Keikkaa ja luustokuvia

Päiväkotikeikka, kaikin osin hyvin suunniteltu keskiviikko aamupäivä, koira autoon ja päiväkodille. Käytin Tuikun nopealla lenkillä  ja jätin autoon odottamaan. Lähdimme sitten lasten kanssa metsäretkelle, jonne koira pääsi mukaan. Homma sujui kivasti, lapset tykkäsivät vieraasta todella paljon. Tuikku tosin olisi voinut kylpeä huomiossa vähän rauhallisemmin, häslääminen aiheutti minulle päänvaivaa ja ylimääräistä stressiä.

Kun lapset olivat syöneet eväät ja Tuikku luunsa lisäksi muutaman kepin, halusivat lapset leikkiä Tuikun kanssa. Tämän varalle minulla oli ässä hihassa ja ihan oikea leikki. Lapset saivat vuorotellen namien kanssa mennä piiloon ja Tuikku sitten etsiä. En ole koskaan toteuttanut tätä hihnassa, koska tuttujen ihmisten kanssa kotinurkilla Tuikku voi totta kai olla irti. Aika vauhtia sain nyt sitten hihnan kanssa juosta, kun koira pinkoi täyttä vauhtia jälkiä pitkin lapsia etsien.

Etsintäleikin jälkeen Tuikku rauhoittui hiukan ja roll'n kanalitku oli tässä kohtaa loistoherkku. Tuikun nuoleskellessa sitä, lapset saivat rapsutella sitä rauhassa. Ja Tuikkukin rauhoittui hienosti. Kun lopuksi tehtiin kyselykierros lapsille, niin metsässä kaikkien mielestä parasta oli haukku vieras! Onnistunut reissu siis!

Sitten tähän päivään, käytiin vihdoin ja viimein luustokuvissa. Se jännitys, pohdinta, jos jotain ikävää löytyisi. Samalla puntarointi siitä, että onko tässä edes mitään järkeä. Niko kuskasi meidät Eläinystäväsi lääkäri asemalle ja mentiin Tuikun kanssa odotusaulaan istumaan. Vähän Tuikkuun tarttui jännitykseni ja koira piippaili ja läähätteli oudossa ympäristössä. Ellä oli Tuikusta ihan huisin mukava, mutta rauhoituspiikki sai koiran jäämään aika hyvin niille sijoilleen. Niko nosti Tuikun hoitajan kanssa pöydälle ja koira katosi suljettujen ovien taakse.

20 pitkää minuuttia jäännittäin ja ravaten vuoroin ulkona ja taas sisällä. Kun siinä sitten odoteltiin, palasi eläinlääkäri aulaan. "On muuten harvinaisen terve koira sulla, ottaen rodut huomioon". Olin aivan häkeltynyt ja kyselin tarkempia tuloksia. Katsoimme kuvia ja koira heräili siinä samalla.

Selkä oli tosiaan moitteeton, täysin terve. Myös kyynärät olivat aivan priimaa, selkeä 0/0. Lonkissa oli lievää löysyyttä ja toinen lonkkamalja ja nivel eivät olleet aivan niin hyvin yhteensopivia, kuin voisivat. Siitä huolimatta että lonkat olivat siistit, ovat ne kuitenkin Kennelliiton asteikolla C/C. Kyselin sitten, mitä nämä käytännössä tarkoittavat, estävätkö jotenkin harrastuksiamme tai muuta. Rajua agilityä Kallio ei suositellut, mutta sanoi että vetoa voi ihan rauhassa harrastaa. Ohjeeksi saatiin kiinnittää huomiota lihaskunnon ylläpitoon ja muutenkin lihashuoltoon, mikä nyt on mulle totta kai itsestäänselvyys. Ihanaa, kun voi huokaista helpotuksesta.

Tässä vielä Juha Kallion tarkka lausunto "Kyynärnivelet olivat normaalirakenteiset, samoin selkä. Lonkissa on käsin tunnustellen lievää löysyyttä. Röntgenkuvissa nivelien perusrakenne on normaali ja lonkkamaljat ovat riittävän syvät. Nivelpintojen yhteensopivuus ei kuitenkaan ole aivan paras mahdollinen ja löysyyteen liittyen lonkkamaljan muoto on liian laakea. Lonkkien rakenne vastaisi Kennelliiton arvosteluasteikolla tulosta C/C. Lonkkien löysyys voi aiheuttaa nivelrikkomuutoksia vanhuusiällä. Lonkkien normaali toiminta edellyttää hyvää lihaskuntoa ja lihashuoltoa harrastusten yhteydessä; tällöin Tuikun kanssa voi myös harrastaa normaalisti."

Röntgenistä kuvat tulossa, eivät olleet vielä sähköpostissa. On muuten päässyt haukku hiukan hoikistumaan, ei kohtuuttomasti, mutta vähän turhan luihu. 27,5kg oli paino, kyllä tuohon 30kg pitäisi päästä, niin ei aivan nuo luut paista! Ajatella, että tuo on viime talvena painanut myös 35kg ja silloinkin luut tuntuivat ihan kohtuu hyvin...

Ympärillä mun parhaita ystävii

Lähdin heti aamulla tankkaamaan autoa ja puolilta päivin nakkasin Tuikun romuineen takapenkille. Starttasimme ja kaahailimme kohti Soppeenmäkeä. Matka sujui joo ja päästiin perille ilman sen kummempia ongelmia. On tuo autoilu aikamoista, ensimmäistä kertaa inssin jälkeen olin taajamassa ja kyllä sen huomasi, että pieni jännitys oli päällä. Hanna ja Kuura meitä tosiaan perillä odottivat ja lähdettiin samantien lasten leikkipaikan viereiselle kentälle. Hiukan rallytokoiltiin Tuikun kanssa samalla, kun Kuura tottisteli. 

Hihnan kanssa kaikki sujui ongelmitta, vaikka leikipaikalla olikin yksi pikkulapsi. Se totta kai kiinnosti Tuikkua ja käytiin me sitten muksua ja tämän vanhempia moikkaamassakin. Rakastuminen koiralla ja lapsella oli molemminpuolista. Perhe lähti ja me jatkoimme treenejä. Palkkailin nappuloilla ja vähän tympääntynyt olin siihen, että koiran oli oltava hihnassa.

Siinä Hannan ja Kuuran treenailuja ja pallopalkkauksia seuratessa totesin, että jos Tuikullekin palloa kokeilisi. Remmi Hannalle ja Kuura puuhun odottamaan. Vire löytyi saman tien ja koira pomppasi pilviin. Heitettiin remmi käytännössä veks, pieni pätkä narua roikkui pannasta, eli Tuikun tapauksessa se oli irti. Ympärillä meni pyöräilijöitä ja kävelijöitä, mutta koiran kiinnostus pysyi. Viiden minuutin seuraaminen ja perusasentotreeni pallopalkkauksella sai koiran aivan sekaisin. Pakko sanoa, että mä en ole koskaan nähnyt Tuikun tekevän mitään niin innokkaana silmät säihkyen.

Koska treenaan aina yksin, samoja juttuja ja usein aika samanlailla, niin sokeudun omille mokille, treenit on helposti tylsät tai  lepsuilen. Tätä löysäilyä ja lepsuilua harrastan vähän liikaakin ja sitten ihmettelen kun koira tekee vain sinne päin. Hanna sitten vähän potki ja patisti ja näytti miten koiralta vaaditaan. Palloista Tuikku teki kyllä mitä vain, seurasi ihan huippukontaktilla ja muutenkin kaikinpuolin hienosti. Palloa viskellessä sillä ei ollut aikomustakaan karata, se ryntäsi pallon perään ja toi sen takaisin siinä toivossa, että saa toisen pallon. Ihan mahtava fiilis! Me suunnataan seuraavaksi pallokaupoille! Tyhmänä en siis ole edes tajunnut kunnolla kokeilla lelupalkkailua Tuikulla... Lelupalkkauksesta meillä on tulossa piakkoin oma postaus.

Treenattiin myös jalkojen pujottelua ja se alkaa olla jo sekä vauhdikasta että kohtuu sujuvaa. Siitä Tuikku tykkää ja itsekään en enää juurikaan kompuroi koiraan. Ja Kuura sen kun kasvaa, katsokaa nyt! Pennun ketale on Tuikkua korkeampi joka asennossa. Bad ass kaksikko laski ahterinsa koirilta kiellettyyn paikkaan!

Treenien jälkeen heitettiin Kuura kämpille ja haettiin Auri. Pakattiin rakit autoon ja kurvailtiin kohti Lielahtea. Koirat suorastaan tutisivat takapenkillä ja kartturi Hanna piti kauhukahvasta kiinni, toistaen "varo tota" aika monta kertaa... Jännityksen johdosta hiukan hihitytti, mutta onneksi meno matkalla oli kohtuu rauhallinen liikenne ja me ei ehkä aiheutettu päänvaivaa kenellekään. Lielahden koirapuistoon löydettiin heti kerrasta ja selvittiin kaikki ehjinä perille.

Kuten arvelimme, tämä laiska kaksikko vain haisteli ja nuuskutteli. Mutta on ne kyllä maailman parhaat kamut. Yhdessä kurmuuttivat tolleria joka puistoon tuli, haistelivat ruohotupsut ja ihmettelivät kaikkea. Muutama kilpajuoksu ja painikin siinä vetäistiin. Jälleennäkemiset ovat melko riehakkaita, tunnistavat toisensa kaukaa ja tietävät heti, mitä on luvassa kun kaveri on näkyvillä.

Puistoilun jälkeen ajeltiin takaisin ja takaisin menomatka sujuikin jo rennommin. Siis siihen asti että joku satapäinen mopojengi törttöili siellä tiellä, mutta noin muuten meni kivasti. Mentiin sitten kämpille vähän välipalaa haukkaamaan ja höpöttelemään. Ilman kantamuksia en kotiin lähtenyt, vaan sain pikkupiskeille ison kasan epämääräisiä rustoluita, sekä Tuikulle lainaan kunnon repun, itselle rinkan ja makuupussin. Näitä harjoitella sitten käyttämään, sillä kolmen viikon kuluttua olisi luvassa yhden tai kahden yön Seitsemisen reissu. Kiitos ihan huippukivasta päivästä Hannalle!

Kielitreenit

Ajokortti onkin tosiaan taskussa, jos joku ei sitä vielä tiennyt. Olen kaavaillut viikottaisia rallytoko treenejä ympäri Ylöjärveä, jotta tulisi ajeltua mukavissa merkeissä. Ja ensisijaisesti siksi, että Tuikulla olisi viimein ohjelmaa, eikä se vallan metsäistyisi. Tänään startattiin vanha auton rämä ja suunnattiin alakoulun kentälle. Ihana kirpeä syysilma ja innosta piukkana oleva koira!

Lämmittelyiksi ja käveltiin kenttää vähän ympäri ja Tuikku sai nuuskutella kaikki paikat. Sitten hölkkäiltiin ja pyrähdeltiin, ihmeteltiin ohi meneviä autoja ja totuteltiin muutenkin vieraampaan ympäristöön. Kun oikein mietin, niin itseasiassa Tuikku ei ole koskaan käynyt tuolla kentällä.

Sitten rallytoko treenejä hihnan kanssa. Keskityimme tällä kertaa pujotteluun, se kun on vähän puolitiehen jäänyt. Pujottelussa keskityimme vauhtiin ja tarkkuuteen. Täytyy muuten tähän väliin kehua mätsäripalkintoa. Hauhaun roll'n on tosi hyvä imutuksessa! Oudommat rallytoko liikkeet Tuikulle, kuten eteen ja pujottelu sujuivat tosi hyvin imuttaen ja mun kädet säästyivät hampaiden kolistelulta. Samaten palkkaus tuolla muutenkin on huisin kiva ja helppo, sekä siisti. Tuun ehdottomasti suosimaan vastaavia jatkossakin! 

Pujottelu alkaa pikkuhiljaa sujua meillä ihan kivasti ja eteenmenosta alkaa pikkuhiljaa idean poikanen hiipiä tuon kaaliin. Tarjoaa niin kovasti perusasentoa tai puolittain edessä seisoskelua, että menee vähän aikaa tässä... Ja olen koulutellutkin laiskasti. Tähän väliin selityksiä kiireestä, väsymyksestä ja monesta muusta. Toivoisin löytäväni jostain möllirallystartin, jotta päästäisiin vielä yksiin alo luokan kisoihin. Tämän jälkeen taidan siirtyä avo luokan liikkeisiin, koska nämä alkavat olla hallussa!

Lihashuoltoa ja ketteryyttä on kehitelty nyt kahdella uudella tempulla, joita on treenattu ja jynssätty. Kaikinpuolin mukana treenihömppäily ilta!

Ison kuulumisia isosti

Ei jostain syystä tule paljoa temputeltua tuon ison lohmon kanssa. Aina jotain tiukempaa treeniä rallytokon parissa tai sitten vaan lenkkeilyä. Nyt isojen rakkien koiratanssivideoita katsoneena innostuin terästämään Tuikun vanhoja temppuja ja opettamaan muutaman uuden. Ryömiminen aivan alkutekijöissään. Otuksella on jotenkin pitkät piuhat päästä takapäähän, että perskäyttöä on treenattu viimeinen vuosi. Nyt vuorossa ovat vatsalihakset, tavoitteenani on saada koira pysymään kurre asennossa.

Nyt pitkän tempputauon ja lenkin jälkeen oli pakko käyttää juustoa joka tempussa houkuttimena, jotta into säilyi loppuun asti. Kun Tuikku ei ole väsynyt, niin sehän tykkää temppuilusta ja opettelusta tosi paljon. Oon nyt viimeisen puolen vuoden aikana saanut sen opetettua oppimaan niin, että se on aktiivisempi osapuoli ja tarjoaa ja keksii eri asioita. Näin tapahtuu raskasta aivotyöskentelyä, kun Tuikku pähkäilee, mitä ajan takaa. Liian hankalaksi sille ei saa haasteita heittää, muuten se alkaa puuhata omiaan, enkä olekaan enää kiinnostava.

Ennen olen siis ohjannut Tuikkua paljon enemmän, mutta nyt se jo herkut nähdessään alkaa tarjoamaan kaikkea mitä osaa. Kun mikään osatuista tempuista ei kelpaakaan, se seuraa herkeämättä, mistä asennosta tai liikkeestä naksautan. Voisiko sanoa, että Tuikku oppii nykyään nopeammin kuin Maisa ja on oppimistilanteissa aktiivisempi. Se vain oppii pienemmissä paloissa, kun Maisan kanssa joidenkin hienosäätöjen yli voi hyppiä.

Se koulutusasioista... Tuikku sai myös uuden pannan, on muuten ihan sika magee. Kiitokset Hannalle! Panta on punottu nylonnauhan päälle punaisesta paracordista, liki kymmenen senttiä leveä puolikurra on aika massiivinen. Naurettiin, että siinä pysyis kyllä vähän Tuikkuakin isompin koira! Mutta panta oli sopiva ja ei mitenkään liian leveä Tuikulle. Tukeva kaulaan ja muutenkin istui hyvin.

Hienon pannan johdostä päätin lähteä ottamaan pantakuvia pihlajapuun alle, sen marjat kun sopivat hienosti kuvaan. Noh, montaa pantapose kuvaa ei saatu, kun Tuikku äkkäsi marjat puussa. Ja se todellakin piti pihlajanmarjoista. Oikein hyppi niitä ottamaan ja huolella söi kaikki oksat tyhjiksi. Kun ei sitten korkealla oleviin marjoihin enää yltänyt, niin alkoi haukkua. Ja ei, en ole edes pitänyt koiraa nälässä, aamulla sai ihan tuhdin annoksen ruokaa. Siitä huolimatta pihlajanmarjat kelpasivat. Pöhkö piski...

Varasin myös luustokuvat Tuikulle, 26.9 mennään kuvaamaan lonkat, kyynärät ja selkä. Saa nähdä, mitä sieltä sitten paljastuu, vähän jännittää jo! Tämä ratkaisee paljonkin meidän tulevaisuuden harrastuksia, vepe kiinnostaisi ja veto olisi tarkoitus opettaa uudelleen ja kunnolla ja alkaa harrastamaan tavoitteellisemmin. Ennen luustokuvia en kuitenkaan osta uusia valjaita, jos paljastuukin jotain häikkää. Mutta Tuikun asioissa palailen blogiin viimeistään silloin luustokuvien jälkeen, ellei ennen niitä mitään puuhailla.

DIY: Näyttelyhihnat pienille koirille

Näyttelyhihnat isoille koirille 12/2014

Vinkki: Itse suosittelen satiininarusta tehtyjä näyttelyhihnoja vain pienille koirille, ainakaan meillä ei menestynyt satiiniversio Tuikulla. Isommille koirille kannattaa tehdä paracord narusta.

Sitten asiaan, tosiaan Klaaralle valmistui tässä näyttelyremmi ja mielestäni on ihan hienokin. Videotakin pätkän tuosta punomisesta.

Tarvitset
3m keltaista satiininarua
3m valkoista satiininarua
5 oranssia metallihelmeä
2 mustavalkoista metallihelmeä

Hihna on tehty neljän narun letityksellä. Tämä on ehkä noin 70-80cm pitkä ja juuri sopiva. Ennen loppusolmua on kaksi oranssia helmeä ja sitten nuo hapsut. Snakeketjun yläpuolella on mustavalkoiset helmet ja muutama oranssi helmi. Kaikenkaikkiaan olen tähän hyvin tyytyväinen ja tiedän tämän olevan Klaaralle sopiva.

Tarvitset
Snake ketjun
3m sinistä satiininarua
3m mustaa satiininarua
5 sinistä alumiinihelmeä
2 mustaa alumiinihelmeä

Sinisestä ja mustasta satiinista valmistui Maisalle näyttelyremmi. Pituutta noin 60-70cm, tehty ns. timanttipunoksella. Alla kuvalliset ohjeet.

...samalla tekniikalla. Eli sanallisesti, ota reunimmainen naru oikealta ja laita se kahden narun ali, tuo takaisin yhden narun yli ja kiristä. Sitten vasemman puolen naru, kahden narun ali, takaisin yhden narun yli. Tein tätä useaan otteeseen, ennen kuin punos alkoi syntyä ja hoksasin miten tämä toimii. Todella nätti punos ja letitettyä hihnaa kivempi käteen.

Milloin tarina saa päättyä?

 
Lähteet:
Ovatko koirat onnellisia siitä, mitä ihmiset niille tekevät?
Milloin on parempi lopettaa koira?

Pohdin jo kesällä, tekisinkö jutun raskaasta päätöksestä, koiran lopettamisesta ja vaihtoehtojen valitsemisesta. Pähkäilin, onko aihe liian raskas, vaikea ja haastava kirjoittaa neutraalisti, mutta päädyin siihen, että jokainen koiranomistaja kamppailee näiden kysymysten parissa joskus. Koirat ja ihmiset ovat yksilöitä tällaisten asioiden edessä, eikä minusta ole oikein alkaa arvostelemaan toisen toimintatapaa. Sen lisäksi, että pohdin asiaa blogissani ääneen, kerron toki oman mielipiteeni, miellytti se muita tai ei. Teksti pohjautuu yllä linkitettyyn tekstiin ja keskusteluun, mutta paljolti myös omaan ajattelutapaani.

Voin sanoa melkein tietäväni, että tästä tulee myös negatiivista palautetta ja varmaan osa vetoaa taas ikääni miksi teksti on tällaista. En anna sen häiritä, oppia ikä kaikki ja blogi ei ole pelkkiä ruususia varten. Haluan synnyttää keskustelua, rakentavaa sellaista, en turhaa riitaa. En myöskään aio tekstissäni uppoutua sen tarkemmin mihinkään koiraan yksilöllisesti.

Vakavien terveydellisten ongelmien kohdalla päätyisin itse oikopäätä todennäköisesti päättämään koiran elämän. Siis mikäli ennuste olisi huono ja vaikka koira tilanteesta selviäisi, olisi huomattava riski, ettei se voi enää elää normaalia elämää. Jotenkin olen ainakin toistaiseksi sitä mieltä, että on pienempi paha lopettaa koira "liian aikaisin", kuin antaa sen kitua ja kitkuttaa vuodesta toiseen. Vetoan aina lausahdukseen jossa on mielestäni järkeä "Parempi lyhyt ja iloinen elämä, kuin pitkä ja surullinen." -Kaunotar & Kulkuri

Koira on nykyään seuraeläin, lemmikki, harrastuskaveri... Sillä on monta virkaa ja se on täysin riippuvainen ihmisestä, ainakin pääsääntöisin. Se olet sinä, joka päätät mitä kaikkea eläimen tulee kestää ja milloin sen on aika päättää matkansa.

En ala kirjoittamaan tähän sen kummemmin omakohtaisia kokemuksia, osoittelemaan ketään, enkä aio avata henkilökohtaisuuksia. Mutta lyhyesti olen sitä mieltä, että koira tulisi lopettaa ennen, kuin elämä käy ylitsepääsemättömän kivuliaaksi/haastavaksi. Koira on eläin ja minusta sen on päästävä toteuttamaan itseään tavalla tai toisella. Tämä harvoin toteutuu, jos puoli koiraa on hautavalmis tai jos koiran hermorakenne ei kestä ympäristön asettamia ärsykkeitä

Koirille on nykyään hyvin lääkinnällisiä hoitoja. Olen kirjoittanut itselleni muutama vuosi sitten lapun, että en pitkitä koirani elämää. Siinä on muutama muukin lausahdus ja siinä on pointtia. En edelleenkään aio pitkittää koiran elämää loppuelämän lääkityksellä. Olen jollain tapaa periaatteen ihminen, koiran pitää saada elää laadukasta koiran elämää lääkkeittä. Lyhytaikaiset lääkkeet ovat eri asia, mutta kun on tiedossa loppuelämän lääkitys, on mielestäni syytä puntaroida uudelleen ja ajatella kokonaisuutta. Itse ajattelisin niin, että haluan päästää koiran pois silloin, kun koiran oireet eivät vielä niin pahat, että kaikki päivät ovat raastavia sekä koiralle että omistajalle, mutta tiedossa on kuitenkin etenevä, parantumaton sairaus. Koska minulla ei ole kokemusta, niin en tiedä. Mutta toistaiseksi ajattelisin, että en ehkä aivan loppuajoilla kiusaisi koiraa kaikilla mahdollisilla tutkimuksilla tai lääkkeiden kokeiluilla. Sopivan lääkkeen hakemisesta minulla on oma kohtaista kokemusta, se on kamalaa.

Isoin syy siihen, että en aio lääkitä koiraani loppuelämään asti, on se, että koira ei kerro, miltä siitä tuntuu. Se näyttää kipua, sitten kun se oikeasti on kipeä. Ainakaan toistaiseksi itselläni ei ole ollut kovin herkkähipiäisiä koiria. Koira ei kerro toimiiko lääke, se voi olla oireeton, mutta ihminen ei oikeastaan edes huomaa kaikkia oireita. Pieniin oireisiin myös tottuu, eikä niihin kiinnitä huomiota.

Kaikeksi onneksi koirani ovat olleet melko terveitä. Kun veimme Lurun eläinlääkäriin viimeistä kertaa, se käveli sinne häntä tötteröllä reippaana ja iloisena. Ultran jälkeen tiesimme, että Lurulla oli pitkälle edennyt märkäkohtu ja kohtu oli revennyt. Ei epäilystäkään koiran matkan päättämisestä. Toivon, että saan päättää seuraavan koirani matkan aiemmin, ennen samanlaisia kipuja. Toivon että voin antaa koirilleni laadukkaan elämän ja viedä sen arvokkaasti loppuun asti.

Entäs kun puhutaan koiran psyykkisistä ongelmista? Käytösongelmista tai muusta vastaavasta, omistajan jaksaminen ei yksinkertaisesti riitä, koira ei selviä arkisista haasteista ja tuntuu, että mikään koulutus ei tehoa. Olen ehkä tyhmä ja yksinkertainen, mutta mielestäni kodinvaihto ei aina ole vaihtoehto. Se ei vain jokaisen koiran kohdalla onnistu tai toimi.

Toisilla koirilla on oikeasti psyykkisiä ongelmia ja ne voivat olla pahoja. Niin pahoja, että niiden kanssa pystyy vain vaivoin arkea pyörittämään. Minusta on enemmänkin vastuutonta luovuttaa vakavasti ongelmainainen koira uuteen kotiin, kun ei voida olla varmoja, muuttuuko käytös. Enkä nyt tarkoita mitään remmirähjiä, vaan oikeasti haastavaa koiraa, jota ei ole mahdollista hallita millään tavoin. On toki omistajia, jotka luovuttavat liian helposti, mutta se on heidän päätöksensä ja heille totta; liian haastavaa, emme pärjää.

Jokaisen koiran psyyke ei kestä kodin vaihtamista, vaikka useimpien hankalienkin koirien kohdalla siitä on apua. Ja kun ajattelee sitäkin, että on hankala luovuttaa koira ihmiselle, jota ei tunne ja yrittää saada selville, että se uusi ihminen todella pärjäisi koiran kanssa. Karusti sanottuna, joskus lopetus yksinkertaisesti vain on parempi ratkaisu. Reilumpaa koiralle, reilumpaa sen kanssa olleelle ihmiselle. Erityisesti nuorten koirien lopetuksesta nostetaan usein suuri haloo. Uskaltaisin kuitenkin sanoa, että ei koiria tavallisesti aivan huvikseen lopeteta. Kyllä siihen on syy tai toinenkin.

Tarvitseeko aina odottaa niin kauan, että tilanne totaalisesti räjähtää käsiin, hoidot eivät auta tai muuta? Eikö koiran voisi antaa arvokkaasti nukkua pois vielä, kun sen elämän viimeiset hetket ovat valoisia? Se jää koiran omistajan päätettäväksi. Jokainen tuntee oman koiransa ja tekee ne raskaimmatkin päätökset, ajatellen koiransa parasta. Kaikille tsemppiä siihen, sitten kun sen aika on ♥

Pikku-Ahvenistolla

Sunnuntai päivä koirakolmikon kanssa pikku Ahvenistolla. Koirat nautti, paistettiin makkaraa, ukkosti, satoi vettä, oli kylmä ja vuoroin hiki. Höpöteltiin kaikkea ja matkaa kertyi vajaa seitsemän kilometriä, aikaa höntsäilyymme kului liki kuusi tuntia. Kiitos seurasta Hanna.