Kerrassaan mielenkiintoista arkea

Viime viikolla olimme Tiinan kanssa lenkillä (ja ollaan lähdössä nytkin). Jedi tuli hyvin toimeen meitin neitien kanssa. Siitä päästäänkin sitten keskustelemaan tähän meidän neitien arkikäytökseen, kun oikeestaan kaksjalkasella alkais nyt olla käpy täynnä kaikenmoista pelleilyä.

Mulle voi myöntää samantien huonon koiranomistajan ja monet muut ala-arvoiset tittelit, ihan niin monta kuin itse haluaa, sillää juuri nyt se ei liikuta tippaakaan. Koirieni narttumaisuus alkaa nostella päätään, välillä tuntuu että ehkä pahin on tässä, mutta koska Vilkun juoksuja edelleen odotellaan, niin luulenpa että pahin on vasta tuloillaan.

Voisin väittää että Tuikku lähti Vilkku-vapaalle lomalle mummolaan. Vaikka faktahan on se että laitoin Tuikun sinne ennen kuin hermoni ovat riekaleina ja jotta voisin hetken keskittyä vain pentuun. En pentuun ja pentua leikkivään koiraan. Tuikku osaa oikeasti käyttäytyä ja olla fiksu, nyt viimeisen kuukauden se on vain halunnut olla pentu.

Ihan ensiksi on myönnettävä itselle, että kyllä, olen älyttömän väsynyt. Intti ikävystyttää, sade ja pimeys masentavat ja totta puhuen työpäivien jälkeen lenkille raahautuminen on melko työlästä. Laiskanpulskeasti tuleekin vietyä molempia samaan aikaan ja kesällä eivät voimat työpäivän jälkeen riittäneet tuplaremmeilyn opetteluun. Yhdessä kummankin koiran hihnakäytös erityisesti ohitustilanteissa on ala-arvoista. Tuikku, joka on ennen ollut passeli pomminvarma lenkkikaveri, sekoaa totaalisesti ja kiihtyy entisestään vieressä hössäävän pennun vuoksi. Erityisesti liukkaalla kelillä minulla on täysi työ pidellä kaksikkoa. Yksin kummankin koirien ohitukset ovat ok, Tuikku saattaa jäädä vähän katseella kiinni ja Vilkku pompottaa koirasta riippuen, mutta muuten fine. Ainoastaan yhteisohituksissa saa todenteolla käyttää voimaa ja näinollen remmilenkit eivät ole kovin rentouttavia.

Joku aika sitten kyllästyin lenkeillä vääntämiseen ja hetken mielijohteesta hankin kuonopannat. Ja olen enemmän kuin tyytyväinen. Ne eivät tule olemaan lopullinen ratkaisu, ainakin toivon niin. Ja käytössäkin ovat vain kun vien kumpaakin koiraa yhdessä, jotta pystytään järkevämmin harjoittelemaan yhdessä menemistä. Kaavailin lenkit myös niin että käytän kummatkin erikseen, Tuikku pääasiassa pyörällä tai taakkaa vetäen, Vilkku remmilenkillä ja/tai vapaana juoksemassa. Näin arkena siis. Kummankin lenkittäminen yksin on raskasta, ikävää minulle ja koirille ja katsojille varmaan turhan hauskaa. Siispä harjoittelemme kaikessa rauhassa, mutta väsyneenä en lähde raahaamaan kumpaakin. Aiheesta purkaudutti tarpeeksi?

Mitä narttumaisuuteen tulee niin, bitches. Meillä on ollut sallittua ruuasta ja leluista pienet rähinät ja komentaminen, kyllä asiat pitää osata jakaa ja määrätä mikä on kenenkin. Mutta kun kolmena yönä joutuu karjumaan koirille että "********* se on vesikippo", niin huumori onpi tipotiessään. Minun ruokiani ei tokikaan saa vahtia, vaikka nyt vuorotellen nuo kyttäävät sitäkin. Toisinaan Vilkku jää kyttäämään Tuikkua, irvistelee ja pörhistelee. Tuikku sietää tätä hetken ja sen jälkeen paiskoo rääpäleen pitkin seiniä. Joinakin iltoina Tuikku saattaa lymyillä sängyn alta ja kun Vilkku alkaa liikuskella asunnossa, kuulu sieltä vaimea murina. Ja samanlaista kyttäämistä esiintyy sohva, sänky ja nojatuolipaikoista, sekä ilman muuta tyhjistä ruokakupeista, vaatteista ja jopa sähköjohdoista. Ulkona Vilkku käy haastamassa ja kärttäämässä Tuikkua jatkuvasti jonkun kepin kanssa. Yhtenä iltana kävinkin sitten kinastelijat irrottamassa toisistaan, sitä oli Vilkulla pientä vekkiä korvassa ja Tuikulla huulessa.

Nyt viikonloppuna tuijotuskilpailua ja Tuikun pöhähdyksistä Vilkku sai hullunmoisen hepulin. Kahden jäähytyksenkin jälkeen pentu pinkaisi vauhtiin ja lopulta liukastui parketilla ja pamahti kintut solmussa sängyn reunaa vasten. Siitäkös seurasi kiljumista ja kolmijalkaisuutta. Ensin saatoin vähän mainita pennulle että sisällä juokseminen on kielletty ja sitten nauraa hihittelin tyhmälle. Tällä välin Tuikku oli ryöminyt sängyn alle piiloon, ettei vain joudu osaksi saarnaa... Puhunko pikkulapsista? En sentään, tykkään vain kirjoitella koirista tähän sävyyn, yrittäkää ymmärtää. Ja kyllähän niille voi höpötellä mitä lystää kun korvien välissä humisee kuitenkin tuuli. Noh, loppujen lopuksi kintussa pidettiin sitten kylmää, kun meinasi alkaa turpoamaan, ei sen pahempaa kuitenkaan.

Jotta tämä ei aivan menisi valitteluvirreksi (jota taisin tuossa kirjoittaa pitkän litanian), niin Tuikku kotiutuu kuitenkin jo viikonloppuna. Oikeastaan nyt kaksi päivää ilman Tuikkua jo harmittaa ja haukkulia on ikävä. Postissa tuli Tuikulle Rukan isommat valjaat, taitavat olla vähän väljät mutta olkoon, retkeilyyn kun vain tulevat... Taakanvetovaljaat tulivat myös ja odotan innolla niiden sovittelua! Huisin hienot olivat ♥

Tuntemattomat ovat luontopolut

Ensimmäistä kertaa täytyy rehellisesti myöntää, että retki meni kyllä hieman pieleen (vaikka kivaa olikin) ja en ihan ensimmäisenä halua uudestaan näille huudeille. Kävimme siis Hämeenkankaalla ja ainakaan meille reissu kokonaisuudessaan ei näyttäytynyt kovin luokseenkutsuvana. Ensinnäkin olin itse aikataulusta myöhässä, enkä meinannut löytää paikalle ollenkaan. Kun sitten Tytin kanssa löysimme toisemme ja lähdimme kävelemään, olimme varsinaisesta lähtöpaikastamme 2km väärässä suunnassa. Varsinaiselle lähtöpaikalle emme koskaan päässeet, sillä satuimme kävelemään polullemme jo aiemmassa kohdassa. Suunnistimme kartan ja kännykän avulla, ihan kuten aina ennenkin. Täällä polut kuitenkin erkanivat ja haarautuivat turhan ripeää, hukkuivat aluskasvillisuuteen, muuttuivat teiksi ja metsäautoteiksi ja näin pois päin. Tämä hankaloitti maastolukua ja muutamaan otteeseen jouduimmekin kääntymään ympäri.

Kun sitten viimein pääsimme merkitylle polulle, jota pitkin olimme menossa Kylmämyllynlähteelle, hukkui polku aluskasvillisuuteen. Oikeastaan ns. aluskasvillisuus ulottui vyötäisille asti. Paikoitellen polku oli aivan vetistä kuraa ja edes vaelluskengillä ei meinannut selvitä. Itse lähde oli ihan mukavan oloinen paikka ja varmasti paremmalla kelillä olisi näyttäytynyt edukseen. Meille osui hiukan epämiellyttävä sää, sillä kävi kova tuuli ja satoi vettä.

Laavulle kävely olikin rennompaa ja viimein pitkähkö eestaas patikointi voitaisiin palkita eväillä. Vaan laavullapa odottivat litimärät puut, joita ei millään saanut syttymään. No, ei se oikeastaan haitannut, sillä olin unohtanut kattilan ja teepannuni kotiin. Siinä vaiheessa fiilis oli niin ärsyyntynyt ja turhautunut että ei voinut kuin nauraa. Kauempaa kuului vielä hirvikoiran ajohaukku ja sekös retkestä nyt olisi puuttunutkin että paikalle olisi pöllähtänyt vielä hirvikin.

Tuikku ja Väinö tulivat hyvin juttuun ja niillä synkkasi heti. Jotenkin koirissa oli vähän samaa olemusta, vaikka Väinö oli selvästi riistaviettisempi. Jotain samaa oli myös näössä, liekö se tuo ajokoira kummankin taustalla.

Melko aikaisin alkoi hämärtää ja metsässä tuli pimeää, joten kävelimme nopeasti kartan mukaan lähimmälle tielle. Instagramissa on näkymä harjulta, jolle ennen tietä nousimme, ei moittimista, näköala oli kaunis. Soitimme Tytin miehen meitä hakemaan, kun kylmissämme ja märkänä ei huvittanut alkaa enää pimeässä suunnistamaan. Loppujen lopuksi emme Jämikeskukselta olleet kovin kaukana, mutta useampi kilometri kuitenkin. Noin muuten ihan kiva reissu, jos olisi saanut sen nuotion, ruokaa valmistettua ja jos ihan koko ajan ei olisi satanut ja olisi vaikka pysytty reitilläkin. Ensi kerralla parempi onni!

Oletteko te käyneet Hämeenkankaalla? Entä onko teillä ollut epäonnisteempia retkiä?

Mut on luotu kulkemaan

Kirkassoljanen, Seitseminen 9/2012
Virrat 5/2013
Seitsemisen kansallispuisto 10/2014
Helvetinjärven kansallispuisto 7/2015
Siikaneva 9/2015
Vuorijärvi 9/2015
Helsinki 10/2015

Tuikku, koira josta ei pitänyt tulla mitään, koukutti minut reissaamiseen. Muutamista pidemmistä automatkoista reissasimme hyvin pian yön yli kestäville reissuille bussilla. Ja ei aikaakaan, kun olimme itse pääkaupungissa junalla, aivan ummikkoina. Ikimuistoisin ja upein reissu on ollut vaellus luonnonhelmassa. Ja siinä Tuikku on omiaan, siitä se nauttii itsekin eniten.

Vilkusta on hyvää tahtia tulossa mainio retkikumppani myös. Se menestyy myös mainiosti ahtaissa kaupunkioloissa, Tuikkua kun välillä vähän busseissa ärsytti, jos oli monta tuntia ahdasta. Vii voi toki muotoutua vielä suuntaan ja toiseen. Mutta sellaiseen tulokseen olen tullut, että jos koira kestää oikeasti suunnittelematonta reissaamista, se kestää kaiken tarvittavan. Jos pää on niin kunnossa, niin en rutise koiran muista ominaisuuksista.

Ja mitäs minä, minä olen matkakuumeinen. Aivan matkakuumeinen. Selailen vanhoja kuvia, katselen videoita, muistelen ja naureskelen vanhoille ideoilleni. Tunnetusti en retkiäni paljon suunnittele, en niin sinne metsän keskelle, kuin suurempiin kaupunkeihinkaan. Suunnitelmat eivät kuitenkaan koskaan toteudu ja se tunne, kun olet irti kaikesta rutiininomaisesta ja vapaa, on jotain niin parasta.

Seuraavaksi ostoslistalla on reput koirille. Näin ensialkuun Tuikulle, se saisi pidemmille retkillä kantaa omat romunsa. Tuikulle hankin nyt syksyllä myös flexin ja taakanveto valjaatkin tulivat, joten niillä saa talvella vetää ahkiota.

Matkakuumeeseen on onneksi tulossa lääkettä, lauantaina lähden tutustumaan Hämeenkankaan maastoihin. Ja isompaan kaupunkireissuun lähdemme Vilkun kanssa helmikuun lopulla, nimittäin Itä-Suomeen. Oi, minä odotan jo uusia seikkailuja... ♥

P.S. Otahan yhteys jos huvittaa helmikuussa nähdä, yövymme Mikkelissä, Joensuussa ja Kuopiossa.

Valokuvan verran talvi

Ja nyt siitä kuuluisasta lumesta on vain muisto. Muutama kuvanen.

Sitoutumiskammoinen tokoilija

Siinäpä muutama video tokoiluista ja puuhasteluista sen pohjaksi. Perusasentotreenit ovat syyskuulta, niissä on onneksi taas hiukan edetty, keston osalta. Vatitreeniä emme ole tehneet aikoihin, viimeksi aivan pikkupentuna ja kyllä huomasi, että koipea on tullut lisää. Teini oli ihan pihalla, mitä pitikään tehdä. Tokotauko teki hyvää, nyt on intoa treenailla uusia juttuja ja paneutua lisää vanhoihin.

Itseasiassa pienen tauon jälkeen sitä näkee monenmoisia virheitä ja puutteita omassa ja koiran toiminnassa. Näin ensimmäisenä mulle valkeni, että Vilkun keskittymiskyky on melko kehno. Siis jos puhutaan tarkasta toiminnasta, kyllähän se isoissa liikkeissä pelittää hienosti. Se ei sitoudu toimintaan, vaan häsää välissä omiaan, suorittaa kyllä annetut tehtävät, mutta on vähän laiskanpulskea, eikä oikein vastaa vaatimiseen. Tämä on toki omaakin laiskuuttani. Häiriönsietokyky on kasvanut, mutta se on edelleen vähän ongelma, on hankala treenata, kun ihan arkiset asiat häiritsevät joskus liikaa.

Jatkosuunnitelmamme on siis seuraavanlainen

MIELENTILA sen on oltava positiivinen, kiinnostunut ja innokas. Vire korkealle, kuitenkin niin, että Vilkku pystyy edes sen minuutin keskittymään satasella. Harjoitukset lyhyemmiksi, jotta oppimista tapahtuu hyvällä mielellä.

KESKITTYMINEN JA HÄIRIÖ pitää vaatia sitoutumista. Ei mitään tuijottelua tai maan nuuskuttelua, vaan treeneissä ollaan alusta loppuun asti tarkkaavaisia ja kuuliaisia. Erityisesti liikehäiriöön panostettava ja piippaaminen kitkettävä.

KESTO perusasento, paikkamakuu, kontakti... Näihin kaikkiin kestoa, sitä myötä varmuutta ja sen jälkeen hiotaan varmuutta.

Eli muutama asia siis, joita pitäisi vähän petrata ennen, kuin voidaan jynssätä itse liikkeitä. Kevätkaudelle on tarkoitus taas mennä hallille tehokursseille, jotta saadaan ammattimaista oppia. Tämän päivän treenit eivät olleet mikään menestys ja loppujen lopuksi treenailimme vain perusasentoa ja parin askeleen seuruita. Pöllyävä lumi ja -paakut olivat vastustamattomia, eikä Vilkku meinannut pystyä keskittymään. Kuono meinasi pudota koko ajan maahan ja se hyökkäili kengistäni pöllähtävän lumen kimppuun. Päädyin sitten leikkimään runsaasti ja ottamaan lyhyitä seuruita, että homma pysyi edes joten kuten kasassa. Alkuperäinen suunnitelmani oli kerrata vanhaa ja seurata kahdeksikkoa. Ilmeisesti kahdeksikko ei sitten niin vanha juttu olekaan, se kun vaikutti koiralle ihan uudelta.

Meille kelpaisi treeniseura, olisi kiva saada häiriötä ja vieraalta palautetta! Pääasiassa treenaamme Ylöjärvellä mutta joskus poikkeuksellisesti voisimme yrittää päästä myös Tampereelle Lielahteen. Muualle kulku onkin hankalampaa. Nakkailkaa treeniseuralaiset viestiä.

Pentuarjesta pikkuhiljaa normaaliin

Äsken oli vielä kauhea ralli 😅

Kuva, jonka Jenny Piittinen (@jennykoirat) julkaisi 20. 06ta 2015 klo 3.04 PDT

Olen kirjoitellut tätä aina puolilta öin väsyneenä. Pahoittelen siis mahdollisia lausevirheitä ja järjestyksiä, sekä kaikinpuolin tekstin epäselvyyttä. Halusin kuitenkin muistoksi itselleni ja muistutukseksi kaikille muille koota pentuarjen ikävämmän puolen tähän. Pissakakkaralli on ihan kivaa ja pennut tuoksuvat hyvältä. Mutta Vilkun kanssa törmäsin asioihin, joita en olisi halunnut koskaan kokea. Minua ei niinkään haittaa materiavahingot, niitä tulee ja menee. Mutta Vilkku vahingoitti materiat vähän riskialttiisti ja aiheutti minulle koko kesän ajan melkoisia kauhun hetkiä.

Kuten varmasti kaikki pennun omistaneet tietävät, ei se arki aina ole niin ruusuista. Se on arkea pennun kanssa. Ja tunnetusti juuri silloin, kun olet valmistautunut kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan toteat, että miten et tullut ajatelleeksi näin yksinkertaisia asioita. Olin suorastaan listannut suunnitelmani ja ratkaisuni paperille, kun lähdimme Vilkkua hakemaan. Kaikki oli hankittu valmiiksi ja homma reilassa. Mutta välittömästi kun sain pennut syliini, kohtalo päätti ravistaa viimeisetkin rippeet kontrolloinnistani. Aika kivasti ilmastu, eikö?

Vilkku tuli minulle keväällä, kun asuin vielä vanhemmillani. Olin juuri saanut töitä ja melko hyvin saanut itseni sisäänajettua duunirytmiin. Tarkoitus oli muuttaa ennen syksyä, ajan kanssa. No, niin siinä kävi, että asuimme vanhemmillani alle kuukauden ja hupskeikkaa muutimme mukavaan rivitaloasuntoon. Sopeutumista siis yhdelle jos toiselle. Vaikka koirat olivatkin minun ja vastuullani, ei tullut kuuloonkaan että Tuikku olisi muuttanut heti mukana. Niinpä muutimme mieheni kanssa pelkkä Vilkku mukanamme. Kuten kaikki pentumme, Vilkkukin aloitti yksinolot turvallisesti pentuaitauksesta, edeten sieltä kylpyhuoneeseen.

Vilkku on ollut kaikintavoin tavallinen ja mukava pentu. Se on ollut vain vähän vilkkaampi pentu. Noin niin kuin Tuikun jälkeen. Vilkku oli ollut minulla vasta kolme viikkoa, kun se jo meinasi kuolla. Näin jälkikäteen kuulostaa siltä, että olen ollut ihan kädetön pennunomistaja, mutta shit, näin olisi voinut käydä kelle vain. Pentu oli tukehtua saamaansa possunkärsään. Näky oli jotain sanoinkuvaamatonta, Vilkku vain tuijotti ja oli vetelä, kunnes tajusin sen olevan tukehtumaisillaan. Siskoni avulla pentu saatiin pelastettua ja se ei sitten seuraavaan puoleen vuoteen luita saanutkaan.

Uudessa asunnossa Vilkku opetteli sisäsiisteyttä. Se sujuikin ihan mukavasti. Vilkun vuorokausirytmi ei ollutkaan niin mukava, se halusi kovasti yöllä touhottaa, hyvä puoli oli se, että yksinolot se nukkui. Hyvin pian Vilkkua alkoivat yksinolot vähän laulattaa ja Niko joka oli yöt töissä oli melkoisen kypsää miestä koko pentuun... Yritä siinä nukkua kun toinen kiljuu vieressä.

Kun vikinästä päästiin alkoi hampaiden vaihtaminen. Olin varautunut että Vilkku voi pureskella sohvaa ja vaikka seinää. Mutta myönnän, että en ollut varautunut kaiken irtaimiston syömiseen. Vilkku söi pikkupentu aikanaan mm. koristekuulia, henkarin, appelsiinimehutölkin, pari lakanaa, fleecepeiton, kaksi koristetyynyä, vetoketjun ja sitten kaiken päälle sai myrkytyksen syömistään sienistä. Eikä ollut ihan kerta tai kaksi, kun pelkäsin suolitukosta. Eikä puhettakaan, että lihoja olisi uskaltanut syöttää jäisenä, Viikari ei ymmärtänyt pureskelusta mitään vaan halusi booamaisesti niellä kaiken. Siis ihan kaiken, se on kakannut kiviä ja käpyjäkin, sekä syönyt viisi kaulapantaansa pistolukkoineen päivineen.

Puolen vuoden ikään asti oli täysin normaalia, että Vilkku oksensi tai ripuloi vähintään kerran viikkoon. En toki suosittele moista kenellekään. Mutta sellaista se oli, ei Vilkku kipeä ollut, suolessa vaan oli aina jotain mikä sinne ei kuulunut. Kerran Vilkku oli mennyt häkkiinsä oksentamaan, se kun on sen peti... Oli kiva kun yrjöinen pentu oli vielä ravistellut, niin siitä sitten vähän kämppää jynssättiin. Suolisto on tyhjennetty totta kai myös sänkyyn, sohvalle ja autoon. Matot ovat säästyneet, niitähän meillä ei edes ole.

Siinä missä muut kaiken aikaa lässyttivät söpöistä karvapalloistaan julkaisten someen kaikenmaailman vadelmatassu kuvia, minä mietin pääni puhki millä tuo pahuksen pentu pysyisi hengissä ja mistä saisin rahaa seuraavaan eläinlääkärireissuun. Myönnettäköön, että viettäessäni yötä päivystyksessä Vilkun kanssa, mietin todella, kuinka idiootti olin kun pennun otin, miten tyhmä kun en sitä vahtinut ja miten silkkaa idiotismia on olla näin nuori ja ottaa samaan aikaan pentu. Noh, henkiin jäi ja siitä sitten reippaana aamu kuudeksi itse töihin.

Päivystyskeikan jälkeen Vilkku ulkoili pari kuukautta kuonokoppa päässä. Yksinoloajat se oli portin takana kylpyhuoneessa. Vain koska olin varma että se tappaisi itsensä nielemällä kaukosäätimet ja kaikki mahdolliset. Syksyn tullessa tavaroiden varsinainen syöminen loppui ja Vilkku sai olla Tuikun kanssa koko asunnossa vapaana. Siis siinä huisin isossa keittiö-olohuone kompleksissamme. Pääsääntöisesti yksinolot ovat ok kummankin osalta. Mitä nyt kerran asunto oli kuin pommin jäljiltä, muffinsivuokia myöten kaikki oli syöty, pöydät ja hyllyt tyhjennetty. Ja jotta en pääsisi helpolla, sekaan oli tyhjennetty myös suoli ja virtsarakko. Innokkaintakaan koiratyttöä ei naurata kymmenen tunnin työpäivän jälkeen siivota moista.

Eikä mennyt montaa päivää, kun Tuikku oli hajottanut pari lautasta ja lasia, telonut itsensä ja sotkenut koko asunnon. Tein muuten sellaisenkin löydön, että Vilkku on syönyt sohvan pohjaa, yhden pussilakanan kulmaa, tv-tason kulman ja saunan laudetta. Mutta ei enää pahempaa. Tuikun jälkeen Vilkku on ollut koulutettavuudeltaan ihan säälittävän helppo lapanen. Mutta se on ollut ärsyttävä puuhastelija. Vaikka pitäisin sen pakkolevossa, se tilaisuuden tullen alkoi puuhastella ja tutustua pienin hampain kaikenlaisiin tavaroihin. Vaikka olisin juoksuttanut sen henkihieveriin, Vilkku olisi silti halunnut tietää, miltä kuulostaa kun tiputtaa vielä viidennen kongin vessanpyttyyn. Vaikka olisimme aivojumppailleet aamusta iltaan, Vilkku olisi vielä kerran halunnut kokeilla, tippuuko sälekaihdin kokonaan, kun siihen hyppää.

Olen päässyt toteuttamaan erilaisia hätäensiaputaitojani. Pentu on oksetettu lukemattomia kertoja. Ensiapulaukkuun on hankittu hiiltä ja parafiiniöljyä. Itseasiassa Vilkun suoli onkin öljyllä huuhdottu useampaan otteeseen. Kurkusta on kaivettu milloin mitäkin. Ja olen myös tehnyt havainnon, että narua on vaikea ulostaa. Ohikulkijat katsoivat melko kauan, kun lenkillä vedin paracordia pennun takapuolesta ulos... Ja miten niin koiranomistaminen on normaalia? Viimeisimpänä kopeloin ja kylmäsin pennun jalkaa. Se vatipää kun oli kietonut itsensä Tuikun ketjuun ja roikkui siellä pää alaspäin. Kaikeksi onneksi jänteet ja kinttu ehjänä, ei edes haavoja.

Voi pieni rakas Vilkku ♥ Olen niin onnellinen että minulla on juuri tämä pentu, vaikka olen jo melkein tehnyt kaavat kynnysmatosta ja lapasista, enkä ole vielä varma, kumpaan muotoon pennun joskus laitan, heh... Viimeinen puoli vuotta on ollut ihanaa kamalaa ja opettavaista, osaan siivota paremmin kuin koskaan, hermoni ovat äärettömän pitkät ja olen oppinut sisutamaan asunnon pelkistetysti ja kestävästi. Jos aikoo sisutaa, kannattaa käyttää vähintäänkin jotain raskasmetalleja koirataloudessa. Jos ajattelee bortsun olevan tehokas niin oikeaan osuu. Vilkku on vienyt rahani moninkertaisesti tässä puolessa vuodessa, kuin mitä Tuikku näiden viiden vuotensa aikana. Välillä se pistää vähän hermoa kireälle... Mitä nyt Vilkun viimeisin herkutteluhetki osui uuteen Orbilociin. Noh, nykyisin meidän pieni Vilkku on oikein mukava, vähän vielä opettelee, mutta ei onneksi enää ruokaile sopimattomilla esineillä ja asioilla!

Koirat on ihan kivoja. Aika creepy ku en löytäny koirasta haavaa vaikka oli verta😂 Tuikku tiskari vähä hoitaa, mrh... #koirahoitaa #tiskari #koiranomistajanarki #eiketuta #ehkäopin

Kuva, jonka Jenny Piittinen (@jennykoirat) julkaisi 19. 11ta 2015 klo 23.41 PST

Vähän sekarotuisista

Arvelin tämänkin päivän tulevan joskus, kun olen Hurttahuoneen haasteita selaillut. No nyt se sitten tuli, kun portaalissa sattui olemaa meitä koskeva haaste ja kaikinpuolin mielenkiintoinen. En ole sen kummemmin kysymyksiä aiemmin miettinyt, vaikka niitä minulta silloin tällöin kysytään. Vastaillaan nyt kuitenkin!

1. Mitä rotuja koirassasi on?

Tuikussa on puolet newfoundlandinkoiraa, loput labradorinnoutajaa ja suomenajokoiraa. Vilkussa on 3/4 osaa bordercollieta ja loput australiankelpietä.

2. Miksi valitsit juuri sekarotuisen?

Tuikku oli vähän sattumankauppaa. Edesmenneen koiralle piti saada mikä tahansa toimiva rekku ja vanhempien kriteerien mukaan räätälöin listan jonka perusteella koiraa etsin. Tuikku on ollut kyllä enemmän kuin hintansa väärti, joskaan ei ensimmäiseksi omaksi koiraksi ihan se paras. Vilkku oli tarkkaan harkittu, pitkään odotettu ja etsitty "the koirani kaksi". Vuoden pähkäilin rotuja ja tutustuin eri mahdollisuuksiin, toisen vuoden etsin aktiiivisesti pentuetta ja sopivaa pentua.

3. Kävikö mielessäsi ollenkaan rotukoiran hankinta?

Vilkun kohdalla tutustuin ausseihin ja bortsuihin ja puhdaskin houkutteli jossain kohtaa. Sain kuitenkin riittävästi näyttöä sille, miksi puhdas ei olisi minua varten. Enkä silloisilla etsinnöilläni löytänyt edes kasvattajaa, jonka työtä olisin halunnut tukea. Loppujen lopuksi tarvitsisin puhdasrotuista vain jos haluaisin näytelmöidä tai valioitua agilityssä tai tokossa, tai jos jostain syystä tahtoisin pk-puolelle. Mikään edellä mainituista ei vedä puoleensa pintapuolista mielenkiintoa enempää, joten ei sitä viitsi turhaan hankkia niihin tarkoitettua koiraakaan.

4. Käytätkö ikinä sekarotuisesta koirasta nimitystä "seropi"? Loukkaannutko tästä nimityksestä?

Melkein aina, nopeampi sanoa ja kirjoittaa. Jos joku ihan oikeasti loukkaantuu tuosta, niin mahtaa olla asiat huonosti.

5. Mitä mieltä olet sekarotuisen pennuttamisesta?

Kysymyksen voisi muotoilla, mitä mieltä olet koiran pennuttamisesta. Ihan ok niin kauan kun perusteluissa edes puolet on faktaa ja hommassa on muukin tavoite kuin "jee ihq pentui mun piskillä". Loppujen lopuksi muiden toiminta ei minulle kuulu, joten en jaksa tehdä aiheesta numeroa. 

6. Harrastatko koirasi kanssa jotakin?

Tuikun kanssa rallytokoa, vesipelastusta ja nyt aloittelemme taakanvetoa. Vilkun kanssa tokoa ja frisbeetä ja peko kiinnostaa.

7. Oletko käynyt mätsäreissä, x-rotuisten luokkiin osallistuen?

Juu on tullut käytyä, etenkin Tuikun pentuaikana.

8. Miten varmistuit sekarotuista koiraa ostaessasi, ettet tue pentutehdastoimintaa?

Aikuisten oikeesti siitä ei voi koskaan olla varma, osti sitten minkä tahansa koiran. Ihmiset kun tykkäävät puhua mitä sattuu, tai sitten ovat sopivassa kohtaa puhumatta. Selvitystä parempaan päin auttaa kuitenkin kun googlettaa nimen, puhelinnumeron ja vaikka sähköpostinkin. Kannattaa suhtautua löytämäänsä kriittisesti ja tenttailla moneen kertaan samoja kysymyksiä.

9. Oliko sekarotuinen koirasi suunnitellusta vai vahinkopentueesta?

Tuikku on "muka" vahinkopentueesta, mutta koska Tuikusta on nuorempia ja vanhempia vuosimalleja, on Tuikku lähinnä sellainen välinpitämättömyystuotos. Hinnan puolesta niitä pentueita ei voinut sanoa rahan tekemiseksi. Tuolloin minulla ei ollut tietoa/rahkeita valikoida niin tarkasti pentua. Vilkku on suunnitellusta pentueesta, kun lampuri teetti koirillaan pentueen sitä varten, että saa koulutukseen paimenkoiran.

10. Onko sekarotuinen koirasi FIX-rekisterissä?

Kyllä, kumpikin ovat nykyisin. Toistaiseksi en ole kokenut mitään hyötyä hommasta, mutta ehkä jos joskus kilpaillaan jossain niin sitten.