Kaveri- ja hoitokoiria

Toissapäivänä olimme Kaverikoirien yhteislenkillä, harmittavan vähän väkeä pääsi paikalle, mutta päästettiin sitten koiria irti, kun oli sinänsä pieni lauma. Lenkki sujui kohtuu hyvin siihen nähden, että Tuikku on tavannut koiria vain pariin otteeseen ja hihnassa. Aluksi muut eivät sitä edes kiinnostaneet ja hurtta mennä viiletti vaikeakulkuisessa maastossa melkoista tahtia. Siinä vauhdissa Tuikun käpälä jäi jotenkin pikkuvillis Tyynen villapaitaan jumiin ja hämminki oli molemminpuoleinen. Pikkuvilla kiljui pelästyneenä ja Tuikku totta kai innostui siinä sitten örisemään, onhan se sen leikki toisen villakoiran, Boriksen kanssa. Ei muuta kuin Tuikun tassu sieltä villapaidasta irti ja pikkuvilla vapaalle jalalle ja taas sujui. Tuikku tosin jäähdytteli hetken päätään hihnassa ja Tyyneltä otettiin villapaita pois.

Nyt taas itsekin muistaa, miten tärkeää on, ettei koirilla ole ylimääräisiä varusteita päällä vapaana ollessa. Varsinkin kun koko ero on huomattava, on hirmu kurja, jos koirat ovat jumissa toisissaan. Onneksi selvittiin vain säikähdyksellä ja lenkki muuuten sujui hyvin rauhallisesti ja miellyttävästi. Iso kiitos seuralaisille mukavasta lenkistä.

Eilen tuli sitten Hukka hoitoon, kyllä taas puuhaa riittääkin. Ensimmäisissä kuvissa Hukka näytti vallan masentuneelta, kun tänne joutui. Voi toista, ilmeikäs kaveri! Vähän otettiin leikkikuvia kaksikosta, kuvat tosin melkoista kuraa koska oli hämärää ja kyllästyin käsittelyyn jo ennen puoltaväliä.

Mun koira harrastaa päästäiskokoelmia

Otsikko kertoo koirastani kaiken olennaisen. Kyse on tänään neljä vuotta täyttäneestä Tuikusta, joka todentotta harrastaa kylminä talvi-iltoina jäätyneiden päästäisten keräilyä. Se myös hörppää huikat wc-pöntöstä ja esittää joka toinen minuutti umpikuuroa.

Mun ensimmäinen oma koira, rautahermoinen lörppähuuli. Ei aina niin viisas, mutta elämänilohan korvaa puuttuvan älyn? Tämän kanssa on ollut hyvä kasvaa ja kompastella, märehtiä omia ongelmia ja turhautua ainakin sata kertaa. Aina se on sellainen, ettei kovin kauan jaksa olla vihainen. Tuikku ei edes ymmärrä, vaikka suuttuisin sille. Sitä ei vaan kiinnosta. "Tunteiden kuohuttelu negatiivisesti on turhaa", Tuikun elämänohje. Ainakin voisi olla. Koirassa ei ole yhtäkään taustatekijää tai rotua, josta erityisesti pitäisin, mutta yksilönä Tuikku on ylivoimaisesti maailman paras. Siihen voi luottaa ja tiedän sen heikkoudet. Kuka nyt olisi niin tyhmä ettei ajaisi jäniksiä?

Yritin tehdä tekstistä erilaisen, mutta sorrun kliseiseen lässyttelyyn. Aikahan on kulunut kovin nopeasti ja me on kohdattu paljon kaikkea. Syvimmästäkin suosta on yhdessä rämmitty ylös. Vaikka Tuikku tätänykyä on oikeastaan täydellinen hurtta meille, on meidän tie ollut kivinen. Koira ei todellakaan päästänyt helpolla ja meni aikaa löytää yhteinen sävel ja saada koira toimimaan. Nyt mulla on käsissäni kuitenkin varsin tasapainoinen, yksinkertainen ja sopivasti huumorintajuinen tessu.

Tuikku on saamassa nyt keväällä pennun kaverikseen, suojatikseen, laumakseen, pikkusiskokseen ja miksikä sitä nyt tahtoo nimittää. Toivon mukaan Tuikku on matkassani vielä monen monta vuotta. Alusta asti olen haaveillut, että mahdollisesti ensimmäinen lapseni ehtisi vielä nähdä mummo-Tuikun... Mutta takaisin tähän päivään, piskin synttäreitä juhlittiin jo viikolla lauantai-suunnitelmien vuoksi... Tuikku sai siis päättää ihan itse lenkkinsä, kuuliaisesti se katseli minua minne mennään ja kovin vaikutti hämmentyneeltä. Sitten kun hoksasi että saakin mennä melkein miten lystää, niin johan lähti liikenteeseen.

Postaus on koristeltu kuvin jotka lenkiltä napsin ja liitinpä tähän videotakin lenkiltä. Tuikku olisi lenkkiä vielä jatkanut, mutta koska alkoi tulla ilta ja mulla ei ollut mitään heijastimia mukana, ilkeästi käännytin koiran kotia kohti. Ojassa tuo yritti pyydystää vesirottaa ja minua se kahluutti yli kilometrin jossain pusikoissa ja hangessa. Sain sitten märät sukat ja housut, kun olin niin huonosti varustautunut. Hyvää synttäriä Tuikku ♥

Tekstitulvaa treeneistä

Aloitetaan pehmeästi viime viikon kuvista. Tuikku kävi Lielahdessa vähän puistoilemassa, kiva keli ja pitkälle iltaan valoisaa. Huomaa, että hurtta on aikuistunut. Siinä mielessä siis, että puistossa olevat neljä pentua/nuorta koiraa vähän kypsyttivät oman tessuni hermoja. Labbispentu roikkui jatkuvasti Tuikussa ja pienempi nuorikko pyysi koko ajan leikkimään. Hah, ei ole kauan kun Tuikku oli samanlainen, mutta ei se itse arvostanut tuollaista kohtelua. Vähän kurmuutti ja komensi pentuja, mutta ei se sitten aikuista enää pystynyt esittämään, vaan rynnisti mukaan kuraleikkeihin. Ikuinen hiekkalaatikkoteini.

Puistossa tuli vietettyä useampi tunti samojen tyyppien kanssa, sattu hyvä porukka, vaikka kukaan ei tuntenut ketään. Tosin, puisto tyhjenikin muutamassa minuutissa, kun illalla myöhemmin sinne saapui humalainen lenkkeilijä rähjän sakumixinsä kanssa. Tuikku veti tämän koirasta hurjat kierrokset ja seisoi päättäväisesti karvat pystyssä tuijottaen uhkaavasti vanhempaa koiraa. Ei siinä, tulihan tuo toinen varsin provosoivalla rähinällä puistoon sisään ja siinä missä muiden koirat hiipivät karkuun, tönötti Tuikku paikallaan. Ennen kuin ehdin ottaa sen hihnaan, pääsi se vähän rähähtämään ja vastaamaan toisen provoiluun. Ennen suurempia probleemia ehdittiin kuitenkin häipyä, ja kokonaisuudessaan reissusta jäi hyvä fiilis.

Tänään otettiinkin vepeen liittyen patukan pitotreeniä. Olin viikonloppuna talkoilemassa Jämin rotunäyttelyssä ja sain kouluttajalta siinä ohella hyviä vinkkejä vepen kuivaharjoitteluun. Treenaamme nyt ensin noudon kuntoon kahden tolpan välistä ja sitten vientiä. Ensimmäinen murheemme on kuitenkin patukan pitäminen. Sitä on niin kiva räkiä pitkin poikin, mässyttää menemään, liikkeessä se kyllä pysyy suussa. Mutta kun on niiiiiin monta nähtävää asiaa, että sitten vaan niinku unohtaa sen palikan suussa ja se putoo, hups.

Liotin tänään Tuikun nappulat palkaksi ja hain hurtan sisälle. En kiinnittänyt huomiota siihen istuiko vai seisoiko koira, teki vähän molempia. Lykkäsin (yritin antaa koiran itse ottaa) patukan suuhun ja sitten käsi leuan alle. Ensin pidot oli sen sekunnin sadasosan. Tosi äkkiä Tuikku kuitenkin tajusi, että tässä ollaan rauhassa paikallaan ja loppujen lopuks me saatiin ihan paria sekuntia patukan pitoo. Mälväämistä esiintyi joissain määrin, mutta vähemmän kuin aiemmin. Tuikkua ei harmittanut lainkaan, että kopeloin sitä, kun sillä oli patukka suussa. Kaikessa rauhassa se nojasi käteeni ja jos yritti mälvätä, painoin hieman kuonoa kiinni. Herkempi koira ehkä kauhistuisi, Tuikku lähinnä nautti huomiosta. Rauhoittelin piskiä myös rapsuttelemalla.

Videolta huomasin omia mokia, voisin unohtaa käskysanan kokonaan hetkeksi. Ota ota on toki joo käsky, mutta eihän tuo edes osaa sitä vielä. Hokemisen ilosta sitä on kuitenkin kiva jankuttaa... Joka tapauksessa, nämä olivat tähän mennessä parhaat pitotreenit ja tuottivat eniten tulosta. Videoklipille nappasin muutamia pätkiä, toivon mukaan kevään mittaa opitaan ketjuttamaan koko nouto kunnolla.

Isot tytöt on Boriksen

Viimein täydellinen kuvatulva postaus, ehkä tämän viikon viimeinen? Eilen iltapäivällä hain Idan koirineen liikekeskuksilta ja kurvailtiin meille. Bamsu ja Boris matkustivat jalkatilassa tosi kivasti, pitäisköhän itsekin hankkia tuommosia minipiskejä? Päästiin sitten meille ja käytiin sisällä haukkaamassa hiukan välipalaa. Sitten vain ulos ja Tuikku mukaan, kaiken varalta liinaan ja vesijohtolinjalle käpsyttelemään.

Aurinko asetti valokuvaukseen taas omat haasteensa, mustat koirat, kiiltävä jääpintainen lumi ja kontrastikkaat varjot, jipii... Monta sataa kuvaa tuli lauottua, mutta vain musto-osa selvisi jatkokäsittelyn läpi, enkä silti pidä kaikista. Tilannekuvat olivat kuitenkin parhaita!

Bamsu hääräili metsässä lähinnä omiaan, Boris sen sijaan rakastui Tuikkuu. Muistiko se sen vuoden takaisista leikeistä, vai hyrräsivätkö nuoren miehen hormoonit, se jääköön mysteeriksi? Steriilin nartun takamus kiinnosti suuresti ja Boris tähtäili reisiä myöten vähän Tuikun joka ruumiin osaan. Niskaakin piti kirputtaa ja Tuikun ilme näytti vähintäänkin kettuuntuneelta. Missään kohtaa isompi hurtta ei villaa satuttanut, mutta pariin kertaan niputti sen mättäikköön ja koetti paeta pikkumiehen ronskeja otteita.

Montulla hurtilla sujui sitten varsinainen leikkiminen ja yhtämittaa ulkoiltua tuli useampi tunti. Kyllä oli väsyneitä piskejä, kun porukkaa takaisin bussille kuskasin. Ihana keli ja hyvää seuraa, ei vois parempaa toivoa.

Ihan päätöntä

Työhaastatteluni jälkeen kurvailin eilen noutamaan Hannan koirineen  kyytiin. Kaasuteltiin siitä sitten Lielahden koirapuistoon hurttia juoksuttamaan. Puiston jääpohja olikin tuossa parin päivän aikana sulanut ihanaksi loskakuravelliksi ja maa-ainekset lentelivät komeassa kaaressa kun koirat ruopaisivat itsensä liikkeelle. Hieno ilma oli ulkoilla, eikä ylimääräistäkään seuraa puistoon juuri ängennyt.

Kivaisia uusia kuvia, vähän aurinko ja kiiltävän märkä jää aiheuttivat hankaluuksia, mutta rohkeasti silti yritin muokkailla näistä julkaisukelpoisia. Saatiinpa Tuikusta uusi seisotuskuvakin, vielä kun talvikarva on tallessa. Tänään Ida koirineen tulee käymään, varmaan huomenissa saadaan siitä vierailusta materiaalit tänne.

Kevätfiilis

Ihana kevätkeli! Lähdettiin Tuikun kanssa metsään tallustelemaan ja kaikeksi onneksi oli liina mukana. Siinä pikkusen koiralle muistuteltiin, mitä meinaa odottaminen, paikallaan oleminen, pysähtyminen ja luoksetuleminen siitä käskystä... Sitten kun oli kunnon voimasanat karjuttu niin että koko tienoo sen kuuli, lönkytti sesse säyseästi kintussani kiinni. Varovasti katsoen pyysi lupaa ottaa pari askelta kauemmas. Niin sen pitääkin mennä, mettään ei lähdetä jos siellä vain p*rseillään.

Kuusimetsästä oli lumi sulanut ja maa oli jo pehmeähköä. Sinne mennään tällä viikkoa tekemään ensimmäiset namijäljet Maisalle ja nyt viimein sen lajin voisi Tuikunkin kanssa aloittaa. Voisi tästä hurtasta olla enemmän potentiaaliakin moiseen. Paikoin olikin sitten lunta polvea myöten, rämmittiin metsäaukealla ja siellä ne korvat taas katosivat. Ei siinä, viskasin liinan maahan ja lähdin itse kotia kohti. Sivusilmällä kuitenkin tarkkailin koiraa, joka ei reagoinut minuun mitenkään. Tuikku jäi kuitenkin liinallansa risukkoon jumiin, kiersi ja kaarsi ja solmi itsensä siistiin nippuun. Siinä kohtaa huikkasin heipat ja marssin tarmokkaasti kotia kohti. Ja voi sitä kiljumista ja ulvomista, mikä tuon muka kovan ja itsenäisen rakin kurkusta pääsi. Sitä oltiinkin sitten niin riemuissaan, kun se sieltä pöpeliköstä väänsin irti ja niin hienosti tultiin mukana ja vapaana vielä maantielläkin, siistissä seuruussa. Josko olisi asiat taas hetkeksi aikaa menneet jakeluun.

Pihassa sitten vähän vielä vesipelastukseen treeniä. Yritettiin taas niitä pitoja. Tuikku osaa nostaa patukan maasta, mutta pudottaa sen samalla nopeudella. Tuikku osaa ottaa patukan kädestäni ja laskea sen maahan. Jos en päästä patukasta irti, Tuikku puree sitä voimakkaasti nanosekunnin ajan. Olen yrittänyt naksutella, mutta koira vain ei ala pidentämään aikaa. Tuikku ei sitä itse tarjoa. Niinpä kokeilin että pidin sen kuonosta kiinni, se vain on niin hankalaa, kun kuono on melko massiivinen. Siinä koira kuitenkin rauhoittui. Onkos kellään parempia ideoita?

Otettiin sitten hyvän mielen takaamiseksi noutoja ja ne Tuikku osaa hyvin. Kun pääasiahan on se nouto ei se että se tulla jynssää siististi sivulleni ja yrittää olla pudottamatta patukkaa. Kerran varasti lähdössä, mutta tosi upeasti odotti muuten. Lähtee tykkinä luvan saatuaan liikkeelle, tarttuu voimakkaasti patukkaan ja tuo sen vauhdilla takaisin. Ei se sitä käteeni tuo, mutta jalkoihin ja mulle se riittää. Treenattiin taas lumihangessa, eihän se vesikään mikään kevyt elementti ole. Ah, odotan niin että päästään treeneihin ja kaikkea.