Arkisia asioita

Kaiken muun touhun ja tositreenien ja naksuttelujen ohessa minulta unohtuvat herkästi arkiasiat. Niin on taas päässyt käymään ja nyt onkin tehotreeniä muutaman homman suhteen. Takana on vähän hektisempi viikko, niin eihän sitä ehtinyt kaikkea ihan oikeaoppisesti harjoitella... Itsenäisenä ja reippaana pentuna Savu ei ole tutussa pihassa minusta niin hurjan kiinnostunut. Porokoiramaisuus nostaa päätään, kun se häntä pystyssä tassuttelee ihan muualle, minne piti. Päätin ihan muistini tueksi, selvennykseksi ja etenemisen seuraamiseksi vähän kirjoitella arkiasioiden harjoittelusta.

Luoksetulo
Metsässä ei ongelma ja kyllähän varsinaiset luoksetulotreenit sujuvat. Mutta kun ollaan kotipihassa, ei Savulla olekaan kiire mukaani. Vahingossa tämänkin pennun kohdalla olen saanut kotipihaluoksareista jutun, mitä kannattaa välttää. Nehän johtavat aina autoon tai sisälle ja kaikki hauska ulkoilu päättyy. Hupsiis... Olisi pitänyt kiinnittää tähän huomiota ennen, kuin Savu tämän hoksasi. Olen saman mokannut edellisten kanssa, niin pinttynyt sitä on tapoihinsa.

Nyt ulkona on mukana aina ruoka ja lelut. Leikimme pihassa ahkerasti ja naksuttelen ihan pelkkää lähellä pysymistä. Lukuisia luoksetuloja oven lähettyvillä ja koko pihassa. Luoksetuloista pääsee kuitenkin aina edelleen vapaaksi. Jos luoksetulo on hidas tai Savu pakoilee kosketusta, juoksen karkuun. Sitten muka ojennan namit, mutta lähden pakoon ennen kuin Savu ehtii ottaa. Kertaalleen kokeiltuna, tämä toimii. Ahmatti possua suututtaa, kun ruoka menee karkuun.

Autoon meno
Savu ei voi kovin hyvin epätasaisessa kyydissäni ja nämä maaseudun kärrytiet eivät oikein palvele sitä... Auton arvoa nostellaan nyt muutamallakin eri tavalla. Ensinnäkään kaikki ulosmenot eivät ole sitä että päätyy autoon. Hihna ja avaimet eivät ole yhtäkuin automatka. Ja ensinnäkin, vaikka autoon joutuisi, ei se aina lähde kaahaamaan mutkateille. Se ei välttämättä liiku ollenkaan.

Olen alkanut Savulle naksuttamaan ulkona kaikkea mielenkiintoa ja autoa kohti menemistä. Vielä ei ole edes fyysisesti mahdollista, että Savu hyppäisi autoon itse, mutta olen alkanut tekemään auton lähestymisestä temppua. Olemme harjoitelleet myös kytkemistä ja koskettelua auton lähettyvillä, ne kun Savu on yhdistänyt autoiluun. Välillä nostan Savun takaluukuun, syötän sinne pari namia ja sitten nostan sen pois. Tavallaan autoon menosta tulee hyvä juttu, tavallaan myös vähän merkityksetön. Pääasia ettei se ole elämää haittaava peikko.

Savu on myös iltaisin saanut nakertaa rustoa tai jäistä lihaa auton takaluukussa. Luukku on välillä kiinni, välillä auki. Ja paikalla oleva auto alkaakin olla Savulle ihan fine, eikä se enää niin hullun lailla välttele autoa. Pidemmillä automatkoillahan Savu nukkuu, eikä tällöin voi pahoin. Lyhyillä matkoilla kun se on pirteä ja hereillä, se kuolaa välillä runsaastikin. Mutta kuten sanoin, pahoinvoivan koiran kanssa harjoitteluun nämä tiet ovat ihan aneemisen surkeat.

Sisälle ja ulos meno
Aika samaa settiä, kuin edelliset. Sisällä on tylsää, ulkona olisi niin hauskaa. Miksi lopettaa ulkoilu menemällä sisälle? Ja ei, varmasti ei tule luokse eikä halua. Yksin kun jättää ulos, niin istuu kyllä portailla, mutta ei puhettakaan että tulisi sisälle. Saati ulos, ulosmeno meinaa aina jotakin jännää. Ja tuntuu että pentu ihan periaatteesta tahtoo puuhata muuta, kuin mitä minä aioin sen kanssa tehdä.

Yhdessä siirtymisistä onkin nyt tehty hauskaa puuhaa. Enemmän yhdessä leikkimistä, enemmän ruuan arvottamista. Selkeämmäksi se, että kaikki minun kanssani oleminen on jotain kivaa yhteistä tekemistä. Ja ovista suuntaan tai toiseen meneminen, meinaa aina uutta kivaa asiaa.

Tässä lienee muistilappua kerrakseen ja nyt jo harjoitukset etenevät hyvin. Nyt vain itseä niskasta kiinni ja järjestelmällisesti arkiasioita treenaamaan. Arkiasioiden arvoa ei sovi väheksyä, koska aktiivisenkin harrastuskoiran arki tulee olemaan merkittävä osa elämää. Kun arki sujuu, on paljon kivempi lähteä valloittamaan kisakenttiä!

Se oli sellanen seikkailu

Eilinen menikin isolla poppoolla hengaillessa ja leikkiessä. Kuusi tuntia oli aika touhukasta ja mukavata. Savu korkkasi uskottavuus leimauransa osumalla Teon suuhun. Kyllä siinä kumpikin haukku kummastu ja meno rauhottu, vaan eipä siitä paha mieli jäänyt.

Tänään Savu pääsi leikkimään Viikka pupun kanssa. Ihan kumma kattoa, kuinka innoissaa koira voi olla pitkäkorvan seurasta. Saati se, miten hauskaa Viikasta on leikkiä Savun kanssa. Söpö pari.

Päivä meni pitkälti siinä, että lähdettiin Janikan kanssa tutustumaan asuinseudun kuvauksellisempiin lenkkireitteihin. Ihan alle vartin ajomatkojen päässä sijaitsivat Kyröskoski ja Timin mänty. Kummankin ympäristössä pieniä polkuja ja kuvauksellisia kohtia. Aika loppui ihan kesken, kun tuo aurinko tuppaa aina jossain vaiheessa menemään piiloon. Erityisesti koskella jäi kuvattavaa toisaallekin!

Timin mänty on ihan retkikohde ja oikeastansa näkemisen arvoinen. Mänty oli kerrassaan kammottava. Se on haljennut, oikeasti valtava, toiselta puolelta kuollut. Netistä löytyy informaatiota ja paikan päällä on vieraskirja ja infolappunen puun historiasta. Minua kiinnostaa mennä tutkimaan sitä toistekin. Tällä vuosituhannella puulle oli uhrattu suklaata. Me löysimme siihen viittaavaa materiaalia... Savu oli reissusta kertakaikkisen väsynyt ja hyvä niin.

Luna pääsi pihaan irtoilemaan illaksi. Iltasapuska syötettiin luoksetuloa harjoitellen, ehkä tämän kanssa voisi opetella ennemminkin irtoamista? Luopumista otettiin myös, samoin vihjesanaa ruokapalkkaan. Kilttihän tuo on. Ihan ihmisen mieli. Mutta tyhmä kuin saapas. Vaan pilalle se koiraki menee liialla järjellä, vissiin. Mukava haukku. 

Luna vaan on niin laiska, että ainoona koirana en kestäisi tuollaista. Eiliseltä reissulta se oli ihan rataraato ja väsähteli kesken kaiken. Nukkui kellon ympäri eikä tullut aamulla edes moikkaamaan, kun töihin lähdin. Savu sen sijaan olisi halunnut jo illalla tekemistä ja aamulla oli haukkana ylhäällä. Erilaisuus kyllä aina piristää. Ja kiva kun Savulla on leikkikaveria. Savu tosin juoksuttaa Lunan väsyksii tuosta vaan. Hauska kaksikko.

Alla vähän kuvasaldoa tältä päivältä. Oikeasti vähän, karsin paljon. Paljon jäi myös kuvaamatta.

Kyllä suututtaa ku ei karkkia tule!

Nyt on ikävä

ootte tauluna ja vesivärinä seinilläni

ootte reikänä sydämessäni

muistona sisimmässäni

miksi ihmeessä jätitte yksin

kai teidän oli tarkoitus

käydä viemässä vain eteenpäin

ei olisi tarvinnut lähteä

ei tehdä tilaa uusille

vielä en olisi ollut valmis

vaan niin selvästi sen näytitte

pahimman painajaisen todeksi teitte

oli aika mennä eteenpäin

oli aika oppia uutta

aika oppia se 

mitä ei koskaan halunnut

opetitte niin paljon

oon taas valmis

oppimaan uutta

kiitos

Minä muistan niin elävästi sen päivän kun sain Tuikun. Miten pieni iloinen, pulska pentu nuoli kasvojani ja meni kaikkea onnellisena vastaan. Se oli niin iloinen ja ihana. Tuikku oli aina onnellinen. Se oli aina tyytyväinen. Sillä oli lempeä katse, vähän sellainen surumielinen, mutta lempeä. Se katsoi syvälle sieluun. Sen turkki oli niin pehmeä ja paksu, että sitä saattoi rutistaa. Ja miten luotettava Tuikku olikaan. Sen kanssa saattoi mennä minne vain. Miten moni lapsi halasikaan tuota koiraa. Ja kuinka hienosti se seisoi paikallaan, kun taaperot ottivat siitä tukea, noustakseen seisomaan.

Yöt Tuikku valvoi untani. Jos olin kipeä, se oli vieressäni lämmittämässä. Muutoin se tarkkaili ikkunasta. Jos jokin oli hätänä, Tuikku tuli herättämään minut. Tuikku rakasti kaikkea ja kaikkia. Sillä oli muutama koirakaveri, jotka saivat sen sekaisin. Vinski ja Auri, sellaiset pohjalaiset alkukantaiset haukut. Ne olivat Tuikun parhaita ystäviä, iso osa Tuikun elämää.

Tuikku auttoi minut luovimaan itseni eteenpäin. Sen rinnalla oli ilo kasvaa lapsesta murrosikään ja pikkuhiljaa aikuiseksi. Siitä tuli minun ja mieheni yhteinen koira. Nikosta tuli Tuikulle tärkeä. Tuikku tunnisti Nikon auton äänen. Ja Tuikku oli autossa ensimmäisenä, kun ovet aukesivat. Se ei koskaan halunnut jäädä matkasta. Kotikotona Tuikku veti ketjun irti puusta. Se luuli jäävänsä matkasta. Tuikku ei koskaan karannut, jos auton käynnisti. Se oli hupsu velmu. Huumorintajuinen ja maailman paras.

Tuikku oli niin hyvä Vilkulle. Se tuki pälyilevää kaveriansa ja toi Vilkullekin turvaa. Vilkku oli unelmieni täyttymys. Se oli koira, josta olin vain uneksinut. Jollaista olin halunnut jo muutaman vuoden, Tuikun kaveriksi. Vilkun katse oli erikoinen. Sellainen palava. Vilkku etsi koko ajan vastauksia kysymyksiinsä. Se pälyili aina. Se halusi tietää koko ajan jotain ja tehdä aina parhaansa.

Vilkku oli vähän sellainen koira, jota ei voinut pysäyttää. Se teki aina täysiä. Sain siihen sellaisen yhteyden, jota en koskaan uskonut saavani koiraan. Aiemmin pidin jotenkin mahdottomana sellaista. Lapsuuden ulkokoirat olivat aina niin etäisiä, kuin puolivillejä. Ei niihin voinut samanlailla luottaa, kuin Tuikkuun ja Vilkkuun. Tuntui upealta, että koira pysyi irti ja minä olin sille koko maailma. Se todella oli mahdollista.

Vilkku oli aina valmis kaikkeen. Se oli niin salamannopea ja vilkas. Hauskakin. Joskus vähän raivostuttava. Mutta se oppi paljon. Se opetti minuakin. Frisbeen kanssa Vilkku tuntui lentävän. Sen silmissä syttyi palo, kun se pääsi hommiin. Eikä sitä saanut sammutettua. Vilkku ei koskaan halunnut lopettaa. Vilkku yritti aina ja koko ajan.

Tuikku ja Vilkku olivat maailman parhaita. Toinen oli tukeni ja turvani. Toisesta tuli uskollinen kumppanini. Tuikun kanssa kasvoin läpi murrosikäni ja opiskelujeni. Vilkku toisena koirana, me opettelimme asumaan omillamme. Ne olivat koirat, jotka saattoivat minut aikuisuuteen. Jaloilleni, eteenpäin. Koirat, jotka sitten jättivät minut. Kun niiden aika tuli väistyä. Ne olivat hoitaneet tehtävänsä ja paljon enemmän. Enkä minä ehtinyt edes kiittää. Kiitos ♥

Nautin vapaudesta, kuin villi pohjatuuli

Jopas on ollut kiirusta. Viime viikon perjantaina Savu kävi tosiaan Lunan seurassa koirauimalassa. Siellähän ne polskuttelivat. Mitä nyt lappalainen meinasi jäähä noutajarötkäleen alle. Pariinkin kertaan. Luna osoittautui oikeaksi vesipedoksi ja pääsee toistekin matkaani. Raskastahan tuo uiminen ja on vilkastuttaa aineenvaihduntaa. Tottumattomana uijana (ensikertalaisena) ja stressimahaisena Luna tyhjensikin suolensa heti ulos päästyään. Ja ulos mentiinkin aika juosten.

Keskiviikkona oli Savun viimeinen pentu-uinti. Enää ei tarvita uittajaa altaaseen, vain pieni avustus rampilta, kun pikkumies meinaa aina vähän lähtöä empiä. Tasaisen varmasti ui ja nyt jaksoi jo hyvin tunnin aikana ne kokonaiset kolme altaan mittaa. Savu on uinnin ohella tottunut myös suihkussa käymiseen, kun koira tulee joka kerta pestyä pari kertaa.

Savu kävi viikolla myös tehosterokotuksilla, nyt kelpaa liikuskella ihmistenilmoilla. Painoakin oli tullut miltei kolme kiloa lisää, Savu painoi 7,85kg. Luihu se on kuin mikä, vaikka syö yhtä paljon, kuin Tuikku. Koipia se sen sijaan on kasvattanut. On se toki vielä ihan pikkuinen kaikinpuolin, rakenteeltaan kyllä mukavan jäntevä.

Nyt loppuviikosta Luna tulikin meille hoitoon, johan minä jo mötkistä tänne vähän odottelinkin. Eilen kävin pupsien kanssa sänkkärillä ja lähimetsässä samoilemassa. Ihana pikkujoki löydettiin, aivan satumainen menninkäisten venereitti tuolla kuusimetsässä. Valosalla ilmalla aion tutkailla tuota paremmin! Pennut ylittivät virtauksen sujuvasti, olihan se matala. Sänkkärillä meno villiintyikin täysin, kun kaksikko rallatti hullunmoisesti pallon perässä.

Tänään aamulla oli niin huikea keli, että lähdimme Tiinan kanssa vanhoille lenkkireiteillemme Ylöjärvelle. Postista kotiutunut GoPro pääsi ensi kertaa testiin ja alla video lenkistämme. Kovin erikoista nähtävää videolla ei ole, sillä kapistuksen käyttö vaatii vielä harjoittelua. Siitä huolimatta olen tyytyväinen hankintaanii. Vielä jos valjaat ja kepin hankkisi tuota varten, niin alkaisi olla bueno.

Koirilla meni keskinäisesti oikein mukavasti. Savu oli tilannepoliisina ja ryntäili muiden perässä. Jedi juoksuttti Lunaa oikein antaumuksella ja laiskanpulskea möhis olikin ensimmäisenä aivan raato. Rinteillä juoksentelu, kivillä pomppiminen ja lätäköissä rämpiminen oli raskasta. Kömpelönä koirana Luna vielä liukastui kurakkoon ja pyöritti Savunkin siellä liejussa. Neiti ja poika jotkut, saattoivatkin joutua kylpyyn...

Illan tullen keiteltiin vielä kanafilettä ja porsaan sydänsä. Savulle naksuttelin haukottelu temppua (niin porokoiran juttu!), peruuttamista, pyörimistä ja tasapainoilua. Haastavaa tuntuu olevan reiteni päällä pysyminen neljällä jalalla. Jalkani on vähän turhan tikku ja Savulla aika paljon intoa ja vauhtia. Noh, hiljaa hyvä tulee ja tasapainokin kehittyy. Herkuista laitettiin puolet talteen huomista varten. Päästään Janikan kanssa metsään ja treenailemaan. Kumpainenkin junnu pääsee mukaan tössöttämään.