Vesipelastusleiri - Saarijärvi

Olemme väsyneitä ja rähjääntyneitä, leirielämästä riutuneita. Paljon viisaampia, paremmalla pohjalla. Nyt on hyvä jatkaa. Minulla on mahtava koira, Tuikusta on vaikka mihin. Asenteeni muuttui, ei mikään onnistu, jos aloitan kaiken "ei Tuikku" tai "Tuikku ei". Vähän luottoa rakkiin, bitch! Ja niinhän se homma lähti toimimaan! Missä siis oltiin ja mitä tapahtui?

Lähdimme Saarijärvelle perjantai iltapäivänä. Tuttavani otti meidät kyytiin ja Tuikku matkasi Kelmi-lansun kanssa moitteetta parisataa kilometriä. Pääsimme perille Ahvenlampi Campingille ja haimme mökin avaimet. Pieni economy mökki oli oikein mukava ja soma, kaikinpuolin passeli meidän retkiseurueelle. Kaverini Anni (joka on ahkerasti ollut myös vepetreeneissä) oli mukanani siis, toimitti apuohjaajan ja kuvaajan virkaa.

Romut mökkiin ja heti ensimmäiselle illalle oli ohjelmaa! Treffasimme extemporee Saaran ja Romeon. Kävimme pienellä lenkillä ja Tuikkukin sai iltalenkkinsä. Oli kiva nähdä viimein, joskus on tullut netissä kirjoiteltua. Suunnittelimme jo yhteisiä retkiä, mutta niistä lisää, jos on tullakseen. Kiitoksia seurastanne.

Ensimmäisen illan kiertelimme omia aikojamme vain leirialuetta ja laitoimme iltapalaa. Lauantaina alkoi varsinainen leiri ja nousimmekin aamulla melko aikaisin. Aamupalan yhteydessä leiriporukka jaettiin ryhmiin, meidän ryhmässämme oli 12 koirakkoa. Lähdimme sitten kiertämään teorialuennon jälkeen rasteja. Meillä oli ensimmäisenä venerasti ja päätin aloittaa leirin ihan vain veneestä hyppäämisellä.

Tuikku oli kiihtynyt ja innoissaan, kuten aina, se näkyy haukkumisena, kun se ei malttaisi odottaa lupaa veneestä. Kun sitten huusin käskyni, koira jäi hiljaa tuijottamaan. "Tule" vinkaisuni hukkui johonkin tuuleen ja sen haukkumisen alle. Sen jälkeen karjaisin ponnekkaasti "Tuikku TÄÄÄÄÄÄÄ-LÄ". Ja johan elikko ponkaisi veneestä ja ui lujaa luo. Tarkoitukseni oli palkata Tuikku patukka leikillä, mutta eleistä näki, että se jo järvessä ollessaan bongasi rannalta jotain. Niinpä nappasin sen samantien hihnaan. Mietin, että veneestä hyppy on kylläkin Tuikulle palkitsevin liike, ehkä siitä ei niin varsinaista palkkaa tarvitse? Joskus jotain vaihtelua, niin into säilyy.

Palautetta tuli käskyistäni. Kuten sanoin, se "tule" on sellainen vinkaisu. Kuten nuorilla tytöillä yleensä, näin minulle sanottiin. Niinpä päätin, että koiran nimenhuuto saa sen huomion, sen jälkeen tuo täälä, ja homma toimii. En sen kummemmin painota tarkkuuttani käskyihin, koska me emme pääse kisaamaan, joten on se ja sama huudanko Tuikulle sata eri ohjetta vai sen luvallisen kolme käskyä. Tietysti pyrin toimimaan niin, etten sekoita koiraa.

Seuraavalla rastilla kasvoi mustikoita. Mustikat olivat leirin kohokohta, kuka ei niitä söisi? Toisella rastilla hommamme oli pelastaa hukkuvaa. Tuikusta oli tosi nastaa pelastaa hukkuva mies. Siis rannalla se oli niin lystiä, koira retuutti lelua kunnolla ja oli hommassa ihan mukana. Hukkuva meni sitten veneellä järvelle ja Tuikku kyttäsi valmiina. Lupa tuli ja koira lähti, hui kun pohja katosi jalkojen alta niin Tuikku viiletti takaisin. Pari uutta lähtöä ja saatiin koira uimaan. Tuikku ui puoleen väliin, pyörähteli ympäri ja totesi että hukkukoot... Ja niinpä rekku ui rantaan, buaah.

Tässä suoritetaan liikettä harhauta ohjaaja! Tarkoitus oli siis vähän pyydystää Tuikkua ja mielessä kävi liina, mutta mutta... Viime hetkellä koira syöksyi järveen ja haki hukkuvan sieltä ihan moitteetta, pöljä hupailija. No, pitihän sitä irti ollessa ottaa vähän ilotteluhyppyjä ja juoksentelua rannassa. Ei kuitenkaan mitään karkailua ollut, ihan kymmenen metrin säteellä Tuikku pysyi ja oli koko ajan hommasta kiinnostunut.

Hukkuvan hausta se pitää, sitä vain pitää harjoitella lyhyillä matkoilla. Ja hetsaus, se on kaiken a ja o. Tuikku pitää hetsata aivan tolkuttoman huolella! Otettiin myös yksi testaus vientiä ja ääh, eihän siitä mittään tullut. Koira räkäisi patukan kun tassut kastuivat, ui kyllä kivasti veneelle. Edes lyhyellä matkalla ei sujunut rannasta tullessa. Kun sitten patukka viskaistiin järvelle ja me veneellä "ryöstimme" patukan Tuikun suusta ja palkkasimme sen luovuttamisesta, oli koira entistä hämmentyneempi. Kuivaharjoitteluja, niitä tarvitaan! Ja sitten rantaveteen läträämään.

Me teimme työtä käskettyä ja tauolla harjoittelimme lelupalkkausta. Se nousi leirillä aivan uusiin ulottuvuuksiin, niin paljon tuli loistavia ohjeita! Tuikku todella repii, rähjää, hyökkää, se oli aivan liekeissä. En edes tiennyt sen pystyvän moiseen. Kyllä oli ohjaajalla opittavaa. Lähdettiin hyvien leikkien päätteeksi rantaan ja otettiin vientiä ees taas rantavedessä. Tuikku hiffasi idean aika äkkiä ja hommaan saatiin jo vauhtiakin. Kahlailin vaatteet päällä lämpimässä vedessä ja painimme koiran kanssa. Oli hauskaa, pitkästä aikaa. Tuikku nautti, se nautti kun sai olla ilman pentua, ilman mitään tuttua, ihan vain me kaksin. Tuollaista yhteistä tekemistä ja aikaa on kaivattukin ♥

Lähdin hetken mielijohteesta patukan kanssa uimaan vaatteet päällä keskelle järveä. No joo, matalaa oli joten kävelin pitkälle. Anni päästi koiran irti ja Tuikku ryntäsi täysin epäröimättä hakemaan minua. Kaksi kertaa otettiin hukkuvan omistajan pelastaminen. Se fiilis♥

Toisena päivänä ensimmäinen rastimme oli vientirasti. Aamusta siis samantien vientiä, kouluttajilta taas hyviä vinkkejä. Tuikulla oli kova kynnys lähteä patukan kanssa uimaan. Niinpä kahlasin sen kanssa niin, että se alkoi uimaan. Lykkäsin patukan suuhun. Tästä koira tulkitsi, että takaisin rantaan. Niinpä meikäläinen sitten yritti kääntää toisen kurssia samalla kun koira pyrki rantaan. On muuten uintivoimaa tuolla, ei ollut ensimmäinen kerta kun kaaduin järveen!

Kouluttaja yritti saada Tuikun vaihtamaan vientipatukan palkkaan, tuloksetta. Tuikku hinasi sitten tyytyväisenä veneen rantaan. Naurulta ei voinut välttyä. Otettiin sama homma siten, että olin itse veneessä ja matkaa vedessä metri. Ja niin vain Tuikku ilman ongelmaa luovutti vientiesineen ja palkka tuli! Opeteltavia asioita, matka, luopuminen ja vientiesineen ottaminen vieraalta. Tuikku ei ota, eikä luovuta vieraalle, ellen minä anna käskyjä.

Viimeisellä rastilla ohjelmassa oli veneenhakua. Koiran innostus oli aivan lässähtänyt, se oli selvästi väsynyt. Tuikku söi maasta jonkun toisen makupaloja ja kesken tehtävän lopulta karkasi puskiin ja muiden luo juoksemaan. Mitään rähinöitä ei onneksi tullut, sen verran etäällä tuo kävi ilakoimassa. Otettiin yksi köyteen tarttuminen ja homma oli siinä. Onhan kaksi päivää uutta hommaa vieraassa ympäristössä aikamoinen vaatimus.

Oli kyllä mahtava reissu, koira oli väsyneempi kuin koskaan. Ja sitä oli omistajakin, nukuin paluumatkan. Kiitos Annille seurasta ja korvaamattomasta avusta ♥ Sekä Pilville kyydistä ja Kelmille matkaseurasta. Oli aivan upea leiri ja paljon opimme, ehkä koirani ei olekaan toivoton tapaus. Ensi vuonna uudestaan!

Hetken luulin, että tää kaikki päättyy

Oli ihan normaali sunnuntaipäivä. Kyläilimme vanhemmillani, koirat mukana. Rento meininki, Vilkku ja Myy ulkoilivat ja nauttivat maalaismaisemista. Iltapäivästä alkoivat kaoottiset tapahtumat.

14:00 Niko tuli sanomaan, että Vilkku kuolaa ulkona, tässä vaiheessa Myy oli jo sisällä. Kävin vilkaisemassa ja epäilin että pentu on (taas) nuolaissut sammakkoa. Kuolaa ei tullut mitenkään kohtuuttomasti ja koira oli reipas oma itsensä. Annettiin ihan vaan vettä ja katsottiin että koira ei nyt uudelleen pääse mussuttamaan mitään. Pelkkä sammakon nuolaisukan siis riittää laukaisemaan voimakkaan kuolaamisen, joten en ollut huolissani.

15:00 Vilkun kuolaaminen oli lisääntynyt, hyvin runsasta. Katsoimme koiran oksentaneen maahan, mutta takapään suttuisuudesta kävi ilmi, että vaahdon tyyppistä limaa valui myös takapuolesta. Alkoi kuvottaa, ajatukset ja ideat siitä, mikä koiralla olisi. Pakkasimme koirat autoon ja lähdimme kotiin tutkimaan pentua. Soitin Univetiin ja päätin toistaiseksi katsella koiraa kotona. Vilkku oli vähän hoiperteleva, selvästi kipeä, mutta ei mitenkään kuoleman kielissä. Soittelin pari kaveria läpi ja ensitöikseni yritin antaa pennulle kermaviiliä ja parafiiniöljyä, sekä vettä. Mikään ei mennyt enää alas. Kotona pentu ei suostunut enää kävelemään. Vatsa piti kovaa ääntä ja suu vaahtosi. Vilkku kieri ja pyöri maassa ja sen vatsa kramppasi, pentu vinkui ja teki huonoa katsoa vierestä, osaamatta tehdä mitään. Soitin Tampereen Tuhatjalkaan, mutta sieltä ilmoitettiin heti, ettei meitä ruuhkan vuoksi oteta vastaan. Soitin samantien kaverilleni ja thank god Milla lähti mukaani.

16:00 Starttasin auton ja lähdin hakemaan Millaa Hervannasta. Vilkku oli aivan lamaantuneena takapenkillä, se haisi pahalta, kuolaa ja litkuja valui joka puolelta ja ikenet olivat vaaleat. Vaihdoimme kuskia ja soitin Hattulan Univet eläinsairaalaan. Ilmoitin tulostamme ja että matkaa olisi vielä yli 50km. Ei ole tullut edes mieleen, että autoni kulkisi niin lujaa, mutta motarilla pikkuinen kirppuni kiisi moottori huutaen reippaasti ylinopeutta...

18:00 Olimme päässeet perille ja ilmoittautuneet vastaanotolla. Vilkku oli hetkellisesti pirteämpi, se yritti juoda ja käveli itse. Hyvin nopeasti pentu nuupahti, vesi vain valui sen suusta ulos. Ulkona se yritti hieman ripuloida ja mielestäni seassa oli epäilemiäni sieniä, sellaisia pieniä palasia. Odotus oli tuskastuttavaa, pentu pyrki tuolin alle piiloon, ei juurikaan reagoinut ympäristöönsä, satunnaisesti lotkautti korviaan. Lähempänä seitsemää alkoi näyttää, että Vilkulta lähtee taju.

19:00 Meidän kutsuttiin huoneeseen. Vilkku kuolasi edelleen runsaasti ja oli todella kuivunut, niskanahka ei juurikaan laskeutunut, kun sitä nosti. Pentu oli täysin veltto kun kannoin sen huoneeseen. Pöydällä Vilkku seisoi veltosti huojuen hiukan joka suuntaan. Vatsan pitelystä se ei pitänyt lainkaan, pentua selvästi sattui. Eläinlääkäri epäili myrkytystä tai suolitukosta. Minulta kysyttiin vakuutuksista, no eihän niitä ole... Sen jälkeen kysyttiin taloustilanteesta, olisiko minun mahdollista jättää koira tarpeen vaatiessa päivystykseen yöksi, jolloin pelkkä se maksaisi reilusti yli tuhat euroa. En tiennyt, mitä olisin vastannut, totta kai halusin pennulle parasta mahdollista hoitoa. Vaan miten se olisi mahdollista, kun tilillä ja mukana oli koko sen hetkinen omaisuuteni, joka ei kattanut tuosta edes puolia. Ja kun ikäni ei riitä lainoihin tai osamaksuihin ja varsinaista laskua ei saisi? Vilkku jäi klinikalle verikokeisiin ja röntgenkuviin. Me lähdimme läheiselle R-kioskille hakemaan välipalaa.

20:00 Hengailimme sairaalan odotusaulassa. Oli niin paha olo. Niin nöyryytetty olo. Mitä jos joutuisin lopettamaan koiran? Hyvän, nuoren, perusterveen pennun? Tai jos ennuste olisi niin huono? Entä jos se kuolisi hoidoista huolimatta? Itku tuli moneen kertaan, päätä särki, oksetti, vatsaa vellasi. Se oli ihan uusi tunne. Aiemmin koiran lopettaminen ei ole tuntunut juuri missään, sehän kuuluu asiaan. Mutta kun se vaihtoehto lyödään naaman eteen ihan tuosta vaan yllättäen ja vielä ihan epäloogisesti pennulle, niin niin... Epätoivo alkoi iskeä ja kyyneleet loppuivat kesken.

21:00 Eläinlääkäri kutsui huoneeseen. Vilkku voi paremmin, se virkosi ja kävelee jo. Ja mikä tärkein, se jää henkiin. Vilkun vatsassa ei näkynyt mitään, mutta verikokeista selvisi, että tulehdusarvot olivat erittäin korkealla, mikä viittaisi myrkytykseen. Pentu oli saanut pahoinvoinninestolääkettä, jonkin myrkkyjä sitovan pistoksen ja lääkehiiltä. Nesteytyksessä se oli hyvän aikaa ja samalla se sai antibiootteja. Ennuste oli hyvä, mutta yö olisi ratkaiseva.

21:30 Saimme pennun mukaan, eikä tullut mitään ajattelemaani kauhuskenaariota. Sain pitää pienen rakkaan koirani ♥ Kotimatka sujui hyvin ja kaikeksi onneksi minäkään en nukkunut rattiin, vaikka kotiuduin vasta puolilta öin. Iso kiitos Millalle tuesta, seurasta ja äkillisestä avusta ♥♥♥

Vilkku sai mukaansa antibiootteja, mahahapposalpaajia ja tänään haettiin vielä apteekista hiilitabletteja. Nyt pentu voi jo paremmin, se on reipas oma itsensä, mutta pari päivää otetaan nyt iisimmin. Antibiootteja se saa yli viikon. Olen tavattoman onnellinen, niin onnellinen ja kiitollinen, että sain pitää Vilkun. Että se selvisi. Kiitollinen siitä tuesta ja avusta, mitä ystäviltä virtasi. Myrkytys johtui tosiaan tuntemattomista sienistä, mutta koirille myös ihmisten ruokasienet voivat olla myrkyllisiä. Olkaahan siis tarkkoja. Emme myöskään tiedä, paljonko Vilkku on niitä syönyt saadakseen myrkytyksen. Älkää toki kukaan kokeilko. Ilman kunnon lääkitystä ja nesteytystä Vilkku olisi kuollut, jos ei muuten, niin ainakin kuivunut yön aikana. Iso kiitos myös Hattulan eläinsairaalan osaaville ammattilaisille.

Elämä yhtä leikkiä

Aloin viime viikonloppuna harjoitella leikkimistä Vilkun kanssa ja onnesta enää ei ole oma toiminta noin ontuvaa. Jokseenkin ei tullut kai itselle mieleen olla oikeastaan yhtään aktiivinen? No joo, laitetaan piakkoin verrokkivideota. Tuosta kuitenkin aloitettiin, tällä hetkellä näyttää jo paremmalta.

Hiukkasen muistiinpanoja tokoiluista

Seuraaminen

- korkeintaan kolme askelta eteenpäin

- huolehdi ryhdistä, ole suora ja katse pääasiassa eteen

- naks kun koira liikahtaa, palkkaus kun on saapunut perusasentoon

- Vilkun tapauksessa kankulla istumisista ei palkkausta, kannustetaan ryhdikkääseen asentoon

Istu-maahan jumppa

- käsimerkki mielellään heti pois

- kaksi palkkaussuuntaa, maasta ja ylhäältä

- pyllyn tulisi pysyä paikallaan, käytä tyynyä

Luoksetulo

- huolellinen hetsaaminen!

- kehuja välittömästi kun koira juoksee täysiä

- palkkaus juoksulinjan mukaisesti, mieluiten lelulla (lisää vauhtia ja palkan pitkäkestoisuutta)

- tavoite suora linja ja nopea juoksija

Maanantaina onkin taas ohjatut treenit ja enää kuukausi, niin alkaa valmennusryhmä. Täytyisi vähän arkena skarpata ja jaksaa harjoitella enemmän kotosallakin. Nyt on mennyt kaikki aika vaan leikkimiseen, jos edes kahta asiaa päällekkäin pystyisin tekemään, niin hyvä.

Mitäpä sitten blogista, pientä informaatiota, poistin ainakin toistaiseksi sukulaisten koirilta sivut, sillä tahdon nyt muutettuani painottaa blogin omiin koiriini. On oikeastaan mahdoton saada enää edes kuukausittain juttua muiden koirista. Olen oman osuuteni niiden elämästä tehnyt ja koirat voivat hyvin, riittää minulle.  Nyt keskityn omiini ja se tulee näkymään myös blogissa. Pienimuotoista kirpputoria on piakkoin tulossa, pilkkahinnoin totta kai, pysykäähän kuulolla!

Neljä vuotta mutkalla

Päätin kuvittaa tekstin täysin aiheeseen kuulumattomilla kuvilla. Mutta iloiset, viime viikolla otetut kuvat piristävät mukavasti vähän ankeampaa itsekritiikki tekstiä. No mutta, suunta ylöspäin.

Tein oivalluksia, taas, Tuikun suhteen. Ehkä kyllästytte jo, mutta perusasioiden tajuamisessa voi todellakin mennä neljä vuotta. Siihen asti aika kulutetaan samoissa vanhoissa kaavoissa. On muuten toimiva käytösmalli taattu sekä itselle, että koiralle, omg. Seuraava urakka on purkaa se.

Mistä on siis kyse? Tuikun perusasento ja seuraaminen. Vilkku tekee homman nyt jo paremmin. Vilkku on opetettu paremmin. Tarkemmin, tavoitteellisemmin, siltä on vaadittu. Myös Tuikku osaisi, jos siltä olisi vaadittu. Jos tuosta mustalta tollolta olisi joskus vaadittu yhtään mitään. Sen sijaan olen muka tsempannut sitä palkkaamalla myös niistä sinne päin versioista. Siinä ei enää oikean onnistuneen suorituksen bileet pelasta. Ja vieläpä, kun neljässä vuodessa ehtii palkata "pari" kertaa. On muuten tehokkaasti vahvistettua toimintaa, tulee niin selkärangasta ja apteekin hyllyltä ettei tosikaan!

Luonnollisesti, kaikki johtuu omasta osaamattomuudestani. Minulla ei ollut hajuakaan, miten perusasentoa opetetaan koiralle. Niinpä unohdin sen aluksi kokonaan, työnsin koko homman syrjään. Viimeistään nyt kaikki tietävät, mitä seuraa, kun opetetaan suorilta seuruuta epämääräisellä imutuksella. Siitä tulee rumaa jälkeä, hyi. Kun viimein tajusin perusasennon tärkeyden, aloimme harjoitella sitä. Kun minä vaadin, alkoi Tuikkukin vaatia. Opettelu oli pitkään haukuskelua ja murinaa, mutta kyllä se perusasento sieltä tuli. Kehdannee sanoa perusasennoksi?

Mitä tulee vartaloapuihini niin ugh. Pääsin vasta käsiavusta, jota olen käyttänyt vuoden?

Vidoista ja kuvista katsellessa lantioini, koko ylävartalo, hartiat, pää... Yhtä mutkaa koko akka! Olen kallellaan koiraan, kierossa, mutkalla, tuijottaen sitä, aika painostavat eleet oikeastaan... Ja millä logiikalla? Olen kai halunnut nähdä koiran ja ohjata sitä. Itse asiassa, noilla ehkä, ajan sitä kauemmas itsestäni? Hupsis.

Noh, nyt kun osaan kriittisemmällä silmällä katsoa koiran toimintaa perusasennolla niin voi apua... Löysä, väljä, epätarkkaa sohloamista. Itse asiassa Tuikku taitaa olla vähän hukassa. Se tietää vain että ihan satasella tähän vasurireiteen pitäs ampua ja yleensä perse maassa... Ja siinä olikin Tuikun informaatio, tuollahan pääse jo pitkälle ja saa aikaiseksi vaikka minkälaisia versioita!

Ja kun päästään seuraamiseen, niin joo. On vähän kuin ottasi muulin viereensä kävelemään! Ja mikä jottei perässä vedettävä versio ja ahne ja ruokaa maassa tietysti vaikka millä mitalla. Välillä tuntuu, että seuraa käsky on Tuikulle vapautus, wtf? Nopeuden lisäys auttaa, mutta jooh. Viime aikoina Tuikku on myös peitsannut seuratessa, muutenkin olemus on kuin lehmän häntä ja kontaktista ei tietoakaan. Toki hiostava ilma mutta mutta... On meillä skarpattavaa!

Ehkä nyt olemme rypeneet tarpeeksi itsesäälissä? Olen haukkunut koirani säälittäväksi patalaiskaksi hulttioksi josta ei ole mihinkään. Toisaalta, tässä kohtaa voisi vilkaista peiliin ja haistattaa pitkät sinnekin. Ei vissiin teorialukemisista mikään mennyt sinne päänuppiin asti? Nyt kahdella kurssikerralla ja köhköh parin kaverin vinkillä on tullut semmonen "voi ei..." fiilis. Mutta ei siinä, onhan meillä vielä ainakin toiset neljä vuotta aikaa korjata tätä! Ottakee huumoril!

Eipä ole palkkaus ja motivaatiojutuissakaan kehumista, nimittäin leikkimiseni on aneemista. Homma on mennyt vähän siihen että palloa ei haeta, se ei kai ole kauhean hyvä palkkausväline, jos ajatellaan leikkimistä? Patukoiden esiinotto on tuntunut aiheuttavan koiralle masennusta ja minä en vain yksinkertaisesti ole osannut kannustaa ja yllyttää koiraa leikkimään.

Mihin sitten tästä? Suunta ylös- ja eteenpäin! Ensimmäisenä leikkiä. Leikkiä, leikkiä ja vielä kerran leikkiä. Se parantaa suhdetta, koiranlukutaitoani ja se auttaisi vire- ja motivointiongelmiimme. Toinen on naksutin, naksutin saa Tuikun päässä palikat pyörimään. Aivot raksuttavat, kun se yrittää päättää, mitä tarjoaisi ja oivaltaa ehkä joskus, mikä tarjonta oli toivottua.

Kun olen näissä päässyt alkuun, lähdemme tarkentamaan perusasennon kriteereitä. Perusasento tarkoittaa tiivistä, rauhallista, hallittua suoritusta ja kunnon kontaktia. Ei onnetonta lusmuilua, kukkien nuuskuttelua ja hyvällä lykyllä tarpeiden tekoa. Perusasennosta lähdetään sitten seuruuhommiin, samoilla tekniikoilla kuin junnun kanssa ohjatuissa treeneissä. Päätin, että opetan uudelleen nämä kaksi perusasiaa, jotka ovat hiukan retuperällä. Kehonhallintaa varten doboa ja myös Tuikku opettelee nyt takapään käyttöä vadin avulla.

Oon nelivuotias, oppimaan innokas! Ei todellakaan tullut Tuikun suusta... Kuvaa ehkä paremmin ohjaajaansa. Mutta tosiaan, tästä edes treenaillaan suunnitellusti ja pidän hommasta päiväkirjaa. Lisään leikkituokioita, koska yhdessä tekemisen tulee olla kivaa. Koiran pitää kuitenkin tehdä se, mitä minä vaadin. Itse asiassa, haen uutta potkua ohjatulta kurssilta. Syyskuulle ostin Tuikulle neljä kertaa Koirakoutsilta Kristan rallytokon valkkuryhmää. Pääsemme ohjattuihin siis neljäksi tunniksi ja saamme varmasti hyviä ideoita ja vinkkejä jatkoon, ihan mahtavaa!

Nyt unohdamme hetkeksi rallytoko hömpöttelyt, sillä seuraavaksi ollaan Saarijärvellä ja vedessä, iiks!

Ilman ystävii ei selvii

Viime maanantaina oli Vilkun toko, otettiin perusasentoa, seuraamisen alkeita ja luoksetuloa. Mii laik, saan paljon hyviä eväitä ja vastinetta rahalle, perfekt! Ohjattujen jälkeen pakkasin kummatkin autoon ja lähdettiin Lielahteen Millaa treffaamaan. Päästettiin koko kahjo lauma puistoon pössyttelemään kuumimmat höyrynsä. Kun ressut olivat isoimmat riehumiset hoitaneet ja näin pois päin, otettiin ihan miniminitreeniä. Tuikku oli melkosen väsähtänyt kun niin rytinällä remusi puistossa, lopetettiin siis heti kun sain sen innostumaan ja seuraamaan innokkaammin. Alkaa muodostua selkeä visio, mitä Tuikun kanssa lähdetään tekemään, mutta siitä myöhemmin.

Vilkun kanssa otettiin parkkipaikalla pari perusasentoa joissa hain lähinnä kontaktia, sekä kahden askeleen seuruu. Palkkasin liikkeelle lähdöstä ja palkka tuli kun koira saapui perusasentoon. Huomasi muuten heti, että ohjattujen jälkeen koiran seuraamiseen lähtö oli jo huomattavasti skarpimpi ja reippaampi, kuin hallilla! Hiljaa hyvä tulee... Iso kiitos Millalle seurasta, kyllä oli mukava nähdä ♥

Torstaina lähdettiin Vilkun kanssa taas Lielahden koirapuistolle. Tällä kertaa Peppi ja Ketku saapuivat seuraksemme. Sää ei suosinut meitä yhtään ja kastuimmekin oikein kunnolla. Vettä tuli kaatamalla ja puisto alkoi pikkuhiljaa uida. Jouduttiin sitten hiukan keskeyttämään tapaamisemme sateen vuoksi, pöh. Koirat tulivat kuitenkin hyvin juttuun ja muutama kuvanen ehdittiin siinä pienessä ajassa saada. Paremmalla säällä ja onnella uusiksi!

Illalla lähdin vielä lenkille, tuoreena tuttuna ja seurana Ida ja Jan. Remmilenkillä kävimme reilu viikko sitten ja koska koirilla synkkasi, päätimme treffata niiden kanssa joskus juoksutuksen merkeissä. Parkkeerattiin soramontulle ja lähdettiin käppäilemään polkuja pitkin. Sohlottiin mäntytaimikossa, kastuin siis toistamiseen. Päästiin sitten kehnoista reittivalinnoistamme huolimatta Puuvuorelle, missä sitten kehätiellä koiria juoksuteltiin. Tuikkukin pysyi vallan hienosti taas hollilla ja oli yllättävän kuuliainen. Luppakorvat juoksuttivat toisensa kyllä kunnolla ja todellakin mennään uudelleen!

Näihin fiiliksiin on hyvä päättää meidän heinäkuu, saa nähdä, mitä kesän viimeinen kuukausi tuo tullessaan. Toivottavasti aurinkoa ☼