Arjen palasia

Sairaslomani jatkuu edelleen. On se mukava rampata viikon sisään kolmasti lekurissa selittämässä aina eri oireet. Kuume on pysynyt, mutta streptokokki vaihtui yskään ja korvatulehdukseen. Nyt vihdosta viimein minulle kirjoitettiin lääkekuuri, josko sitten loppuviikosta olisi työkunnossa. Tai edes koiranhoitokunnossa, nyt en ole jaksanut edes sisällä naksutellä mitään, kun ajatuskin on tahmeampi kuin muurahainen siirapissa. Toisaalta, pakkolepo on joskus ihan hyvästä, ehtii tehdä ajatustyötä ja ne kaikki vähäpätöiset asiat, joita ei kiireessä tule tehtyä. Vähäpätöisiä ja toisarvoisia asioita ovat olleet mm. meidän arki, josta ajattelin nyt kirjustella tänne blogin puolelle. Huhtikuun alun kuulumisia siis.

Huhtikuun alussa olikin jo ihanaa auringonpaistetta ja kävelytiet olivat sulat. Niinpä kävimme Tuikun kanssa fillaroimassa ja melkein tukehtumassa katupölyyn. Poikkesimme siskon uudella kämpällä, voi kun nätti asunto. Tuikku kyläili oikein mainiosti ja jäikin siskolle sitten ihan kyläilemään. Oli kuulemma nätisti ollut ja katsellut vain parvekkeelta lenkkeilijöitä.

Vilkun ja Myyn riehumisvideo on yhdeltä viikonlopulta, kun maalla poikkesimme. Nyt kun mieheke palasi inttiin, niin meikäläinen tulikin tänne porukoille loisimaan, sen verran on veto pois ja järkky väsymys. Myyn ja Vilkun meno on kutakuinkin videon mukaista. Portin taakse kodinhoitohuoneeseen ne rauhoittuvat hyvin nukkumaan, sitten mennään makuupainia, nahistellaan leluista ja taas nukutaa. Kyllä on huippua, että niillä on toisensa.

Tuikku onkin lojunut sohvan vieressä ja valutellut kuolat lattialle katsellessaan ruuan laittoa. Rento piski. Porukat toivat koirilleni Ikeasta parsapehmon. Lelu nimettiin Herra Parsaksi. Parsa on ollut molempien suosikki ja lemppari, kaikin tavoin. Nyt parsalla on jaloissa ruhjeita, kädet amputoitu, se on uitettu savessa ja sen pää on auki ja täytteet revitty. Mutta Parsa hymyilee edelleen.

Vilkun tassut paranivat hyvin, mutta minä sairastuinkin heti perään. Facebookin puolelle julkaisinkin, kun kaveri haki Vilkkua juoksemaan manssipojan kanssa. Ja kyllä kersa olikin väsyneempi ja paremmin rauhallinen sitten. Eilen Niko käytti kumpaakin juoksemassa, oli löytänyt nätit metsämaastot, metsätietä ja hakkuuaukeata. Tuikkukin oli mennä rämistellyt onnellisena ja Vilkun kanssa olivat rättilelua retuuttaneet.

Jospa tästä sitten lepäilyn pariin ja toivottavasti paranemaan päin. Loppuviikosta ehdottomasti jonkun kaverin kanssa koiria juoksuttamaan, että noista saa pahimmat höyryt pois. Olin kaavaillut loppukuulle pientä vaellusta, mutta pitää harkita vakavasti terveydentilani kannalta. Ei huvittaisi heti vetää kehoa äärimmilleen... Mutta näillä mennään, maalla huilataan ja keväästä nautitaan ♥

Saako koira olla kotikoira?

Olen tässä aika ajoin toisen koiran kotiin tultua törmännyt jokseenkin mielenkiintoiseen kysymykseen. Tai kysymyksiin, niitä kun on muotoiltu monenlaisia. "Missä Tuikku on? Entä Tuikku? Teetkö Tuikun kanssa enää mitään? Miksi Tuikku ei sitä eikä tätä ja miksi se ei päässyt tuonne ja tänne?" Tässä vain pientä pintaraapaisua. Kerrottakoon ensi alkuun, että tämä some ei ole mitenkään reaaliaikaisesti kytköksissä sen hetkiseen elämääni ja että kirjoittelen tänne muistiinpanoja, hetkiä jotka haluan muistaa ja täysin fiilispohjaisesti. Harmiksenne elämääni kuuluu siis muutakin, kuin kurainen lenkki, kamera ja siitä suoratoistona kaikki tänne bittiavaruuteen. Koirieni onneksi asia on näin.

Lähtökohtaisesti Tuikku ja Vilkku ovat täysin eri planeetoilta, niillä on aivan eri asiat mistä ne pitävät ja mitä niiden kanssa voi tehdä. Vilkku on tehnyt kolme asiaa siinä ajassa, kun Tuikku miettii, miten ratkaisisi ensimmäisen pulman. Luonnollisesti, ripeätoimisempi, nuorempi, keskenkasvuinen ja perimältäänkin aktiivisempi koira tarvitsee enemmän toimintaa. Ja on melko tavallista, että siihen nuoreen koiraan panostetaan, jotta siitä saa yhteiskuntakelpoisen.

Nykyään jokaisen koiran kanssa tulisi harrastaa jotain. Keskiverto elämyksenhakuisuus ei aina tunnu riittävän? No mutta jos se riittää koiralle ja omistajalle, niin mitä sitä muista välittämään. Kirjoittelin joskus siitä, että Tuikulle oli liikaa viikossa yhdet rallyn ohjatut ja toisena iltana vepe, ja siihen lisäksi kotitreenit. Se ei enää nauttinut, se ei pystynyt etenemään ja oppimaan odotetussa tahdissa. Minua turhautti edetä hitaimmin porukasta. Turhauma tarttui koiraan ja sieltä tulivat Tuikun lukuisat sijaistoiminnot. Lopetin ohjatuissa käymiset, niistä tuli pakkopullaa, eikä meillä ollut enää hauskaa.

Mistä Tuikku sitten pitää? No kaiken a ja o on ruoka. Ei niin väliä mitä ruokaa mutta kaikki mikä kuppiin kolahtaa on Tuikun. Tuikku tykkää pitkistä ja rennoista lenkeistä, pyörän vierellä hölkyttelystä ja retkeilystä. Tuikku rakastaa metsää ja pitkäkestoista, tasaista hommaa. Tuikku pitää uimisesta ja pienistä koulutustuokioista. Tuikku on se, joka viimeisenä illalla valvoo, että kaikki varmasti nukkuvat. Lenkillä koiran moodi vaihtuu täysin, kun se saa vetää rengasta perässään. Odotammekin että pururata sulaisi (ja että minä paranen), niin lähdetään taas taakkailemaan. Mielellään se myös leikkii kanssani, treenaa rallytokoa ja juoksentelee tuttujen koirakamujen kanssa.

Parasta yhdessäoloa koirien kanssa on ihan vaan oleskelu ja matelevat lenkit. Kaikki muu on vain plussaa ja kivaa lisuketta. Mutta se että ne odottavat kotona, opettavat luopumaan materiasta syöden ja tuhoten kaiken kodin irtaimiston ja näin pois päin, on tärkeä osa omaa oppihistoriaani. En olisi ikipäivänä muuttanut armeija-ajaksi yksin taajamaan, ilman koiria. Melko sosiaalisena ihmisenä olisin seonnut neljän seinän sisälle, enkä olisi osannut lähteä mihinkään. Vilkussa on ollut mukavasti projektia, Tuikku on ollut ihana ja rento kotolainen.

Kaikki koirat eivät kaipaa niin hurjasti huomiota. Eivät älytöntä härdelliä ympärilleen. Toiset haluavat katsella sivusta ja nauttia olostaan. Tuikku näyttää hyvää esimerkkiä myös Vilkulle; ei aina ole kiire. Aina ei tarvitse tehdä kaikkea mahdollista. Joskus voi ja kannattaa vain olla. Ja tämän minäkin muistan aina, kun Tuikku viimein raahautuu sohvalle tiukasti Vilkun viereen.

Vaikka Tuikku ei ehkä viime aikoina olekaan niin superisti ollut somessa esillä ja vaikka se onkin vanhemmillani hoidossa silloin kun tarve vaatii, ei Tuikkua ole mihinkään unohdettu. Se on arjessa täysin normaalisti mukana, se on usein Vilkun treeneissä mukana "tekemässä jotain pientä". Tuikku on yhteislenkeillä mukana ja tuttujen koirien kanssa juoksemassa. Vaelluksilla Tuikku on mukana. Se, että Tuikku ei kilpaile tai harrasta tavoitteellisesti mitään, ei tarkoita, että koira voisi jotenkin huonosti tai olisi huono. Tuikusta saisi varmasti ihan mitä vaan, mutta rehellisesti, minulla ei ole aikaa eikä motivaatiota kaivaa riistaviettisestä ja itsenäisestä koirasta mitään vietitöntä lapamatoa.

Tuikku saa olla Tuikku, omine puutteineen, ominaisuuksineen ja metkuineen. Ja jos Tuikku nauttii vähän rennommasta elämäntahdista, niin suodaan se sille. Kyllä kotona yksi kotikoira pitää olla, jonka kanssa voi löysemmällä pipolla höntsätä mitä haluaa, retkeillä ja ulkoilla ja johon voi jo luottaa ♥

Tuntuipa hyvältä kirjoittaa ajatuksiaan, vaikka pienessä kuumepöhnässä tänne varmaan eksyi hiukan aivopierujakin. Harrastukset ja jatkuva vääntäminen eivät mielestäni kuitenkaan ole koiran onnellisuuden tae vaan hyvä ja toimiva suhde omistajan kanssa. Joskus on hyvä vain pysähtyä ja olla tekemättä mitään, silloin ehtii miettiä, mitä oikeasti halutaan tehdä.

Onko se aktiivinen harrastamattomuus rikos? Mitä ajatuksia sana "kotikoira" herättää teissä? 

Voihan kevät

Hain Vilkulle ne lupaamani kaksi uutta kiekkoa, uudet hyvät Jawzit. Piti mennä niitä kokeilemaan mutta shit. Ihmettelin kävellessä kun Vilkku pompotti jotenkin oudosti vierelläni, eikä ollut oikeastaan lainkaan niin meneväinen, kuin normaalisti. Kävely vaikutti koirasta jokseenkin vaikealta. Kävelytin hiljaa ees taas paikantaakseni oudon käytöksen. Takajalat, Vilkku oudosti heijasi niitä ja yritti suunnilleen olla koskematta niillä maahan. No nyt sillä on luut murtunut, nivelrikko, epämuodostuma ja kaikki mahdollinen. Koplasin jalat läpikotaisin löytämättä mitään. Soittelin kavereille ja räpelsin koiraa lisää ja ihmettelin, mikä sitä oikein vaivasi.

Mutta niin, eilenhän me oltiin puistossa (meni muuten Tuikullakin hyvin). Puisto on uusi ja hiukan kesken, maisemointi ja sen sellainen. Pohja on suurehkoa mursketta ja paikoin aika kovaa ja joustamatonta. Vilkkuhan on tunnetusti just niitä tyypillisiä "jee ihq juoksen ihan reikä päässä ilman jalkojakin", joten... Aloin kaivelemaan taskulampun kanssa Vilkun tassuja ja varpaanvälejä, kun huomasin että se nuoleskelee tassujaan.

Sieltähän se syy löytyi. Varpaanvälit ovat täynnä pientä haavaumaa ja punoittavat ja varpaiden anturoiden reunoissa on pienet vähän isommat haavat. Tassut eivät ole siis lainkaan pahannäköiset, mutta häiritseväthän nuo ja ikävästi varmasti ulkona. Kuvissa nyt ei tietenkään juuri mitään näy, mutta kyllä, siellä on ihan haavat. Huuhtelin tassut kunnolla, rasvasin ja pikku potilas sai kuonokopan päähänsä. Vilkulta tuli ensin murhaava ja sitten anova katse, mutta hyvin sen kuono tonne mahtuu, joten ei voi olla epämukava. Ja nyt onkin jo ihan levollinen. Pitänee seuraavaksi hankkia kauluri, jos koira ei saa päästä nuolemaan jotain haavaumia. Nuo onneksi paranevat nopsaan, nyt vain köpötellään rauhassa nurtsilla ja katsellaan, ovatko sunnuntain treenejä ennen paremmat, uskoisin niin.

Ja koska kevät ja kurakelit on niin ihanat... Niin vähän vähemmän ihana karvanlähtökin on täällä. Olen aina tähän aikaan vuodesta sitä mieltä että voisin seivata molemmat elukat, erityisesti Tuikun. Karva on loppumaton luonnonvara ja Tuikkuhan ei nykyään tee sillä mitään? No jaa, ehkä vain furminoin hyvin hyvin hyvin ahkerasti!

Matokuurit aloitin koirille myös, maa onpi ihan riittävän sula että sieltä voi kaivaa myyrän tai pari loiskantaa kasvattamaan. En tainnut viime syksynä madottaa, kun syystä x madotin koirat kesällä niin moneen kertaan. Liekö siksi kun Vilkku oli niin pieni ja muutettiin?

Kennelrehun tilauskin tuli ja kaveri sen minulle haki. Nyt on pakkasessa possua, lammasta ja lihaista rasvaa. Rasva lähinnä Vilkulle, Tuikku syö minimiannosta possua. Muuten koirille ja omistajalle kuuluu mukavaa ja tässä ollaan jo melkein jännän äärellä, ehkä jotta koska kun jos kaikki menee hyvin. Huomenna on Kouluta tehokkaasti -luento ja sinne meikäläinen suuntaa oppia hakemaan.

Väsynyt koira, onnellinen omistaja

Ihanaa kun sataa vettä! Alkoikin katupöly jo ahdistaa ja muutenkin täällä on paikat kuivunut lumesta niin nopsaa, että pieni ropina kuulosti kotoisalta ja raikasti ihanasti ilmaa. Siispä suuntasin töiden jälkeen koirien kanssa tuohon läheiselle kentälle. Mukavan hiljaistakin oli ulkona, ei kovin paljon lenkkeilijöitä tai mitään, kun vettä tihkutti. Ensimmäisenä kentälle pääsi Vilkku ja aloittelimme frisbeellä.

Takaakierroista aivan hukassa. Pyörähti kyllä sivulla tai edessä, mutta ei meinannut millään malttaa takaa. Onnistuneet olivat sitten onnistuneita ja lähti hienosti hakeutumaan eteenpäin.

Jalan yli hyppääminen on kyllä sellaista koheltamista, että siitä ei taida meidän bravuuri tulla. Täysiä päin, yli kolin kolin vaan, että ei hyvää päivää... Hiljasessa vauhdissa ookoo ja keskittyy, oikeista vauhdeista sitten päin.

Jalkojen pujottelu, noh, kaks syöksyä välistä ja jos kiekko ei lennä niin tarjoaa makaamista. Erityisesti pujottelussa Vilkku jää maanisesti kyttäämään ja silmällä ohjaamaan liikkeitäni. Tässä vihelsin pelin aina poikki ja lähdin pois. Sitten annoin yllättäen käskyn, otin ne kaksi onnistunutta pujottelua ja heitin. Saatiin sitten kolmekin onnistunutta, maltti lienee valttia.

Odottaminen on parantunut, koppeja harjoittelin jättämällä Vilkun maate, antamalla luvan ja viskomalla kiekkoja suuhun. Hienosti sai pysäyteltyä kaikki.

Jalkojen välistä juoksu sekä edestä että takaa toimii ja siihen koira tulee ihan täysiä ja aina yhtä keskittyneesti.

Pystyheitot (kun en muutakaan keksinyt ja heiton nimeä en tiedä) alkavat myös sujua. Eteenpäin nakatut saa kiinni ja takaa ottaa kun keskittyy, mutta toistaiseksi "pudotan" kiekon suoraan suuhun.

Kokonaisuudessaan frisbeetreenit menivät hyvin parin viikon tauon jälkeen. Vauhtia riitti ja Vilkku ei häiriintynyt ympäristössä liikuskelevista koirista tai muustakaan. Touhun aikana jokin kiekoista oli raapaissut Vilkun huuleen pienen haavan. Yksi uusista kiekoista olikin oudon rosoiseksi mennyt, kun kiekkoja aloin tutkimaan. Sinänsä outoa, kun se on vähiten käytetty. Täytynee hioa nämä kiekot ja tilata muutama uusi, jawzeista olen hurjasti tykännyt.

Tuikku tuli vauhtileikkien jälkeen rallyttelemaan kanssani. Rennonletkeästi käyskenteli kentälle mutta johan leimahti kun otin narupallon esiin. On kyllä Tuikun riepottelu ihan toista maata, kuin pienen paimenen, hurtta meinaa viedä meikäläistä ku litran mittaa. Ja lohmii lelua niin perskuleesti, että meinaa aina jäähä näpit väliin. No mutta hyvä että on innostunut ja tosissaan leikkii! Saa vireen oikeasti kohdilleen ja koiran palkattua.

Perusasentoja hiukan muisteltiin ja otettiin pallohäiriöllä. Ei moittimista.

360 vasemmalle on se haaste, 180 asti kääntyy kivasti ja sitten Tuikulla meinaa mennä homma sekaisin. Nyt sujui tosi kivasti ja "kääntyy" on iskostunut selkeäksi vihjeeksi, takapuoli ikään kuin herää kesken kaiken.

360 oikealle, tässä ei ongelmaa, hyvin kääntyy.

Ei montaa asiaa hinkattu ja loppuun reviteltiin kunnolla lelulla. Hieno piski mokomasta tullut. Huhtikuulle olisi muutama startti silmäilty, saapa nähdä uskallanko tuon ilmoittaa.

Vilkun kanssa otin vielä loppuun tokosta paria hommaa. 

Seuruu olisi ehdottomasti pitänyt jättää kokonaan pois. Ei sitä voi treenata ilman peilejä tai valvovaa silmää. Pari pätkää otettiin lelupalkalla ja no joo, kivalla kontaktilla menee sen kolme askelta. Onhan toki pitkä tauko ulkotreeneistä.

Perusasentoon tykitin palkkaa koko ajan ja keskittyminen on ihan sikana parempaa kuin syksyllä!

Noutokapulan pitoja otettiin myös. Ihanan rauhallisesti tarttui ja tarttumisesta palkkasi. Kaksi onnistunutta pitoa saatiin niin, että Vilkku lepuutti leukaa kädelläni. Eikä yhtään mälvännyt! ♥

Kaksikko on kaikkine oikkuineen monipuolisen mukava laumanalku. Pääsee puuhaamaan monia lajeja, tekemään erilaisia retkiä ja vaelluksia, kun on kaksi eri tyyppistä koiraa. Välillä kaksi samantyyppistä olisivat helpompi vaihtoehto, Tuikku ja Vilkku kun tulevat kyllä keskenään toimeen, mutta eivät aina ymmärrä "kämppiksen kavereita". 

Lenkkeily Vilkun kanssa on alkanut sujua mukavammin ja se tarjoilee kontaktia tosi hienosti. Haastavien koirien ohittelut nyt on mitä on, mutta en jaksa siitä ottaa stressiä; lamaantunut koira on kipeä. On ihan normaalia tavalla tai toisella reagoida viiden sentin päässä huutavaan koiraan. Satumme asumaan alueella, jossa tien toiselle puolen vaihtaminnen on monin paikoin aivan mahdotonta, mitään puskaa tmv. ei yksinkertaisesti ole, mihin hypätä koirien kanssa sivuun ja kävelytie kahden ison koiran kanssa käy ohituksissa melko ahtaaksi. Ei ole koiralle reilua, että eleettömästi pitää ohittaa millin päästä. Kumpikaan koirani ei ole siihen tottunut normaaleilla remmilenkeillä, enkä aio niiltä aivan sellaista vaatiakaan. Riittää että tapahtumissa seistessä sietävät muut hihnaressut, mutta lenkillä haluan minäkin mennä rauhassa.

Loppujen lopuksi me remmilenkkeillään ihan luvattoman vähän; se ei ole minun tapani liikuttaa koiria ja pakolliset pahat tarpeet voi toimittaa takapihalle, kun sellainen kerran on. Ja mitä yhdessä lenkkeilyynkin tulee, niin laiskana löntystäjänä Tuikku ei ole Vilkun paras lenkkikaveri. Eikä Tuikkua oikein voi "kävelyttää", kun se jumiutuu. Tuikku taakkailee ja ravailee pyörän vieressä. Pyörä pitäisikin tällä viikolla kaivaa varastosta. Pururatakin on sulanut ja sinne pääsee jo lenkkeilemään, paljon rennompaa, kuin tuo kävelytietouhu. Eiköhän purtsille viikon päästä pääse jo pyörälläkin...

Odotettu postipakettinikin tuli ja sieltä saapui Tuikulle kuonokoppa. Laiska omistaja, aggressiivinen koira ja mitä vielä? Ei sentäs, olen miettinyt kuonokoppaa jo aiemmin, ensimmäisistä myrkytystapauksista lukiessani. On meillä joskus joku halpa romukoppis ollutkin, mutta eipä se oikeasti ollut edes sopiva. Nyt kaverin vinkkauksesta Kepeä Taival sai meidän roposet ja sieltä tilattiin koppa. Ja onpahan muuten sopivakin. Toistaiseksi vain Tuikulla on kuonokoppa, vaikka Vilkkuhan se niitä sieniä napostelee, heh. No joo, on halpa vakuutus omalle ja muidenkin koirille. Tuikku kun tykkää leikkiessään välillä vähän lohmia muita ja onpa se toisinaan herkkä provosoitumaankin. Ja ahneena koirana se haluaa syödä aina ja kaiken. Oikeastaan ajattelin jo, että jospa niille harvoille remmilenkeille laittaisi kopan. Ei tarvitse kytätä ojanpieltä, ei jänskätä sitä "mitä jos koira jossain kohtaa pääsee irti" ja ehkä ne vastaantulijatkaan ei sitten päästä sitä koiraa luokse koska "se on ihan kiltti". No joo, näillä mennään. Tuikku suhtautui koppaan tosi levollisesti kun sitä soviteltiin, kerran yritti ottaa pois, mutta kiellosta lopetti. Ja sitten se käyskenteli pihamaalla koppa päässä. Ihana kun edes toinen koirista on lehmänhermoilla varustettu ♥

Toko, Suutarilankoski ja uusi puisto

Sunnuntai iltana suunnattiin Janikan kanssa hallille treenaamaan teinipaimenet. Pientä koostetta tokottelusta.

Seuraaminen tavallaan paremmalla mallilla vaikka haahuilua esiintyy. Palkkaus pelittää että perusasennosta välillä parit namit, käsky, seuraamista matka x ja bileet lelulla joka tulee takataskusta. Luovuin toistaiseksi lelun viskomisesta, sillä Vilkku tsekkaa muuten koko ajan ympäristöä fiiliksellä "missä lentää". Piilosta lähileikki pelittää paremmin. Haahuilusta ja pienestäkin kontaktin pudottelusta käänsin itse suuntaa ja heti alkoi olla skarpimpaa menoa näkyvissä.

Hyppy oli kyllä ihan hepreaa. Hakeutui koko ajan kiertämään vasemmalta puolen. Otettiin hyppy sitten ihan leikkinä ja kaikista pompuista leikit. Yksi onnistunut suoritus pienillä muutoksilla ja lopetettiin siihen.

Kapulan pito on paranemaan päin. Nenäkosketus, leuan pitäminen kädessä ja rauhallinen mielentila kun saatais vielä samaan pakettiin kapulan kanssa, niin olis bueno.

Asennonvaihdot sujuu aika kivasti. Omaa tarkkuutta niihin hiukan. Seisomaan nousee hyvin mutta asettelee jalat uusiks????

Liikkeestä pysäytykset alussa. Tarjoaa tosi kivasti maahanmenoa ja pysyy hyvin, mutta meni nyt kokeilusta vähän sekaisin kun pyydettiin luo ja käskettiin maihin, pentuparka.

Eilen kävimme Riuttaskorvella Suutarilankosken laavulla Janikan kanssa. Oli ihan ok keli, ja aurinkokin pilkahteli. Rattoisasti kului iltapäivä siinä nuotioruokia mussuttaen. Makkaraporsaat ottivat vähän rähinää ja kyllä bortsutkin pistivät metelin tofunakeista, daa. Sitä ollaan niin frendiä ensin ja sitten tungetaan kaikki toisten eväille, tyhmät. Vaan kylläpä ne kokonaisuudessaan käyttäyty kivasti.

Tänään kävästiin Tiinan kanssa uudessa koirapuistossa Kolmenkulmalla. Nasta mesta, kaks isoo puolta ja eteistila, mainiota meikäläistenki hankaluuksille. Tuonne kehtaisi Tuikkuaki viedä kun pikkusen pystyy seurasta nirsoomaan ja on tilaa, eikä tarvitte olla kaikissa kiinni. Niin ja ihanan valoisa paikka kuvata! Vilkku mennä rällästi Jedin kanssa, hyysäsi palloa, viskoi kiviä ja himoitsi muiden makkaroita.

Ajatella, että jouduin opettelemaan leikkimisenkin

pointtini alkaa kohdasta 1:15

Nyt koen, että tässäkin asiassa olen jotain oppinut, joten voinen aiheesta kirjoittaa. Luin vuosi sitten tämän kirjan. Olin innoissani, kaikki kuulosti niin simppeliltä ja yksinkertaiselta. Ensi osumani koiran kanssa leikkimiseen sainkin Hannalta, kun pikkukentällä palkkasimme Tuikkua viskomalla sille palloa. Mietin tuolloin, miten koiraan saa vauhtia ja millä palkalla se tekisi töitä tarmokkaammin. Mulla ei käynyt mielessäkään lelut tai leikkiminen? Onneksi on kavereita ja tämän jälkeen Tuikku oppikin nopeasti kahden pallon leikin.

Kuitenkaan, itsessään pelkkä pallon viskominen ei sinänsä ole koiran kanssa leikkimistä. Lähetät koiran aina pois luotasi? Hyvällä lykyllä se leikkii itse itsenäisestä omilla ehdoillaan ja lelullaan, eikä oikeastaan ehkä lelun saatuaan välitä sinusta tippaakaan? Hommasta tulee sama homma kuin namilla, koira työskentelee palkalle hetken ja palkan saatuaan vajoaa omiin maailmoihinsa. Enkä nyt yleistä, ehkä juuri se heppu joka tätä ensimmäisenä kommentoi tulee taas huutamaan "ei meillä kyllä", mutta sillä tiedollahan minä en tee mitään. Koska meillä asia meni näin ja piste.

No ei siinä, kirjan luettuani tiesin jotain lähileikistä. Koira repii kanssasi lelua, se voittaa ja oppii palaamaan luoksesi leikkimään. Kahden lelun leikillä homman voi aloittaa, heitetään yksi tuonne ja kun koira tuo sen heitetään toinen tänne. Kuvat opastivat hyvin ja luulin osaavani kaiken.

Kuitenkin ylläoleva videoklippi kertoo aika paljon. Minulla ei ollut hajuakaan, miten leikkiä koiran kanssa. Tuikkuhan ei tartu leluun, eikä innostu muuta kuin heittelystä. Pentu oli ihan nössö, eikä yhtään sellainen vietikäs suurpeto, niin kuin kuvittelin. Ajatukseni oli, että odotellaan, että pentu kasvaa, niin kyllä se siitä syttyy. Onneksi kirjoitin tämän julkisesti ja kaikki tulivat potkimaan päähän, muuten en olisi leikkinyt pentuni kanssa varmaan ennen tätä kevättä.

Kun joku sitten käski harjoitella leikkimistä pennun kanssa, tuntui ajatus ihan hölmöltä. Eihän Vilkku leiki? Muistan vieläkin, kun olin ihan pöllämystynyt koutsin kysyessä, miten leikin Vilkun kanssa. Vastasin, että en leiki kun se ei osaa leikkiä. Tähän väliin suuri myötähäpeä ja naamapalmu. Minä en ihan ymmärtänyt vain, että miten lähteä kohtuu pehmoisen pennun kanssa leikkimään. Vilkkuhan oli alkujaan melko pehmeä suustaan, se oli hyvin kohtelias, eikä yhtään haastanut minua.

Ohjeita saatuani kehittelin Vilkulle pörröisiä ja pitkiä pötköraato leluja, joihin laitoin vielä taluttimen kiinni. Siinä sitten juoksentelin lelun kanssa ympäri ämpäri ja yritin kiljahdella ja vikistä, jotta olisin mielenkiintoinen. No, överiksihän ne ensiyritykset menivät ja pentu vain istua tapitti hämmentyneenä. No joo, kun viimein sain Vilkun hyökkäilemään leluun, tuli uusi aivopieru, mitä sitten? Usein kävi niin, että lelu kuoli tai että tahattomasti vedin sen koiralta pois. En aivan hahmottanut, missä kohtaa Vilkku kiskoi hyvällä tatsilla, kun se ei oikeastaan kiskonut lainkaan. En voinut pitää ääntä, tai katsoa koiraan tai elehtiä kovin voimakkaasti, sillä Vilkku irrotti muuten heti.

Itselläni oli paljon opettelemista siinä, että koiraa pitää joskus rohkaista. Kannustin Vilkkua tarttumaan eri leluihin ja kun pienikin varovainen poispäin vetäminen syntyi, irrotin lelusta ja peräännyin. Tämä toimi hyvin ja aika nopeasti Vilkku alkoi lelun saatuaan retuuttamaan lelua. Ja annoinkin retuuttaa, enkä lähtenyt heti vaatimaan luovutusta.

Nyt tiedän leikin rungon, tunnen koiran paremmin ja tiedän miten leikki viedään alusta loppuun. Olen saanut rohkaistua Vilkkua, se innostuu heti, tarttuu leluun ja uskaltaa repiä ja revitellä. Se heittää lelun kanssa voittoringin ja palaa takaisin. Kahden lelun leikistä luovuomme, sillä nykyisellään Vilkku juoksee lelun kanssa luokseni hyppimään vasten. Kun olemme taas repineet lelua, se pääsee juoksemaan sen kanssa kierroksen ja palaa uudelleen. Luopumiskäsky kiitos on mennyt hyvin läpi ja toimii.

Seuraava mitä minä harjoittelen, on leikin kesto. Ja se, missä palkkaan leikillä ja miten. Mutta nyt me osaamme leikkiä. Jopa Tuikku, jota ei ikinä ole kiinnostunut leluista saati sen kummemmin ihmisen kanssa leikkimisestä on ihan liekeissä. Nyt kun itse olen oppinut hetsaamaan koiran, revittelemään ja vapauttamaan. Tuikku toki ei hakeudu lelun kanssa uudelleen leikkiin, mutta jo se että se tykkää riepotella lelua käsistäni, on paljon. Ja on muuten huisisti auttanut harrastuksissa!

Nyt minulla on käsitys siitä, että leikkiä voi aina. Aina ja siihen pitää joka kerta heittäytyä täysillä (siinä olikin opettelemista). Ennen leikkiä ei aina tarvitse vetää superia suoritusta. Kesken lenkin voi alkaa hulluttelemaan ja peuhaamaan, jos siltä tuntuu. Se jos mikä vahvistaa ja lujittaa suhdetta. Olemme päässeet leikin maailmassa hyvin alkuun, tästä on matka vain eteenpäin.

Parempaa kuin uskoinkaan

Tuikku on opettanut niin paljon. Siitä ei koskaan tullut vetokoira niihin hommiin, mihin halusin. Siitä ei tullut huoletta irtipidettävä. Tuikulle ei tullut edes komeaa vahtihaukkua, mitä toivoin, eikä se edes vahdi. Mutta Tuikusta tuli maailman paras perhekoira, huippu kotikoira, täydellinen koira myös sille mieluisiin harrastuksiin, jos haluaa vähän haastetta. Tuikku on loistava lasten parissa ja se jos mikä on minulle tärkeää.

Pahimmat ongelmat ja erimielisyydet on nyt rämmitty ja vierellä seisoo tuttu ja turvallinen koira. Kumpikin tiedämme toistemme rajat ja homma toimii. Ihana viisi vuotias Tuikku pääsee mielensä mukaan harrastuksiin, mutta sitäkin enemmän vaelluksille! Siellä se on osoittanut taitonsa ja kestävyytensä ja voi miten se nauttii. Paljon onnea meidän viimein aikuinen! ♥