Toko, Suutarilankoski ja uusi puisto

Sunnuntai iltana suunnattiin Janikan kanssa hallille treenaamaan teinipaimenet. Pientä koostetta tokottelusta.

Seuraaminen tavallaan paremmalla mallilla vaikka haahuilua esiintyy. Palkkaus pelittää että perusasennosta välillä parit namit, käsky, seuraamista matka x ja bileet lelulla joka tulee takataskusta. Luovuin toistaiseksi lelun viskomisesta, sillä Vilkku tsekkaa muuten koko ajan ympäristöä fiiliksellä "missä lentää". Piilosta lähileikki pelittää paremmin. Haahuilusta ja pienestäkin kontaktin pudottelusta käänsin itse suuntaa ja heti alkoi olla skarpimpaa menoa näkyvissä.

Hyppy oli kyllä ihan hepreaa. Hakeutui koko ajan kiertämään vasemmalta puolen. Otettiin hyppy sitten ihan leikkinä ja kaikista pompuista leikit. Yksi onnistunut suoritus pienillä muutoksilla ja lopetettiin siihen.

Kapulan pito on paranemaan päin. Nenäkosketus, leuan pitäminen kädessä ja rauhallinen mielentila kun saatais vielä samaan pakettiin kapulan kanssa, niin olis bueno.

Asennonvaihdot sujuu aika kivasti. Omaa tarkkuutta niihin hiukan. Seisomaan nousee hyvin mutta asettelee jalat uusiks????

Liikkeestä pysäytykset alussa. Tarjoaa tosi kivasti maahanmenoa ja pysyy hyvin, mutta meni nyt kokeilusta vähän sekaisin kun pyydettiin luo ja käskettiin maihin, pentuparka.

Eilen kävimme Riuttaskorvella Suutarilankosken laavulla Janikan kanssa. Oli ihan ok keli, ja aurinkokin pilkahteli. Rattoisasti kului iltapäivä siinä nuotioruokia mussuttaen. Makkaraporsaat ottivat vähän rähinää ja kyllä bortsutkin pistivät metelin tofunakeista, daa. Sitä ollaan niin frendiä ensin ja sitten tungetaan kaikki toisten eväille, tyhmät. Vaan kylläpä ne kokonaisuudessaan käyttäyty kivasti.

Tänään kävästiin Tiinan kanssa uudessa koirapuistossa Kolmenkulmalla. Nasta mesta, kaks isoo puolta ja eteistila, mainiota meikäläistenki hankaluuksille. Tuonne kehtaisi Tuikkuaki viedä kun pikkusen pystyy seurasta nirsoomaan ja on tilaa, eikä tarvitte olla kaikissa kiinni. Niin ja ihanan valoisa paikka kuvata! Vilkku mennä rällästi Jedin kanssa, hyysäsi palloa, viskoi kiviä ja himoitsi muiden makkaroita.

Ajatella, että jouduin opettelemaan leikkimisenkin

pointtini alkaa kohdasta 1:15

Nyt koen, että tässäkin asiassa olen jotain oppinut, joten voinen aiheesta kirjoittaa. Luin vuosi sitten tämän kirjan. Olin innoissani, kaikki kuulosti niin simppeliltä ja yksinkertaiselta. Ensi osumani koiran kanssa leikkimiseen sainkin Hannalta, kun pikkukentällä palkkasimme Tuikkua viskomalla sille palloa. Mietin tuolloin, miten koiraan saa vauhtia ja millä palkalla se tekisi töitä tarmokkaammin. Mulla ei käynyt mielessäkään lelut tai leikkiminen? Onneksi on kavereita ja tämän jälkeen Tuikku oppikin nopeasti kahden pallon leikin.

Kuitenkaan, itsessään pelkkä pallon viskominen ei sinänsä ole koiran kanssa leikkimistä. Lähetät koiran aina pois luotasi? Hyvällä lykyllä se leikkii itse itsenäisestä omilla ehdoillaan ja lelullaan, eikä oikeastaan ehkä lelun saatuaan välitä sinusta tippaakaan? Hommasta tulee sama homma kuin namilla, koira työskentelee palkalle hetken ja palkan saatuaan vajoaa omiin maailmoihinsa. Enkä nyt yleistä, ehkä juuri se heppu joka tätä ensimmäisenä kommentoi tulee taas huutamaan "ei meillä kyllä", mutta sillä tiedollahan minä en tee mitään. Koska meillä asia meni näin ja piste.

No ei siinä, kirjan luettuani tiesin jotain lähileikistä. Koira repii kanssasi lelua, se voittaa ja oppii palaamaan luoksesi leikkimään. Kahden lelun leikillä homman voi aloittaa, heitetään yksi tuonne ja kun koira tuo sen heitetään toinen tänne. Kuvat opastivat hyvin ja luulin osaavani kaiken.

Kuitenkin ylläoleva videoklippi kertoo aika paljon. Minulla ei ollut hajuakaan, miten leikkiä koiran kanssa. Tuikkuhan ei tartu leluun, eikä innostu muuta kuin heittelystä. Pentu oli ihan nössö, eikä yhtään sellainen vietikäs suurpeto, niin kuin kuvittelin. Ajatukseni oli, että odotellaan, että pentu kasvaa, niin kyllä se siitä syttyy. Onneksi kirjoitin tämän julkisesti ja kaikki tulivat potkimaan päähän, muuten en olisi leikkinyt pentuni kanssa varmaan ennen tätä kevättä.

Kun joku sitten käski harjoitella leikkimistä pennun kanssa, tuntui ajatus ihan hölmöltä. Eihän Vilkku leiki? Muistan vieläkin, kun olin ihan pöllämystynyt koutsin kysyessä, miten leikin Vilkun kanssa. Vastasin, että en leiki kun se ei osaa leikkiä. Tähän väliin suuri myötähäpeä ja naamapalmu. Minä en ihan ymmärtänyt vain, että miten lähteä kohtuu pehmoisen pennun kanssa leikkimään. Vilkkuhan oli alkujaan melko pehmeä suustaan, se oli hyvin kohtelias, eikä yhtään haastanut minua.

Ohjeita saatuani kehittelin Vilkulle pörröisiä ja pitkiä pötköraato leluja, joihin laitoin vielä taluttimen kiinni. Siinä sitten juoksentelin lelun kanssa ympäri ämpäri ja yritin kiljahdella ja vikistä, jotta olisin mielenkiintoinen. No, överiksihän ne ensiyritykset menivät ja pentu vain istua tapitti hämmentyneenä. No joo, kun viimein sain Vilkun hyökkäilemään leluun, tuli uusi aivopieru, mitä sitten? Usein kävi niin, että lelu kuoli tai että tahattomasti vedin sen koiralta pois. En aivan hahmottanut, missä kohtaa Vilkku kiskoi hyvällä tatsilla, kun se ei oikeastaan kiskonut lainkaan. En voinut pitää ääntä, tai katsoa koiraan tai elehtiä kovin voimakkaasti, sillä Vilkku irrotti muuten heti.

Itselläni oli paljon opettelemista siinä, että koiraa pitää joskus rohkaista. Kannustin Vilkkua tarttumaan eri leluihin ja kun pienikin varovainen poispäin vetäminen syntyi, irrotin lelusta ja peräännyin. Tämä toimi hyvin ja aika nopeasti Vilkku alkoi lelun saatuaan retuuttamaan lelua. Ja annoinkin retuuttaa, enkä lähtenyt heti vaatimaan luovutusta.

Nyt tiedän leikin rungon, tunnen koiran paremmin ja tiedän miten leikki viedään alusta loppuun. Olen saanut rohkaistua Vilkkua, se innostuu heti, tarttuu leluun ja uskaltaa repiä ja revitellä. Se heittää lelun kanssa voittoringin ja palaa takaisin. Kahden lelun leikistä luovuomme, sillä nykyisellään Vilkku juoksee lelun kanssa luokseni hyppimään vasten. Kun olemme taas repineet lelua, se pääsee juoksemaan sen kanssa kierroksen ja palaa uudelleen. Luopumiskäsky kiitos on mennyt hyvin läpi ja toimii.

Seuraava mitä minä harjoittelen, on leikin kesto. Ja se, missä palkkaan leikillä ja miten. Mutta nyt me osaamme leikkiä. Jopa Tuikku, jota ei ikinä ole kiinnostunut leluista saati sen kummemmin ihmisen kanssa leikkimisestä on ihan liekeissä. Nyt kun itse olen oppinut hetsaamaan koiran, revittelemään ja vapauttamaan. Tuikku toki ei hakeudu lelun kanssa uudelleen leikkiin, mutta jo se että se tykkää riepotella lelua käsistäni, on paljon. Ja on muuten huisisti auttanut harrastuksissa!

Nyt minulla on käsitys siitä, että leikkiä voi aina. Aina ja siihen pitää joka kerta heittäytyä täysillä (siinä olikin opettelemista). Ennen leikkiä ei aina tarvitse vetää superia suoritusta. Kesken lenkin voi alkaa hulluttelemaan ja peuhaamaan, jos siltä tuntuu. Se jos mikä vahvistaa ja lujittaa suhdetta. Olemme päässeet leikin maailmassa hyvin alkuun, tästä on matka vain eteenpäin.

Parempaa kuin uskoinkaan

Tuikku on opettanut niin paljon. Siitä ei koskaan tullut vetokoira niihin hommiin, mihin halusin. Siitä ei tullut huoletta irtipidettävä. Tuikulle ei tullut edes komeaa vahtihaukkua, mitä toivoin, eikä se edes vahdi. Mutta Tuikusta tuli maailman paras perhekoira, huippu kotikoira, täydellinen koira myös sille mieluisiin harrastuksiin, jos haluaa vähän haastetta. Tuikku on loistava lasten parissa ja se jos mikä on minulle tärkeää.

Pahimmat ongelmat ja erimielisyydet on nyt rämmitty ja vierellä seisoo tuttu ja turvallinen koira. Kumpikin tiedämme toistemme rajat ja homma toimii. Ihana viisi vuotias Tuikku pääsee mielensä mukaan harrastuksiin, mutta sitäkin enemmän vaelluksille! Siellä se on osoittanut taitonsa ja kestävyytensä ja voi miten se nauttii. Paljon onnea meidän viimein aikuinen! ♥

Niin kaunis ja petollinen kevät

Hain aamulla Hennan ja Doran kyytiin ja lähdimme tutustumaan Riuttaskorven virkistysmetsään. Matka ei ollut pitkä, ajoin tuonne meiltä kotoa miltei tasan tunnin. Riuttaskorven retkeilyalue sijaitsee Ylöjärven pohjoisosassa, aika koomista että tämä muka kaupunki on pinta-alaltaan pelkkää metsää ja risua... Veimme auton metsän pohjoiskärkeen parkkiin Myllykankaalle. Siitä suuntasimme Suutarilankosken laavulle evästämään (laiskat), koska aurinko paistoi niin kauniisti ja päätimme valokuvailla.

Laavulla todentotta oli kaunista ja vieressä virtasi Suutarilankoski. Kosken yli meni puinen vanha silta ja esittelytekstiäkin kyltissä oli. Kuvailin koskea ja kuuntelin veden liplatusta samalla, kun odottelin nuotioon hiillosta. Tuikku käyskenteli vierelläni. Vanha kunnon Tuikku, ehta luotettava retkikumppani. Vilkuilin sivusilmällä koiran touhuja ja keskityin kuvailuun. Olkani yli katsottuani, tajusin Tuikun olevan aivan liian reunalla, ihan liian ohuella jäällä. Ehdin kirkaista "Tuikku varo" ja koira katosi näkyvistä vajoten koskeen. Kauhukuvat hukkuneesta, jään alle virranneesta, ruhjoutuneesta, kuolleesta tai täysin kadonneesta koirasta vilisivät mielessäni. En päässyt siirtymään kiveltä lähemmäs Tuikkua, enkä olisi pystynyt vetämään sitä. Niin nopeasti, kuin koira oli koskeen pudonnutkin, ponkaisi Tuikku sieltä pintaan ja veti itsensä kuiville. Rento ravistus, lipaisi minua naamaan ja kiskaisi itsensä hihnan kanssa hepuloimaan. Kaikki hyvin siis, mutta kyllä pelästyin. Vaan eipä mennyt Tuikkukaan enää niin reunalle keikkaroimaan. Ja toisaalta, osasin itsekin valita kuvauspaikkani hiukan paremmin, olisinhan sinne voinut horjahtaa itsekin.

Sisarukset käyttäytyivät oikein hienosti, vaikka eivät olleet nähneet pitkään aikaan. Ei mitään kähinää tai rähinöintiä eväsaikaankaan. Paistoimme makkarat, söimme munkit (Tuikku tosin vei Hennalta puolet...) ja nautimme juomistamme. Sää oli mitä parhain, aurinko paistoi ja pieni tuulenvire osui taukopaikallemme.

Pakkasimme varusteet ja jatkoimme matkaa, tai no, periaatteessa aloitimme sen varsinaisen taipaleen. Kuljimme pitkin kuusikangasta ylittäen pari isompaa ojaa. Saavuimme Haukijärvelle ja ihailimme näkötornia ja huikeita maisemia. Aurinko oli mennyt pilveen, tuuli oli erittäin navakka ja alkoi tulla kylmä. Reippailimme aika nopeasti kohti seuraavaa etappia, jotta pysyi lämpö päällä.

Haukijärven keittokatoksella pysähdyimme juomaan kuumaa kaakaota. Näytti siltä, että alkaa hämärtää ja koiratkin vain makailivat. Taivaalle kerääntyi pilviä ja matkaa jatkaessamme saimme taivaan täydeltä rakeita. Rakeita, tähän aikaan vuodesta? Näemmä sekin on mahdollista. Poikkesimme reitiltä kolme kertaa, sillä tuuli oli piiskannut lunta polulle ja peittänyt reitin täysin. Kiipeilimme hiukan turhaan kalliolla, harhailimme suolla ja viimeisellä metsäosuudella kävelimme epätoivoisesti ristiin rastiin. Lopulta turvauduimme kännykän maastokarttaan ja löysimme autolle.

Kiinnitin huomiota ihanaan hankikantoon, mutta paikoin petollisiin ojiin, jotka lumi peitti, mutta alla virtasi vesi. Joistain kohti lumi oli sulanut jo pois ja järven jäällekin oli noussut vettä. Koirat pysyivät visusti kiinni lyhyemmissä naruissa, jotta mitään jäälle harhautumista ei enää koskiseikkailun jälkeen pääsisi käymään.

Reissu oli oikein mukava ja kesällä tämä on varmasti nätti paikka! Menemme kyllä uudelleenkin.