Pilvetön tähtitaivas ja kaunis kuutamo houkuttelivat minua niin, että päätin lähteä Savun kanssa metsään nukkumaan. Yöpakkasta oli vielä sen verran, ettei Loimu päässyt taaskaan mukaan, keväämmällä sitten. Ennätin Savun kanssa matkaan vasta auringon jo laskettua ja kiipesimme ensimmäiseksi kallioille ihailemaan kuutamoa.
Kuvausolosuhteet kalliolla osoittautuivat haastaviksi, kun otsalampustakin loppui virta. Olen kiipeillyt tuolla kallioilla vasta tänä talvena, mutta nyt kaikki reitit hävisivät näkyvistä sillä osa poluista oli sulanut. Hämärässä näkyikin paljon vain epämääräistä mustaa, tietämättä varmaksi onko kyseessä kivi, kaatunut puu vai pelkkä varjo. Ylös ja alas meneminen olikin melkoista kompurointia rinkka selässä, ja lopputuloksen kuvia katsellen, ei aivan sen arvoista 😆 Mutta tulipa kiipeiltyä!
Pääsimme lopulta kallioilta ehjänä alas ja löysimme takaisin polulle. Jatkoimme kävellen laavulle, mutta risteyksessä koivikko näytti kauniilta. Ja niinpä käännyimme päinvastaiseen suuntaan kuvien toivossa. Kuvat eivät aivan välitä sitä hienoa tunnelmaa, joka öisessä metässä oli. Kuu ja tähdet valaisivat niin, että polulla näki kulkea ilman keinovaloa. Ilma oli aivan tyyni ja hankikannolla oli mielekäs kävellä. Metsässä oli aivan hiljaista, lukuunottamatta pöllön huhuilua. Maisema oli kertakaikkisen kaunis, vaikka en sitä kameralla saanutkaan vangittua.
Aikani maisemia fiilistellen sovittelin kameraa jalustaan ja asetuksia parhaani mukaan. Savuun tarkentaminen osoittautui pimeässä todella haastavaksi. Aiemmin olen käyttänyt otsalamppua Savun valaisemiseen manuaalitarkennuksen ajaksi, mutta nyt ei ollut sitä vaihtoehtoa. Kännykän taskulamppu oli moiseen liian olematon, kokeiltiin kyllä.
Onneksi Savu on mallikas paikallaan olija kuvauskokeiluissani. Huvikseni otin aikaakin, kauanko Savu joutuu olemaan hievahtamatta ennen kuin pääsen edes painamaan laukaisinnappia. Yli minuutin; käyn jättämässä Savun, kipitän kameran luo, viimeistelen asetukset ja yritän osua tarkennuksella. Sitten sarjakuvaus ja toivotaan parasta. Kuvien onnistuminen ei jää Savun paikalla olosta kiinni juuri koskaan, se tykkää tienata ruokaa "tekemättä mitään", eli vain olemalla paikallaan.
Kuvausten jälkeen jatkettiin lyhyttä matkaamme laavulle. Kännykän taskulampulla tarkastelin ympäristöä; kurja määrä roskaa talven jäljiltä ja ihan yli äyräidensä poltettu nuotio, sekä moottorikelkan jälkiä. Hartaasti toivoin, ettei meidän retkiyönä kukaan saavu paikalle yöllä, tai kovin aikaisin aamulla. Spoiler; ei ollut muita ihmisiä liikkeellä.
Harmikseni laavu ei ollutkaan tällä erää nukkumakelpoinen. Toinen laavun reuna jossa nukuimme talvella, oli katolta sulaneista lumista aivan märkä. Toisessa reunassa oli laavulla jo pitkään majailleet peitto ja istuinalusta. Siirsin ne ja alta paljastui melkoinen määrä hiukan kohmeisia mutta ihan eläviä hyttysiä. Pointtini mennä metsään nukkumaan ilman telttaa tähän aikaan vuodesta oli juuri se, ettei itikoita vielä olisi.
Koska oli jo puoli yö ja metsään asti oltiin kuitenkin päästy, en siinä kauan arponut nukkumasijaa. Levitin retkipatjan ja makuupussin hangelle, ensimmäistä kertaa. Taivasalla nukkuminen on silloin tällöin houkutellut, mutta ei ole sään tai itikoiden puolesta ollut mahdollista. Tämä ensimmäinen yö ihan vain hangella tähtitaivaan alla oli kyllä ikimuistoinen. Hiljaisuus oli raukaisevaa, mutta tähtitaivas niin kaunis etten olisi malttanut silmiäni sulkea.
Savun makuualusta oli jälleen pelkkä koriste, jolle laskin kengät ja kännykän. Savu nukkui taasen päälläni, lämmittäen jalkojani. Toisaalta sen lämpimin nukkumapaikka onkin ihmisen päällä. Tarkenimme molemmat hyvin, joskin aamuyöllä olin valunut makuualustalta suoraan hangelle jolloin heräsin viileyteen. Yöllä oli jokunen aste pakkasta, mutta en herännyt kertaakaan lisäämään vaatetta, kuten yleensä. Ehkä jotakin olen oppinut ja vaatetus vastasi tällä kertaa tarvetta.
Varusteista on jonkin verran kyselty talviyöpymisen suhteen. Omat varusteeni eivät ole mitään ensiluokkaista luksusta, vaan ensimmäiselle retkelleni ostamat "tämä on hyvä" tuotteet. Minulla on alimmaisena tavallinen retkipatja (tällainen) ja sen päällä solumuoviksi kutsumani "patja" (tällainen). Makuupussini on kolmen vuodenajan Vaeltaja. Makuupussi on minulle liian iso ja vetskarikin on rikki, mutta koska sillä on tähänkin asti selvitty, en ole toistaiseksi uutta hankkimassa. Tosin viiden vuoden rikkinäisellä pussilla retkeilyn jälkeen olen vihdoin saanut keskusteltua ompelijan kanssa pussin lyhentämisestä ja vetskarin korjaamisesta. Olen varusteisiini tyytyväinen omissa retkitottumuksissani, mutta ensisijaisesti en suosittele näillä lähtemään talviyöhön. En itsekään lähtisi viikon talvivaellukselle pohjoiseen tällä varustuksella. Talviretkeily alle kilometrin päässä kotoa menee näillä ihan mainiosti 😊
Itselläni oli makuupussissa merinovilla aluskerrasto (Ruskovillan paita ja housut), paksu villapaita, collegehousut, kahdet sukat (ohut merinovillasukka ja tavallinen pitkä villasukka) ja pipo. Makuupussin pakkauspussiin laitoin toiset villasukat ja kintaat siltä varalta että niitä yöllä tarvitsen. Makuupussin pakkauspussi satunnaisilla vaatteilla täytettynä toimii tyynynäni.
Vaikka en herännyt yöllä lisäämään vaatetta, havahduimme Savun kanssa molemmat hereille pöllön huhuiluun ja jonkun muun linnun mekastukseen. Aloin mekkalasta johtuen availla makuupussin nauhoja vilkaistakseni ulos ja samantien pöllö (en tunnistanut mikä) lensi aivan ylitsemme. Ehdin jo tarttua Savua hihnasta jos se aikoisikin singota jonnekin, mutta mitä vielä. Savu vain katsoi pöllön perään, huokaisi ja jatkoi uniaan hievahtamatta minnekään. Mallikas retkikoira, yöthän tosiaan kuuluu nukkua.
Kännykällä otetussa kuvasarjassa kolmas kuva on napattu aamulla viiden jälkeen. Melko valoisaa oli! Heräsin pikkulintujen kevätkonserttiin ja valoisuuteen, kellon vilkaisun jälkeen jatkoin vielä uniani. Uni maistuikin niin, että optimaalisesta auringonnousun kuvausajasta myöhästyin reilusti.
Kun sitten maltoin herätä ja pukea yöllä jäätyneet toppavaatteeni päälle, kipusimme takaisin Savun kanssa kalloille. Valoisalla kiipeäminen olikin helppoa. Oli myös pakko vilkaista yöllisiä jälkiäni ja olinkin sokkona pimeässä valinnut aivan kahjon alastuloreitin. Ei siis ihme, että illan alastulo oli yhtä rytinää ja kompurointia.
Auringonnousu oli kaunis, mutta sellaisenaan sitä en ehtinyt kameralla kuvata. Vietimme kuitenkin jonkun aikaa auringosta nauttien ja kallioilla ympäristöä tähyillen. Lumen alta paljastui lisää roskia ja pari muovikassia täynnä polttopuita. Ilmeisesti joku on jossain vaiheessa talvea yrittänyt tehdä kallioille nuotiota.
Maisemien ihastelun ja hitaan ulkoilun jälkeen oli aika palata kotiin. Olin ulkona ilman minkäänlaista muonitusta, joten aamukahvi omassa keittiössä veti puoleensa. Laskeuduimme kallioilta alas, kipitimme polkua pitkin hiljaisten pihojen ohi tielle ja omaan pihaan. Loimu oli ainoa, joka oli jo hereillä ja pentu ottikin meidät innoissaan vastaan.
Isäntä ja pikkuväki olivat vielä täydessä unessa meidän jo saapuessa sisälle. En tiedä miten, mutta isäntä saa lapset nukkumaan huomattavasti minua nopeammin eivätkä lapset hänen kanssaan heräile öisin. Kun muu kotiväki heräsi, kävi ilmi, etteivät lapset edes tienneet minun olleen metsässä yötä. Olin kuulemma vain käynyt pissattamassa koirat sillä välin, kun he menivät isänsä kanssa nukkumaan 😅 Tämä selitys sopi minulle vallan hyvin, sillä muutoinhan pikkuväki saattaisi haluta yöksi mukaan retkeilemään.
Tämä retki olkoon Retkihaasteen nro 20. Retki tilaisuuden tullen. Minulle ei ole itsestäänselvyys päästä metsään yöksi silloin kuin huvittaa. Tällä kertaa sattui ihan täydellinen tuuri ajankohdan ja sään suhteen, enkä voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Onneksi maastoon pääsy järjestyi, paras tapa ladata akkuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kysy rohkeasti ja keskustele asiallisesti :)