Keväällä alkoi tapahtua ja vauhdilla. Aivan ensimmäiseksi minä valmistuin lähihoitajaksi ja sain töitä, mikä oli tietysti hyvä juttu. Arki oman työn ammattilaisena lähti rullaamaan hyvin. Ensimmäinen koiria koskeva muutos tulo, kun vanhempieni koira Maisa lopetettiin. Asuin vielä vanhemmillani ja Tuikku jäi ainoaksi koiraksi. Joskin Tuikku oli ulkokoirana aina hiukan yksikseen, mutta oli se silti vaisun oloinen. Huhtikuussa se saikin viettää aikaansa paljolti sisällä, olihan meillä kovin hiljaista.
Huhtikuun lopulla vanhemmilleni kotiutui pieni terrierinpuolikas Myy ja taas oli Tuikulle uutta. Minua jännitti Tuikun suhtautuminen pentuun, onhan Tuikku perusluonteeltaan kiltti, mutta hiukan riehakas. Myy oli kuitenkin aivan erityisen pieni ja vanhempieni silmäterä. Tuikku otti pienen vipeltäjän hyvin vastaan ja itse jatkoin kuumeisesti oman pennun etsimistä.
Tiesin, että jos otan itselleni toisen koiran, se on isompi jymäys Tuikulle. Puntaroin eri vaihtoehtoja, miten totuttaisin Tuikun ja mahdollisen pennun toisiinsa. Miten saisin ne laumautettua ja miten voisin olla varma, että pennun voi turvallisesti jättää Tuikun seuraan.
Kun sitten Vilkku haettiin, oli Tuikku jokseenkin hämmentynyt, vielä lisää? Pienestä ihmettelystä huolimatta Tuikku otti Vilkunkin hyvin vastaan ja kohteli kumpaakin pentua oikein nätisti. Koirasta kuitenkin näki että se laittoi parastaan, että se ei aivan tiennyt miten piti olla ja että se suorastaan pinnisteli. Pennut veivät paljon huomiota ja aikaa, kävinhän töissä, etsin asuntoa ja yritin luoda hyvää suhdetta pentuuni. Se oli paljon aikaa pois Tuikulta ja tämähän alkoi näkyä heti. Tuikku karkasi minulta toukokuun aikana useaan otteeseen, ihan tuosta vaan. Siispä otin käyttöön liinan ja homma alkoi taas olla hallinnassa.
Kesäkuun puolessa välissä muutimme taajamaan rivitaloon. Koska muutto tapahtui kireämmällä aikataululla kuin oletin ja siinä oli hurjasti uutta minullekin, otin pelkän Vilkun mukaan. Tuikku jäi maalle vielä kahdeksi viikoksi ja oli kuulemma pääasiassa mököttänyt kopissaan. Ja uskonkin sen, olihan Tuikun arki kokonaisuudessaan hiukan muuttunut, kun siitä puuttui tuttuja elementtejä. Juhannuksena kuitenkin haimme Tuikun tänne ja riemua ja intoa riitti. Viikonloppu sujui kaksikolla oikein hyvin.
Töihin mennessäni jätin pennun portin taakse ja Tuikun vapaaksi asuntoon. Järkkäri kuvasi koiran touhuja ja ne olivat pitkälti sitä, mitä odotinkin. Tuikku söi vaikka mitä keittiöstä minun ollessani poissa. Se tuhosi keittiötäni kaksi päivää hyvin järjestelmällisesti. Kokeilin pysyisikö se portin takana jos jättäisin pennun vapaaksi, mutta portti ei Tuikkua pidellyt. Yksinolot sujuivat parin päivän jälkeen hyvin, kunhan kaikki paikat oli siivottu ja puunattu ja irtaimisto viety piiloon. Arkiaamuisin vähän ärsyttävää puuhaa...
Heinäkuun alussa mieheni lähti armeijaan, ehdimme koko nelikko asua saman katon alla vain reilun kaksi viikkoa. Olimme koirien kanssa yksinjäämisestä pari viikkoa maalla ikävää paossa, jonka jälkeen palasimme rivariin. Pikkuhiljaa raskas ja uuvuttava arki alkoi paljastua ja tavoitteet ja suunnitelmat kävivät työläiksi. Olin töiden jälkeen väsynyt, enkä jaksanut lenkillä keskittyä koiriin. Pentu repi Tuikkua korvista, härkki ja näykki ja ärsytti oikein tahallaan. Tuikunkin hermo kiristyi, eikä se sisätiloissa jaksanut sietää Vilkun sähellystä.
Aloitin treenaamisen Tuikun kanssa taas vähän muuton jälkeen, mutta homma tökki. En meinannut saada koiraan yhteyttä tai tuntumaa. Tuikku tuntui vieraalta, etäiseltä. Ei se ollut minun koirani. Minun Tuikkuni oli elämäniloinen, reipas ja utelias. Taajamaan muuttanut Tuikku oli kireä, passiivinen ja masentunut. En halunnut ajatella luovuttamista tai luopumista. Toisaalta, ajatus siitä että Tuikku palaisi maalle, ei olisi kamala. Tuikku oli ikänsä asunut maalla ulkokoirana, se oli sille tuttua ja turvallista. Ainoa mistä se jäisi paitsi olisi treenit, ja tavoitteellisuus yhtään missään. Se voisi silti olla onnellinen, se olisi onnellinen.
Mietin monet kerrat, vaadinko liikaa Tuikulta. Pentu ja täysin uusi ympäristö ja sisäkoiraksi opettelu olivat aika iso muutos. Olisi väärin vaatia koira sopimaan siihen muottiin väkisin. Minulla ei ollut aikaa eikä halua alkaa väkisin opettamaan Tuikkua arkeeni sopivaksi. Päätin ottaa aikalisän ja vein koiran yhdeksi kesäviikonlopuksi vanhemmilleni. Vietin laatuaikaa pennun kanssa ja mietin, olisiko arkeni todella helpompaa ilman Tuikkua. Toisaalta, olisi niin väärin sanoa "helpompaa ilman Tuikkua", kun sen olen alkujaan hommannut.
Kun sitten menin hakemaan Tuikkua ja päästin sen ketjusta irti, se meinasi taas karata. Laitoin Vilkun ja tavarat autoon ja olin lähtevinäni ajamaan kotiin. Tuikku jäi talon päädystä tuijottamaan meitä, starttasin auton ja koira ampaisi kovalla kiireellä kohti. Päästin Tuikun takapenkille, ei se maalle muuttaisi. Me ollaan sen lauma ja kyllä me pidetään tuommonen jääräkin kotona.
Tuikku on nyt melkein kolme kuukautta asunut taajamassa ja homma sujuu hyvin. Olen iloinen, etten luovuttanut siitä huolimatta, että olin jo omista asioistani niin väsynyt. Tuikku on ollut mainio pyörälenkkikaveri, mutta tarvittaessa sen kanssa ei tarvitse tehdä mitään. Ihanaa on se, että tarvittaessa Tuikku makaa vaikka kolme päivää. Sen kasvoilta paistaa onni, Tuikkumainen hymy, kun se saa olla luonamme. Ja ne perjantai illat, kun Niko tulee lomille, Tuikku ei ole pysyä nahoissaan.
Silloin tällöin Tuikku on viikonloppuja maalla, hermolomalla Vilkusta tai jos minulla on paljon menoja. Viimeksi, kun tulin hakemaan Tuikkua, se haukkui ketjussa kovasti. Kun sitten parkkeerasin pihaan, juoksi koira ketju kaulassaan autolle ja ovesta sisään. On se vaan niin mun koira ♥
Vielähän meillä on opeteltavaa ja ennakoitavaa, mutta arki sujuu. Nyt syksyn mittaa on mahdollista keskittyä harrastuksiin, joissa on omia pulmiaan, niistä kirjoittelen myöhemmin.
