulu. Hengailimme hallissa, kun muut opettelivat istumista ja muuta sellaista. Kouluttaja on aika perinteisen linjan houkuttelija. Siitä huolimatta ihan mukava ja saimme Lounan kanssa olla omassa rauhassa. Pelkkä oleskelu tekee tuolle oikein hyvää. Muksaa viikonloppua kaikille.

DIY parhaat treeninamit

Koiria kouluttaessa ja palkatessa sapuskaa kuluu paljon. Ja sitten kun sitä kuluu paljon, ei voi syöttää enää lisänä ruokaa. Ja kun koko ravintoympyrä koostuu palkkaamisesta, ei auta viskata kitaan Frolicia tai pelkkää juustoakaan. Siispä, tehdään tehokkaat palkat itse, joihin ei tule mitään lisättyä.

Käytän itse paljon sisäelimiä, sekä kieliä koirillani palkkana nappulan seassa. Suhteilla munuaisia ja kieliä saa melko helposti, mutta niitä löytyy usein alennuslapuilla myös kaupan hyllystä. Meillä on mennyt kielen ja munuaisen lisäksi myös sydäntä ja maksaa. Kaikki palkat ovat maistuneet yhtä hyvin.

Munuainen on kaikista nopein valmistaa. Koostumukseltaan mukavaa pilkkoa, saa pieniksi paloiksi. Munuainen on valmis vajaan puolen tunnin keittämisellä. Huono puoli on se, että munuaiset ovat kovin pieniä, noin niin kuin palkan määrää ajatellen.

Kieli on kaikista hitain. Olen keittänyt kieliä tunnin, hieman reilunkin. Koostumukseltaan myös ärsyttävämpää pilkkoa, sillä kieli on sitkeää ja menee pilkkoessa hieman mössöksi. Jos jollain jäi epäselväksi, kuvissa esiintyy porsaan kieli.

Sydän lienee yleisin ja helpoin, siihen tutustuin itsekin ensimmäisenä. 30-45min riittää sydämen keittoajaksi, vähän koosta riippuen. Helppo pilkkoa ja koostumukseltaan miellyttävä, tiivis ja saa pieniksi palasiksi.

Maksa on mainio A-vitamiinin lähde ja näin ollen täydentää koiran ruokavaliota mukavasti. Maksaa taisin keittää liki tunnin, mutta possun maksa kokonaisena on melko isokin. Maksa on helppo pilkkoa ja koostumukseltaan pysyy koossa, mutta on pehmeähköä.

Itse käytän palkkoina siis noita neljää. Keittoaika vaihtelee, liian pitkään ei periaatteessa voi keittää, kunhan muistaa pitää kattilassa vettä. Minä poltin joskus munuaiset pohjaan, kun arvioin ajan väärin... Keitetty elin tai lihas nostetaan jähtymään ja pilkotaan. Palkat on helppo pakata päiväyksen ja nimimerkinnän kanssa vaikkapa minigrip pusseihin.

Pieni minigrip pussi riittää meillä mainiosti yksiin treeneihin, etenkin jos lisänä on nappulaa. Palkat säilyvät pakastimessa määrittelemättömän ajan. Pienet pussit sulavat huoneenlämmössä sopivan nopeasti, jolloin ne saa lyhyelläkin varoitusajalla treeneihin mukaan.

Millaisia reseptejä teillä on?

Arkikurssi ja tokovalkku

Tiistai iltana olivat Lounan arkikurssin neljännet treenit. Myöhästyin hiukan, joten ulkona koiran rauhoittelu jäi melko vähäiselle. Treenikamat halliin, pikapissatus ja sisään. Louna ei haukkunut, mutta oli selvästi hiukan jännittynyt ja kyttäili ympärilleen. Sain sen kuitenkin tekemään nenäkosketusta ja menemään alustalleen maate, johon se rauhoittui.

Kerran teemana oli noudon rakentaminen. Jäi hieman epäselväksi, oliko tarkoitus todella rakentaa liike tuolla kurssikerralla ja edetä harjoituksissa melko nopeasti. Tein omatoimisesti Lounan kanssa nostoharjoituksia patukalla. Kohdalleni on osunut pari herkkäsuista koiraa, joten halusin Lounankin kanssa aloittaa iisisti. Mikäli noudon opetuksessa tulisi ongelmia, eivät ne myöskään iskostuisi suoraan kapulaan.

Noh, kapulahan me sitten käteen saatiin, kun Louna kerran niin hienosti patukkaa nosti. Vähän vastahakoisesti otin puolenkilon kapulan ja aloitin alusta. Louna nyt ei ole kuitenkaan mikään helläsuisin koira. Se oli hommassa ihan riemuissaan mukana, vaikka kriteeriä laskinkin. Koskeminen oisi riittänyt, mutta Louna mielellään nosti kapulaa tai tarttui siihen kädestäni. Lähdin tekemään hommaa sitten rauhallisen mielentilan kautta, riitti kun hampailla kosketti kapulaa ja mahdollisimman rauhallisesti. Lounan kanssa hommassa käy herkästi niin, että se silpuaa kapulan leluna...

Olin hiukan hämmentynyt kun meitä kehoitettiin ottamaan kestoa. Lounahan oli vasta toista kertaa nostelemassa kapulaa. Sitä paitsi ympäristö ja kokonaisuus, ei voi nostaa kaikkia kriteereitä samalla kertaa. Olen varmasti ärsyttävä koulutettava. Mutta en alkanut tekemään kestoa. En, ennen kuin Louna kykenee oikeassa mielentilassa ottamaan kapulan kädestäni. Tätä tullaan harjoittelemaan kotona.

Tunti meni Lounalla lähinnä fiilisharjoitteluna ja rauhoittumiseen. Ensi kerralla treenit ovatkin Pirkkalan Bauhausissa. Mielenkiintoinen ratkaisu kahdeksan koirakon ryhmälle. En ole vielä varma, menenkö Lounan kanssa. En tahdo romuttaa suhdettamme tai ahdistaa koiraa liian vaikeaan tilanteeseen. Myöskin aikataulu tiistaille on hiukan tiukka, tuollaisia harjoituksia täytyisi tehdä ajan kanssa. Lielahtikeskuksessa olemme käyneet ja käymme varmasti toistekin. Mahdollisesti Bauhausin keikka jää kuitenkin väliin, etenkin kun joutuisimme sinnekin ryntäämään aikamoisella kiireellä.

Keskiviikkona oli kauan odotettu Savun tokovalkku Koirakoutsilla. Oli kiva päästä pitkästä aikaa Mika Jalosen oppiin. Samalla mieleen vyöryivät ne muistot. Ne ajat, kun olimme Vilkun kanssa hallilla kaikki illat. Kun kävimme koutsilla ihan jatkuvasti. Miten paljon minä opin ja miten pääsimme etenemään. Nyt astelin sisään Savun kanssa. Minulla oli paljon selkeämpi kuva, mitä teen ensimmäisenä. Olin niin ylpeä pienestä. Savu oli treenien ajan irti, tauolla makasi matollaan ja hommiin kutsuttaessa teki töitä täysiä. Ehkäpä jotain olen tehnyt viimein oikein!

Perusasentoharjoituksia teimme ensimmäiseksi. Tein peilin avulla ja odotin vain että Savu tarjoaa sivulle tulemista. Hienosti hakeutui oikeaan paikkaan, vaikka käytössä ei ollut enää kantta apuna. Savu on siis kiertänyt lätkän päällä itsensä oikeaan asentoon. Miten vaikea onkaan luopua avuista itse, vaikka koira osaa? Pikkumiehellä oli hyvä tahti päällä, muutama setti perusasentoon tuloja ja sitten tauolle.

Takapääharjoituksia tehtiin pivotin kanssa, sekä peruuttelemalla. Kumpikin ovat olleet Savun kanssa pinnalla ja pikkunenhan paineli ihan täysiä ja innoissaan.

Kapulan pitoja aloiteltiin. Oikean mielentilan kautta Savunkin kanssa. Kovin olisi kiihdyttänyt ja puruttanut, siispä miltei joka välissä rauhoittumista ja luopumisen kautta sai koskettaa kapulaa. Saimme jo sieviä, mutta napakoita hammaskosketuksia ja niihin oli hyvä lopettaa.

Tuttuun tapaan seuraamista lähdimme hakemaan sillä, että perusasento, askel, perusasento. Tein Savun kanssa perusasentoja ja vaihdoin ihan hiukan jalkojeni paikkaa eteenpäin, en siis varsinaisia askelia. Merkkasin heti, kun Savu liikahti samaan aikaan ja lopussa otinkin kokonaisen askeleen.

Kokonaisuudessaan treeneistä jäi hyvä fiilis ja ihan huippua päästä taas valmennukseen. Kevätkausi meneekin halleilla rampaten ja oppia hakemassa.

Minä kouluttajana

Mietin muutamaan otteeseen, tahdonko jakaa vuosia vanhoja videoita. Kuitenkin, ehkä joku toinen voi oppia näistä. Ehkä näiden ansiosta joku toinen ajattelee enemmän kuin minä. Ja ehkä sen jonkun toisen ei tarvitse rämpiä siellä samassa suossa. Postaus on pitkä ja videopainotteinen, suosittelen varaamaan aikaa. Aplodit sille, joka jaksaa koluta tämän stoorin läpi.

Sain Tuikun vuonna 2011, olin tuolloin 15-vuotias. Tuikusta piti tulla ensimmäinen harrastuskoirani, tokokoira, koska en oikeastaan agilityn ja tokon lisäksi muita harrastuksia tiennyt. Vetoa teimme talvisin, mutta siihen ei minultakaan kovin paljon taitoja vaadittu. Koin olevani koirankouluttajan vähintäänkin keskiverto ja ahmin tietoa yrittäen mahdollisimman nopeasti toteuttaa itseäni myös käytännössä.

Otetaan nyt esimerkiksi tuo ensimmäinen video. Yritin leipoa koirasta tokokoiraa, ollen itse aivan pihalla kaikesta (olisi ollut hyvä tunnistaa omat ja koiran rajat). Olin juuri tutustunut ihan uusiin juttuihin. Siinä iässä kaikki viettiteoriat, mutupohjan opit ja muu sälä osui ja upponi samantien ja jippii, koiraa kouluttamaan. Käytin pakotteita about kaikessa, jos puhutaan siitä että koira osaa tai joskus oppisi seuraamisen, hihnaa ei pitäisi tarvita missään vaiheessa. Jos koira mokaa, niin mietitään miksi? Se on lähtökohtaisesti ohjaajan vika. Ei koiran. Koira ei osaa, jos se mokaa tai tekee väärin. Jos koira osaisi, se ei haluaisi tehdä virhettä. Montakohan kertaa mahdoin Tuikkua huomauttaa hiukankin laiskemmasta menosta tai kontaktin tippumisista..? Ja miksi kävelen kuin rautakanki? Muistan kun kuvasimme tuon videon. Tuikun palkka tuosta setistä, se sai pari kuivanappulaa. Ihan oikeesti. Mitä on mahtanut 17-vuotiaan päässä liikkua?

Kyseenalaistin "vaatimisen" ja "auktoriteetin" sen jälkeen, kun Tuikku antoi oman palautteensa. Vaadin siltä jotain hienoja kiemuroita jynssäämällä samaa mutkaa uusiksi ja uusiksi. Lopulta koira kaatoi minut rähähdyksen säestämänä maahan. Miten kauan menee tajuta, että toinen ei ymmärrä, eikä osaa? Kukaan ei koskaan avannut minulle, mitä vaatiminen tarkoittaa. Kukaan ei kertonut, että kriteeriä tulisi laskea, jotta koira voisi onnistua. Ainoa, mitä sain tuolloin vastaukseksi, olivat vaatiminen ja oman osaamisen esittely koiralle. Se oli ihan yhtä tyhjän kanssa.

Totesin, että toko ei ole meidän lajimme. Pääsin kertaalleen kokeenemman harrastajan jutulle. Kerroin, ettei Tuikku osaa perusasentoa. Näytin pariin otteeseen, miten se sujuu. Käsiapu, käskyjä triplat ja silti koira oli viittä vaille hammas reidessäni ja kiihtynyt. Sain tuolloin ensimmäiset konkreettiset ohjeet. Palkkaa suorasta perusasennosta, jätä käsiapu pois. Ja se näytettiin minulle kädestä pitäen. Kuvasin samantien kotitreenistämme videon ja siinä on jo jotain. En tosi ymmärrä, miksi tein uutta asiaa viisi minuuttia yhtä soittoa? Tai, miksi ihmeessä olen palkannut ja korjannut ja palkannut miltei jokaisen perusasennon? Koiran fiilistä jaksan ihailla ♥

Aloin saada kiinni siitä ideasta, että homman tulisi olla mukavaa molemmille. Niinpä, ei hullumpi ajatus. Niinpä me tosi kovasti yritimme. Se tuotti jopa tulosta. Treenaaminen oli mielekkäämpää. Mutta palkkausongelmia oli edelleen. Tuikku äänteli ja puri, enkä minä ymmärtänyt. Ongelmat johtuivat lähinnä siitä, että palkkasin liian vähän, väärään aikaan ja kiihdytin koiraa liikaa. Aloimme harjoitella lelupalkkausta ja nameista luopumista. Virheistä ei tullutkaan enää varsinaista sanktiota, vaan koira menetti mahdollisuutensa palkkioon. Häiriökäyttäytyminen loppui nopeasti, nopeammin, kuin olin ajatellut. Konkreettisin apu oli kaveri, joka jaksoi inttää ja vääntää kanssani. Vannotin kuitenkin edelleen, että minulla on käsissäni niin haastava koira, että sitä ei naksuttelemalla koulutella. Sitä pitäisi myös kieltää, voimakkaasti.

Hankin Vilkun ollessani 19-vuotias. Jonkin verran oli tullut treeneissä siis ravattua ja enemmän hankittua teoriatietoakin pohjalle. Olin innoissani hankkinut naksuttimen ja lainannut naksutinkirjan. Nyt minulla olisi koira, josta tekisin täydellisen alusta asti. Välineillä ei tee mitään, kun niitä ei osaa käyttää. Niin se vain on. Aivan sama miten klikkaili, en koskaan saanut kaivettua Vilkusta sitä aitoa aktiivisuutta esiin. Se ei ehtinyt oppia pivottia kunnolla. Se ei oppinut seuraamaan. Palkkailin väärään aikaan, väärästä suunnasta. En ymmärtänyt vahvistetiheyden merkitystä, en ymmärtänyt, mistä kannattaa palkata. En ymmärtänyt, mitä kriteerin laskeminen konkreettisesti tarkoittaa.

Sattui sitten nättinä kesäpäivänä niin, että saimme kentälle treeniseuraa. Lähdin treenaamaan kovin ylpeänä, mutta niin sitä vain havahtui, että suossa ollaan, taas. Olin viskannut naksutinhommat mäkeen, sieltä ja syvältä sellainen hifistely. Ei MINUN koirani ja piste. Enkä minä. Vaan treenikavereiden koirat tekivätkin töitä ihan superisti. Siten, kuten minä halusin koirani tekevän. En vain silloin voinut myöntää sitä. Koska se kaikki oli saatu aikaan koiria kehumalla, kannustamalla, naksuttimella ja kaikella muulla "lällyilyllä". Treenifiilis olikin siltä erää siinä, enkä olisi heidän nähden tahtonut tehdä mitään. Salaa minua jäi kiinnostamaan, mikä se kikkakolmonen on, miten koiran saa noin toimimaan.

Noh, tekevälle sattuu ja osuinkin samoille lenkeille ja treeneihin näiden kavereiden kanssa. Olin niellyt pettymykseni ja Vilkun suhteen todennut että fine, en osaa, please help me. Tuikun suhteen en luovuttanut. Itse pilattu, itse korjattava. Ja voi että kun olivat vanhat tapani tiukassa. Vänkäämiseni ei johtanut mihinkään. Tiia ja Janika kysyivät liian vaikeita. En osannut perustella toimintatapojani. En osannut kertoa miksi toimin mitenkin. En osannut pohjata tietoani mihinkään muuhun, kuin mutuun ja kokemukseen.

Vasta vuosi sitten talvella havahduin oikeasti, miten pihalla ylipäänsä olen koiran koulutuksesta. Luulin olevani avoin, mutta olinkin enemmän "minä itse" asenteella liikenteessä. Ryhdyin avoimemmaksi (kuulostaa hauskalta). Halusin oppia. Minua kiinnosti, mitä koirieni päässä liikkuu. Miksi meidän arki tai treeni eivät toimi, kuten haluaisin? Miksi en saa toivomiani tuloksia? Tai, miten pääsisin niihin?

Minut opastettiin kädestä pitäen käyttämään naksutinta. Kerrottiin, miten koira opetetaan luopumaan ja kuinka sitä voisi hyödyntää kaikessa. Minä en uskonut. Sitä ei voisi hyödyntää kaikessa. Ei varmasti voisi, koska en itse onnistunut. Kyse tosin oli enemmän siitä, että minä en vain ymmärtänyt, miten sitä voisi hyödyntää yhtään missään.

Intoni kouluttamiseen kasvoi ja opin koko ajan lisää. Otin tietoa paljon avoimemmin vastaan ja uskalsin kysyä enemmän. Ymmärsin mitä konkreettisesti tarkoittaa vaatiminen ja asian loppuun vieminen. Ymmärsin, mitä tarkoitetaan koiran kannustamisella. Opettelin itsekin leikkimään koirieni kanssa, se oli vaikeaa. Sitä piti ihan oikeasti opetella. Opettelin käyttämään naksutinta ja hankin sen käytöstä lisäinformaatiota. Yritin jättää omia käsiapujani pois ja ymmärtää kouluttamisen kokonaisuuden. Ensimmäinen, mitä huomasin, oli oma mielentilani. Kouluttaminen oli kivaa. En turhautunut. Opin näkemään pieniäkin yrittämisiä ja onnistumisia ja osasin iloita niistä.

Oivalsin jutun juonen viime kesän alussa. Palkkaaminen alkoi sujua kummankin koiran kanssa. Arki oli oikeasti helppoa ja huoletonta. Ei se minusta aiemminkaan vaikeata ollut. Eron vain huomasi vasta sitten, kun arki oli helpompaa, kuin ennen. Koirat muuttuivat tasapainoisimmiksi. Ne olivat aktiivisempia minua kohtaan. Ne touhusivat kanssani mielellään. Oikeasti mielellään. En tiedä, pitikö Tuikun ja Vilkun opettaa minut vain oppimaan vai mikä se juju oli. Mutta juuri, kun pääsin vauhtiin, kumpikin koira poistui elämästäni.

Ehdin kuukauden päivät kartuttaa tietotaitoani ja tehdä itselleni selkeän suunnitelman, ennen Savun astelemista taloon. Ehdollistin Savun samantien naksuttimen käyttöön ja aloin harjoitella aktiivisuutta. Opetin palkkasignaalit, eli vihjesanat lelu- ja namipalkkaan. Perehdyin enemmän sosiaalisen palkan käyttöön. Ymmärsin, että palkan suunnalla on merkitystä paljonkin. Sain konkreettista selvitystä vahvistetiheydestä. Vahvistetiheys meinaa sitä, miten tiuhaan koiraa palkataan. Ja koska koulutuksessa tulisi pyrkiä onnistumisiin, koiraa tulee palkata niin usein, ettei se voi epäonnistua. Koiran epäonnistuminen on merkki omasta virheestä. Näin ollen olen jättänyt virhesignaalit pois. Savu ei edes tunne moisia.

Kokeilin palkkasuunnan vaikutuksia koiran käytökseen. Namien viskominen sai aikaan liikettä. Pastillin asettaminen kitalakeen passivoi koiraa. Leikkiminen kiihdytti ja namien syöttäminen rauhoitti. Pohdin, miten alas kriteereitä voi laskea ja mitä se tarkoittaakaan. Käytin paljon aikaa ihan miettimiseen ja asioiden paperille kirjaamiseen.

Aloin tehdä Savun kanssa nopeasti tehokkuusharjoituksia. Se on melko paikallaan jöpöttävää tyyppiä. Paitsi, että se on mahdollista kouluttaa. Savulla oli 30 sekuntia aikaa koskettaa kosketuskeppiä mahdollisimman monta kertaa. Olin aivan äimänä, miten nopeasti pentu tajusi idean ja pyrki koskettamaan keppiä. Ensimmäisessä setissä kaksi kosketus, toisessa viisi, seuraavassa kymmenen.

Olimme Savun kanssa hyvässä vauhdissa, kun Louna muutti meille. Loistava tilaisuus minulle! Lounalla ei ollut samanlaista koulutuspohjaa, kuten Savulla. Lounaa oli koulutettu melko perinteisesti, joten se tekee edelleen niitä harjoituksia, joita Savu teki minulle tullessaan. Epäilyksistäni huolimatta Louna oppi aktiiviseksi hyvin nopeasti. Sen olemus tasaantui, se oppi tarjoamaan asioita. Se oppi luopumaan häiriöitä ja se yleisti käytöksen itse hyvin nopeasti ympäristön eri ärsykkeisiin. Louna on ollut hyvää harjoitusta myös itselleni, sillä houkutus ohjata koiraa olisi kova. Sen kanssa tulee harjoiteltua arkiasioita myös Savua enemmän.

Mitä tässä viidessä vuodessa on sitten tapahtunut? Kuonopannat, -kopat, liinat, ruma äänensävy, kiellot ym. vaihtuivat naksuttimeen, kehuihin, kosketuskeppiin ja hauskapitoon yhdessä. Pääsin viimein lapuista silmilläni eroon. Kouluttaminen on kivaa, ihan huippua. Se on päivieni kohokohta, mielenkiintoista, loputon työsarka, niin palkitsevaa. Ajatukseni siltä osin että "mä käsken, sä teet", ovat muuttuneet. Olen koirieni kanssa tiimi, en laumanjohtaja, pomo tmv. Suunnittelen treenit tarkemmin ja teen lyhyitä settejä usein. Treeni loppuu heti, jos koira ei ole treenifiiliksellä. Treeni loppuu aina onnistumiseeen. Jos koiraa ei nappaa, niin sitten ei treenata, kiukuttelu koulutuksessa aiheuttaa vain ongelmia jatkoon. Me harjoittelemme joka päivä jotain. Minä opin, pennut oppivat, ihan huippu diili. Olen löytänyt kouluttajia, jotka pohjaavat oppinsa tieteeseen ja perustelevat asiansa. He pystyvät vastaamaan kysymyksiin, muutenkin, kuin ympäripyöreästi. Nykyään asiat, joista puhuin joskus itse, ärsyttävät minua. Jos eläimiä voi kultakaloista torakoihin kouluttaa positiivisesti vahvistamalla, miksi ihmeessä sinun koiraasi se ei muka toimi? Miksi kentillä viljellään virhesignaaleja vain siksi, että itse ei ole osannut opettaa? Joskus mietin, miksi ihmeessä en havahtunut aiemmin? Miksi oma oppimiseni kesti näin kauan?

Miten sinä koulutat? Haastan muutkin pohtimaan omaa kouluttamistaan ja kirjoittamaan siitä.

Loppiaismätsäri ja tokot

Loppiaisaamuna pakkasin koirat autoon ja ajelimme hyvissä ajoin Koirakoutsille. Mittari näytti -26C, joten ilma oli melkoisen rapsakka. Kävin perillä koirien kanssa reippaan lenkin. Kumpikin tuntui vain nauttivan ulkona olemista ja lumessa peuhaamisesta. Lenkin jälkeen kävin varmistamassa ennakkoilmoituksemme ja vein koirien kamppeet sisälle.

Olimme paikalla miltei ensimmäisiä ja ehdin hyvin harjoitella Lounan kanssa hallissa olemista. Se tottui hälinään hyvin, leikki kanssani, teki nenäkosketuksia ja palkkailin sitä rennosta olemisesta. Siirtymätkin sujuivat mukavasti. Halli kuitenkin täyttyi loppua kohden epämiellyttävästi. Pelkkiä isoja pentuja oli miltei kuusikymmentä ja kun siihen päälle ihmiset, häkit, muiden luokkien koirat... Tilat kävivät ahtaaksi ja Louna ahdistui siirtymissä. Menimmekin hyvissä ajoin kehän laidalle, jotta ehdin palkkailla sitä siinä.

Kehässä Louna rentoutui huomattavasti, kun oli tilaa. Seisoi kauniisti ja saatiin ne korvatkin höröttämään. Ravatessa se rentoutui erityisesti ja sain sieltä oikein miellyttävät liikkeet. Pieni epävarmuus ja varautuneisuus kuitenkin näkyi pälyilynä, Louna reagoi herkästi muiden rähinöihin. Ansaitusti saimme sinisen nauhan. Kun kehästä piti lähteä pois, Louna löi jarrut päälle. Kutsuin sitä kerran, mutta se heittäytyi maaten. Ihmismassan lähestyminen oli sille liikaa, eikä se kyennyt kunnolla toimimaan. Mitä sitä suotta pentusta kiusata. Tempaisin pikkusen ylös ja syliin, siinä se killui kaulassani kuin apinavauva. Naurujen saattelemana kipitimme ulos pienelle lenkille.

Louna kävi hallissa tekemässä enää muutaman setin nenäkosketusta, mutta sitten en enää ottanut sitä. Hallissa oli porukkaa nimittäin ihan mahdottoman paljon. Savu tuli sisään häntä tötteröllä reippaasti, sille tilanteessa ei ollut mitään uutta. Tällä kertaa jätkä myös esiintyi reippaasti ja antoi tuomarin paremmin kopeloida itsensä, vaikka väistikin. Hampaat näytin minä, niiden katsomista pitäisi harjoitella enemmänkin. Parinamme oli leonbergin pentu, jolla kehäkokemusta tuntuikin jo olevan. Savu sai myös sinisen nauhan.

Nauhakehään otinkin pelkän Savun ja tukalan ahtauden ja pitkään kestäneen päivän vuoksi oli onni, että meidät käteltiin aika nopsaan ulos. Savu kyllä jaksoi ja oli hieno, mutta itseäni alkoi väsyttää. Pitkä, mutta mukava mätsäripäivä, molemmat koirat olivat ihan kiitettävän väsyneitä.

Lounan kanssa ajelimme vielä Ylöjärven keskustaan katsomaan sen mahdollista hoitopaikkaa. Olin vakuuttunut ja tyttö vaikutti oikein mukavalta. Menemme Lounan kanssa käymään kylässä muutamia kertoja, jotta kumpainenkin tutustuvat toisiinsa. Juoksujensa ajaksi Louna saa sitten muuttaa hetkeksi kerrostaloasuntoon ainoaksi haukuksi.  Kunpa juoksut eivät vielä alkaisi...

Eilen lähdimmekin hallille Savun kanssa. Saimme seuraksi Tiian ja Janikan. Savu saikin mukavasti häiriötä, ihan jo siitä että miehiset hormonit alkavat heräillä ja reenikaverilla oli juoksut

Ruutu meni hienosti, pentunen paineli ihan täysiä. Leikittiin niin riehakkaasti että Savu hyppäsi lelusta ohi, tarrasi vahingossa ponnariini ihan kunnon otteella ja riuhtaisi minut nurin. Että hupskeikkaa, mutta leikit jatkui. Muutin vahingossa äänensävyäni ruutuunlähetyksissä ja hämmensin koiraa, mutta sitten vain juostiin ruutuun kilpaa. Loppuun vielä yksi onnistunut lähetys, palkkasignaali kun Savu oli ruudussa oikeassa kohtaa ja sai jatkaa matkaa lelulle. Ja tietysti kunnon leikkibileet.

Perusasennon harjoittelua jatkoimme myös, huomattavasti paremmin kuin viimeksi! Keskittyi hyvin ja tarjosi kontaktia tiuhaan häiriöstä huolimatta. Harjoittelimme myös nameista luopumista, kun niitä putoili maahan. Hienosti Savu oivalsi, palkat tulevat vain kädestä.

Seuraamisen alkeita teimme myös, eli nappailin mukana pysymistä ja palkan suunnalla korjasin koiran asentoa. Lähinnä siis sitä, että Savu vähän leviää. Luovuon seuruuhommista, sillä hyvän tuoksunen reenikaveri herpaannutti Savun huomion toistamiseen.

Hyödynsimme kuitenkin juoksuista koiraa, joten leikimme railakkaasti loppuajan. Temputin myös Savua ja puuhasin sen kanssa helppoa kivaa täysillä. Pystyy siis keskittymään hienosti ja saamaan onnistumisia aikaan, vaikka saatavilla olisi hirmu mielenkiintoista häiriötä. Treeneistä jäi kyllä hyvä mieli, lujaa eteenpäin!