21 helmikuuta 2016

Mustat ja huskyt



Tuli suojakeli ja teki mieli puuhata jotain vauhdikkaampaa. Vetovaljaita Vilkulla ei vielä ole, joten pitkästä aikaa fribailtiin takapihalla. Täytyy sanoa, että muutaman kuukauden tauon aikana teini on mennyt ihan sikana eteenpäin! Vitsi mikä ohjailtavuus, tulkinta ja hienosti skarppasi keskittymisessäkin! Oma heittokäsikin on harjaantunut, mutta vielä tulee lätkittyä koiran nassuun...

Floaterit sujuivat hyvin ja Vilkku nappasi valtaosan.

Takaakierto on hoksattu, kun vain malttaisi kiertää.

Jalan yli hyppääminen on mennyt aimoharppauksen eteenpäin. Sehän hyppää eikä kaarra karkuun ja perskule ottaa kiekonkin kiinni! Mahtikersa!

Butterflyita kokeiltiin mutta njah, kiekko pläjähtää päin naamaa kun Vilkku vaan suu ammollaan hyppää päin.



Tuikun taakkailusta otin pätkän videota, ällöttävän sävyinen ja hämärä, eikä musiikkia. Ei paljon silmiä hivele, mutta todistettavasti vetää. Tuikulle ehdottomasti sopivin vetomuoto, se tykkää. Käytännössä kaikilla hihnalenkeillä sillä on rengas perässä. Nyt ei olla hetkeen remmilenkkeilty, joten mentiin vaan vajaa 2km. Ei sitä joka treenin tarvitse olla hirveä tappohiitti.

Ystävänpäivänä Tuikku vetikin maalla porukoiden naapurin pikkutyttöä. Päiväkodin iltatapahtumaan meidän piti mennä, mutta kelin takia se jouduttiin perumaan. Ensi viikolla kun se olisi, minulla alkaa loma ja lähden reissuun, joten jääpi nyt sitten väliin.


Illastakaan ei vauhtia puuttunut. Suuntasimme koirien kanssa Ikaalisiin. Olen vepetreeneihin ajaessa nähnyt siellä jonkun aitauksen tönön, jonka seinässä oli koiran kuva. Olin luokitellut sen puistoksi, mutta en koskaan käynyt siellä, koska se oli niin huonokuntoisen näköinen. Nyt aita oli uusittu ja portti siirretty. Puisto oli siisti ja ihan tosi tilava! Tykättiin paljon, kun nyt ensimmäistä kertaa siellä käytiin. Varmasti mennään toistekin, kun oli niin hiljainenkin. Seuraksi saimme Sanna-Kaisan ja teinihuskyt. Tuikku pisti heti säännöt selväksi ja sen jälkeen sekin hepuloi ja leikki. Vilkusta pennuille oli kuitenkin enemmän seuraa, sillä Tuikku vetäytyi nopeasti viileäksi ja tylsäksi aikuiseksi. Oli oikein mukavata!
 

20 helmikuuta 2016

Suhde ulkokoiraan, miten se toimii?

Ulkokoirat 12/13
Ulkokoira rivitaloon 8/15
Muutoksia ulkokoiralle 9/15



Olen kirjoitellut ulkokoirista aiemminkin, kirjoitin postauksen kun ulkokoira muuttaa rivitaloon, sekä niistä hurjista muutoksista, mitä ex-ulkokoirani koki lyhyen ajan sisällä. Nyt aion kirjoittaa siitä, miten ulkokoirana olo vaikuttaa yhteistyöhön koiran kanssa. Miten se muokkaa koiraa, miten se muokkaa suhdetta? Teksti perustuu omiin kokemuksiini, omiin koiriini, on hyvin karkea vedos, paitsi omien koirien esimerkeissä. Tätä ei voi yleistää jokaiseen ulko- ja sisäkoiraan, mutta tästä voi saada osviittaa. Muistetaan kuitenkin että Tuikku ja Vilkku ovat lähtökohtaisestikin täysin eri maailmoista, joten sekin vaikuttaa. Ulkokoirana olo on kuitenkin omalla tavallaan muokannut Tuikkua.

Tuikku tuli meille 9-viikkoisena ja noin viisikuisena se alkoi harjoitella ulkona ketjussa olemista. Eli silloin, kun ketju ei ollut enää kohtuuttoman raskas sille. Ensimmäiset yöt Tuikku oli ulkona noin vuosikkaana. Koska Tuikku oli kevätpentu, ulkona olemista pääsi harjoittelemaan siksi ajoissa ja koira kasvatti todella vahvan talviturkin. Kaikkien pitäisi kyllä tietää jo, mutta jos nyt joku lukee tämän postauksen ensimmäisenä tekstinään täältä blogista niin. Tuikun kanssa lenkkeiltiin ja harrastettiin kyllä jo silloin, kun se asui ulkona. Se viihtyi ketjussa hyvin, sillä oli runsaasti tilaa (enemmän kuin monella tarhatulla koiralla) ja koppi. Joskin koira oli mieluummin kuusen alla. Eniveis, takaisin asiaan.

Näin karkeasti, ulkokoira on usein jo lähtökohtaisesti tai ainakin tulee olemaan itsenäisempi, itsevarmempi (tietyissä tilanteissa) ja itsekeskeisempi (jos ei asu tarhassa laumassa). Ulkona koiran on pakko olla itsenäisempi, kukaan ei ole 24/7 taputtelematta päähän tai juttelemassa. Itsenäisempi koira viihtyy yksin, eikä niin kaipaa ihmisen seuraa. Tietynlaista itsevarmuuttakin tarvitaan, vaikka taas täysin sosiaalistamaton ulkokoira voi olla kaupungissa ihan sekaisin. Mutta se että nukkuu narunnokassa yönsä, vaatii pientä hermojen säätelyä, sillä ulkona on muitakin eläimiä, halusit tai et. Koska yksin tarhassa tai ketjussa oleva koira on pääsääntöisesti enemmän erillään muista koirista, se luultavammin pitää huolen leluista, luista ja ruuastaan. "Kaikki mulle heti nyt" ja "tääkin on mun" on ainakin Tuikulla tosi yleinen...

Suhteesta ihmiseen ei tule niin tiivis. Vaikka Tuikkukin oli pikkupentu aikansa minun kanssani, minun huoneessani. Se itsenäistyi kertaheitolla ja ihmisestä tuli sille melko merkityksetön. Tuikku on seurallisin ulkokoira mitä meillä on ollut, koska sen kanssa on oltu eniten ja sille on oikeasti opetettukin jotain. Tuikku tulee kyllä mielellään syliin, Tuikku tykkää kun sitä rapsutellaan ja se on hyvin ihmisystävällinen. Mutta jos annan Tuikulle ja Vilkulle saman tehtävän, sen verran vaikean, että ne eivät selviä siitä itse. Niin Vilkku yrittää yrittää ja yrittää, jonka jälkeen tulee luokseni ja tarvitsee vihjeitä. Tuikku yrittää, koittaa, tuumaa ettei toimi ja yrittää pyrkiä pois tilanteesta. Tuikku haluaa ongelman pois silmistään, mutta se ei ota mitään kontaktia ihmiseen siinä kohtaa. Uskon, että tilanne olisi toinen, jos Tuikun ei olisi pitänyt tehdä lukuisia ratkaisuja yksin ja itsenäisesti, minun poissaollessani.

Ylipäänsä arvostuksen nostaminen koiran silmissä oli haastavaa. Vaikka ulkokoiran kanssa miten olisi. Itseasiassa, vaikka sen kanssa olisi kaiken vapaa-aikansa, on se liian vähän. Tavallaan. Ei ulkokoiran elämälle, mutta siihen nähden, jos siitä joskus mielii saada ihmiseen liimaantuvan piskin. Koira on kuitenkin yksin ensin työpäivän. Sen jälkeen sille tarjotaan runsaasti toimintaa, touhua ja milloin mitäkin. Mutta tämän jälkeen se nukkuu yönsä yksin. Aamulla sitä moikataan, tsekataan että kaikki on tiluksilla fine ja taas se on yksin. Ei se ole niin dramaattista, kuin miltä kuulostaa. En minä sisäkoirienikaan kanssa kihnuta koko ajan, todellakaan. Pää siinä hajoaisi. Mutta ne nukkuvat yön samassa tilassa.

Tänne muuttaessa Tuikkua ahdisti se läheisyys. Se, että joutuu olemaan koko ajan samassa tilassa. Se, että piha on aidattu. Se, että sisällä ei voi juosta ilman että hajottaa itsensä. Se, että sängyssä ja sohvalla on koko ajan joku muukin. Se, että täällä ei tule saamaan hetken rauhaa, hiljaisuutta, eikä sitä yksinäisyyttä. Tuikku ei nuku öitä sängyssä, se ei halua. Se tulee viereen jos pyydän, mutta jos jään pitämään siitä kiinni, se kokee sen rangaistuksena. Tuikku nukkuu kopin alle kaivettua reikää muistuttavassa paikassa. Sängyn alla, joka on niin ahdas, että se mahtuu olemaan siellä vain kyljellään. Ja niin nurinkuriselta, kuin se kuulostaakin. Niin Tuikku on riemuissaan, kun lähden Vilkun kanssa treenaamaan. Ne illat ovat suorastaan sen henkireikiä.

Edelleen treeneissä huomaa välillä, miten ärsyttävää on, että koiralla on pohjalla tuollainen pakkoitsenäistyminen. Hyvin harvoin, Tuikku valitsee minut. Miksi sen nyt yhtäkkiä pitäisi valita ihminen, kun aiemmin sellaista ei ollut aina edes saatavilla?


Onko sinulla 24/7 ulkokoira? Viihtyykö se sisällä? Harrastatko sen kanssa jotai? Vaikuttaako ulkokoirana oleminen mielestäsi suuhteeseen koiran kanssa?

17 helmikuuta 2016

Tehopäivä

Jos kuvissa huomaa positiivisen eron, niin huippua. Viimein Lightroom saatiin koneelle asennettua ja toistaiseksi se vielä toimiikin. Vähän harjotitelua vaatii taas... Eiliseltä on vasta murto-osa kuvia käsiteltynä, lisää tulee ajan kanssa.


ei oo päätä mut häntä kyllä



Pääsin ajoissa töistä ja niinpä suuntasimme aikaslailla samantien juoksuttamaan koiria. Semikivasti meni sekalaisen sakin kanssa. Vähän vanhemmat nartut ottivat yhteen ja Tuikku sai ansionsa mukaan, kun porokoira rei'itti sitä. Tuikun arvokkuus luhistui ja murtui ja lössykkä gangsteri ei varmaan haluais tätä tietoa someen, muahaha. Kersat sen sijaan rällättivät menemään ilman pulmia ja baanaa riitti. Aurinkokin kurkki ihanasti ♥

Illemmasta mentiin hallille vapaaharkkavuorolle. Vilkku pääsi hommiin ja mitähän kaikkea me tehtiinkään...

Kontaktin pitäminen sujui hyvin. Vaikka leluja oli maassa, Vilkku hakeutui tosi kivasti mun luo. Ja vaikka Janika heitteli ja heilutteli patukka lähistöllä, ei sekään häirinnyt. Ihana huomata edistymistä.

Impulsiiviharjoittelu oli mielenkiintoista ja jos ei muuta niin ainakin minä ymmärsin pointin. Vilkulla homma meinasi mennä hiukan haisteluksi ja ei se nyt ihan ideasta kiinni päässyt. Juoksi lelun perään, mutta palasi sitten kyllä kun ei saalista saanutkaan.

Hyppyä otimme ihan leikin varjolla. Hösötin esteen lähellä ja juoksentelin ees taas. Aina kun pentu hyppäsi niin bileet. Ei tarvinnut montaa kertaa antaa lelua palkaksi, kun Vilkku hyppi koko ajan. Viskottiin ihan urakalla ja kahden lelun leikki toimi pitkästä aikaa tosi hyvin.

Seuraaminen otettiin loppuun, itse vähän alkuun taas sähläsin. Mutta kyllä se siitä sitten lähti, oli tiivistä, tarkkaavaista ja kontaktikin pysyi. Muistin myös palkata riittävän usein, oikeasta suunnasta ja melko vaihtelevasti.

Treeneistä jäi kaikenkaikkiaan hyvä mieli ja lähdimme hakemaan vielä pizzaakin. Kiitoksia Janika kokopäivä seurasta ja kyydeistä!

13 helmikuuta 2016

Himotut ja hylätyt

Tää on nyt tätä kuuluisaa matkimista, mutta kun Tollerwichit blogissa oli niin herkullinen postausidea... Vähän lainasin. Fuskasin sen verran, että otin vain nykyisiä koiriani koskevat videot. Sovelsin myös esittelemällä teille hylätyt videot.

Himotuimmat TOP 5

Katsottu 1600 kertaa. Kamala video, en tykkää nykyisellään yhtään. Ja Tuikulla on ollut näemmä vähän massakausi...



Peitsaus katsottu 530 kertaa. Tämäkin vähän turhake video, mutta tarkkailin tuolloin Tuikun askellusta.



Vilkun pentuvideoita, katsottu 480 kertaa. Ihan perus reeninräpellystä.



420 katsomiskertaa, ilmeisesti kaikkia kiinnostivat nämä huonosti menneet treenimme :D



350 kertaa katsottu,  tämä oli oivallukseni perusasennosta vuonna 2012.



Hylätyt TOP5

60 näyttökertaa, tein kai virhearvion kun ajattelin pentuvideoiden uppoavan :D

70 näyttökertaa... Tosin, en itsekään kovin usein katso treenivideoita.

77 kertaa katsottu :D Myönnän että video on tylsä ja yksitoikkoinen ja loppuu tavallaan kesken. Reissu oli kaatosateessa ja eksyessämme ihan yhtä kamala.

78 katsomiskertaa, eipä tässä mitään ihmeellistä olekaan.

80 näyttökertaa, aika hyvin näin vanhalle videolle. En muistanut ollenkaan moista ja nauroin vedet silmissä :D

Hatunnosto sinulle, joka jaksoit katsoa kaikki videot! Alla sinulle muutama tehtävä, siis sen lisäksi että voisit tehdä tämän itsekin.

Mikä näistä oli suosikkisi/inhokkisi? Jos näistä ei ole sanottavaa, niin tässä Youtube kanavani, kuulisin mielelläni mistä videosta pidät eniten.

08 helmikuuta 2016

Tuikun uusi ammatti ja sivuduunit




Tuikku alkoi opiskella uutta ammattia, ei sitä koiran sovi kotio nyhjäämään jäädä. Mikä se uusi ammatti sitten on ja milloin koira valmistuu? Tuikku aloitti opinnot tänään ja yrittää valmistua tämän vuoden puolella. Tuikusta tulee pöytä. Tuikulle ostetaan söpöjä pöytäliinoja ja pöytä-Tuikkuun voi kattaa kaiken kynttiläillallisista kakkupöytiin. Makkaraillallisia tulee välttää, jos ne haluaa syödä yksin.


Koska olen itse myöskin laiska siivoamaan annoin Tuikulle pientä sivuduunia opiskelun lomassa. Tuikku saa lainata söpöä punaista essua koska koirien pukeminen on pop. Ja sitten ikivanhaa mattopiiskaa. Vaikka mattojahan meillä on vain yksi koska toinen otti osumaa vähän liikaa. Tuikku kuitenkin mieluummin tönöttää suu mutrussa kuin tekisi mitään. Mutta eikös nuoret kesätyöntekijät olekin vähän vastahakoisia?

Välipaloista Tuikku muistuttaa hyvin. Se kantaa hedelmiä mielellään. Täytyy vain huolehtia, että ei mielellään kovin ylikypsiä banaaneja... Sain nimittäin ensimmäisen banaanivälipalani, noh, vähän soseena ja liian nestemäisenä. Sen banaanin sai syödä sitten Tuikku.

Täytyy myöskin huomauttaa, että aloitteleva sisäkkömme on äärimmäisen huono tiskari. Tunnollinen ja nopea kyllä, mutta ei liioin ymmärrä pesuaineen ja tiskiharjan päälle. Mutta liekö se tuosta oppii!

31 tammikuuta 2016

Virkistysmetsässä väsymässä



Jo pidemmän aikaa suunniteltu retki lykkääntyi ja lykkääntyi kovien pakkasten vuoksi. Viimein sää näytti meille vihreää valoa, joskin vesisade oli melkoinen riski... Mutta lähdimme silti. Tulostelin viikolla karttoja ja suunnittelin reittiä, jotta meillä olisi nähtävää ja kuvailtavaa ja vaikka ja mitä. Tällä kertaa kohteena oli Pukalan virkistysmetsä ja seurana Janika koirineen. Retkemme alkoi Juurakosta, jossa heitimme rinkat selkään ja lähdimme kävelemään.

Myönnettäköön heti alkuunsa, että en ole kantanut rinkkaa yli vuoteen ja mulla on tosi huono kunto. En tosin ajatellut että näin huono, sillä jalat huusivat armoa ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Rinkkaa säädettiin ja väännettiin, kiristettiin ja aseteltiin ja lopulta se istui paremmin. Kahden sadan metrin jälkeen olin tosin varma, että vaikka jaksaisin kävellä yöpaikalle, en pääsisi enää aamulla ylös...

Vilkku kantoi omaa reppuaan kantamuksistaan häiriintymättä. Tepasteli reippaasti ja aika hyvin osasi liukkaammalla varoa kaahailemasta. Pysähdyimme Siitinjärven rantaan nuotiopaikalle ensimmäiselle tauolle. Paikalle saapui toinenkin retkeilijä taukoilemaan, joka kertoi että seudulle liikkuisi kuulemma susi. No se vasta mielenkiintoista olikin... Tunnin tauolla selvittiin ja matka jatkui pitkin metsäpolkua. Syrjäisemmällä polulla, itseasiassa mitään polkua ei nähtävillä ollut, vaan maalitäplät puissa. Näkyi kyllä suuret käpälänjäljet, puiden juuriin oli virtsattu ikään kuin merkkaamismielessä (korkealle, ei mikään kettu) ja vastaan tulivat ison koiran ulosteita muistuttavat pötkötkin. No, suojakeli oli toki levittänyt kaikki jäljet, mutta oli mikä oli, se lisäsi tietyllä tapaa jännitystä retkeen.




Metsässä rämpiminen tuotti vähän tuskaa ja koitui aika raskaaksi. Maasto oli mäkistä, vuoroin märkää, vuoroin liukasta, vuoroin raskaassa suojalumessa tarpomista. Onnea oli, että on melkoisen vähäluminen talvi. Mutta rinkka selkään tehosteeksi tuo melkoisen kärsimys vivahteen tuohon puuhaan. Loppumatkasta tuntui, etten oikeastaan enää tunne jalkojani.

Parin tunnin rämpimisen jälkeen olimme viimein laavulla. Alkoi tulen viritys ja puiden kanniskelu. Tuskailua tuottivat järkyttävän kokoiset puut, joita emme kertakaikkiaan saaneet pienemmiksi. Sopii naureskella pois, mutta ei vaan kerta kaikkiaan voimat riittäänyt enää. Saimme nuotion sytytetyksi pienistä puista mitä löysimme ja taukoilimme hetken. Paikalle ilmestyi pari päiväretkeilijää porokoiransa kanssa. Hetken tuumailtuamme kehtasimme pyytää jätkiä hakkaamaan meille aamuksi puita. Iso kiitos, kun liiterissä sitten mukava pino odottikin.

Koirat jaksoivat riehua illan ihan huolella. Suunnistimme vielä ulkovessaa etsimässä pimeässä, ei meinannut millään löytyä. Kyltti osoitti keskelle korpea ja tuntui että käveltiin vaikka kuinka kauas pelkän otsalampun valossa. Meinasi usko loppua, mutta kyllä se tönö sieltä löytyi... Yhdeksän aikaan satoikin ihan kunnolla vettä, mutta nuotio roihusi ja me kömmimme makuupusseihimme. Vilkku oli ihan raato ja käpertyi kerälle kylkeeni.

Yöllä lisäilin itselleni huivia naamaan ja pipoa syvemmälle päähän, sillä alkoi pakastaa. Vilkku ja muut rämistelivät ympäri laavua ja kattoa ja pitivät melkoista meteliä. Mikä lie koiria valvotti, niin ihan sekaisin se ne ainakin sai. Vilkku tönötti laavun katolla, mutta aamuyöstä hytisi jo sen verran, että kömpi viereeni nukkumaan. Vaan ei silloinkaan suostunut makuupussiin tulemaan. Uskollinen pieni erähaukku ♥



Aamulla nukuimme melko pitkään ja aloitimme päivän rennosti. Jalat ja sormet olivat kohmeiset vaikka miten vaihtoi sukkia ja grillasi raajojaan nuotiossa. Meinasin polttaa kenkänikin, kun niitä kuivattelin... Vähän ennen puoltapäivää olimme valmiit jatkamaan matkaa ja hetken mietimme, mennäänkö ihan koko suunniteltua retkeä. Alkujaan olin suunnitellut meille reilu 14km minivaelluksen, mutta lyhensimme sen sitten kuitenkin 10km. Päätös osoittautui ihan fiksuksi, jalat olivat ihan jäässä, niihin sattui ja vielä paluumatkallakin kastelin polveni.

Pääsimme autolle, ehjinä, väsyneinä. Ja siinä kohtaa tuli fiilis, että reissu oli kaiken sen jäätymisen, kastumisen ja väsymisen arvoinen. Ensimmäinen talviretki on nyt siis selätetty, taas on opittu hiukan uutta ja muutamia niksejä, miten ensi kerralla jaksan paremmin. Ainakin alan ihan huvin vuoksi tarpomaan enemmän metsässä ja kantamaan rinkkaa, jotta se ei ole aina tuollainen järkytys kun retkelle lähtee.

Kiitoksia hyvälle seuralle ♥