Pakkasyön telttaretki, toisenlaiset lenkkikokemukset ja rallytokotreenit

Poistettuani kaikki instagram tilini, ajattelin ennättäväni bloggaamaan paremmin. Aikaa kyllä vapautui kännykän käytöstä, mutta blogin pariin pääsystä olen vain haaveillut. Käytännön tekemistä on niin riittämiin, että aina ei tiedä mistä aloittaisikaan. Nyt kuitenkin kuulumisia ja kuvia on kertynyt siinä määrin reilusti, että on syytä kirjoittaa tuhdimpi mättöpostaus. Ota siis hyvä asento, vähän armollisuutta mahdollisten kirjoitusvirheiden suhteen ja lukaise pieni otanta arkisista seikkailuistamme. 

Reilu kuukausi takaperin tulin siihen päätökseen, että poistan kaikki kolme instagram tiliäni. Luit ihan oikein, minulla oli kolme tiliä. Vanhin tileistäni oli tietysti koirablogiini perustuva koiratili, jonka loin heti instagram sovellukseen tutustuttuani. Tämän tilin poistaminen oli myös haikeaa, sillä siellä oli runsaasti muistoja edesmenneen Vilkku koirani pentuajoilta. Lähes kaikki ja kattavamminkin, löytyy kuitenkin myös blogistani. Perheellistymiseni myötä tein yksityisen tilin henkilökohtaisempaa arkeani varten ja seuraajien toiveesta oman tilin saivat myös kanit. Viimeisimpänä mainittu tilini oli hiljaisin, mutta omaa arkea tuli jaettua aika paljon - aikaa sovelluksen käyttöön kului ihan liikaa. En ole katunut tilien poistamista, vaikka instassa käyttämäni aika ei suoraan siirtynytkään bloggeriin. Nyt kuitenkin keskityn lenkillä ja treeneissä paremmin Savuun, jonka tulisikin olla ykkösjuttu somen sijaan. Muina aikoina olen täyttänyt ns. tyhjät hetket villasukkien neulomisella, joka sekin on hyödyllisempää, kuin somettaminen. Tämä on toki vain minun mielipiteeni.

Treenikertomukset

Savun kanssa on treenattu rallytokoa varsin ahkerasti etenkin vallitseviin resursseihin nähden. Olen pyrkinyt käymään hallilla vähintään kahdesti viikossa ja sen lisäksi on treenattu kotona. Haluaisin jo palavasti osallistua jollekin kurssille ja päästä muiden koulutettavaksi. Kolmisen vuotta olen treenaillut pelkästään omatoimisesti, mutta nyt kaipaisin ohjausta. Paitsi että eteneminen olisi jonkun silmän alla tehokkaampaa, olisi jotenkin helpon tuntuista että joku suunnittelisi mitä tehdään, neuvoisi ja kokoaisi ja purkaisi rallytokoradan. Minä kävisin vain treenaamassa, ah. Mutta sellaisia treenihetkiä saadaan Savun kanssa vielä tovi odotella. Tällä hetkellä 8kk ikäinen Pipa vauva kulkee mukana ja hallilla käydään itsenäisesti levittämässä ja siivoamassa kyltit.

Rallytokon avoimen luokan liikkeet Savu osaa riittävän hyvin, mutta kokonaisuutta on nyt hiottu reilusti. Muutamissa treeneissä ollaan treenattu nimenomaan ihmishäiriötä. Aloin aluksi työstää asiaa kutsumalla Savua ja varmistelemalla jatkuvasti ettei se karkaisi ihmisten luo - tällaisina kertona Savu livahti aina hallinnastani. Tavallaan karkailu ei yllättäynyt; minä epäilin koiran osaamista ja koiraakin alkoi epäilyttää. Kun treenatessa panostettiin koiran aktiivisuuteen ja palkitsin nimenomaan kontaktista, Savu alkoi vain seurata sitä paremmin, mitä enemmän vieressä oleva ihminen häiriköi. Nyt vain sama fiilis kisakentälle, niin mahdollisuudet tulokseen ovat hyvät!

Viime viikolla tekemämme ratatreeni yllätti positiivisesti. Alkusäädön jälkeen - eli siis hätäilin, Savu alkoi haukkua ja karkasi lopulta katsomaan uutta treeniseuraa - uusittiin rata ja saatiin kehujakin. Savun eteentulot olivat suoria, kontakti ei tippunut, houkutuksesta luopuminen erinomainen ja pyörähdyksessäkään Savu ei haukkunut. Mikä parasta, hypylle karkailu on saatu haltuun!

Ensi sunnuntaina meillä onkin taas koepäivä ja toivon todella että treenien onnistumiset näkyvät myös silloin. Tulevalla viikolla käydään tekemässä hallilla pari pientä treeniä asennetta ja kontaktia ajatellen. Ja virheistä viisastuneena ennen koepäivää käydään vähän spessupitkä lenkki, jotta Savulla ei olisi ylimääräistä ryntäilyntarvetta.

Retkikertomus

Tämä vuosi on ollut vähän hiljaisempi retkivuosi, ei niinkään lapsista vaan vallitsevasta pandemia tilanteesta johtuen. Ja toki pitäisi saada aikataulut sopimaan kaveredein kanssa, kun yksin ei toistaiseksi huvita lähteä. Lokakuun lopulla käytiin kuitenkin Seitsemisen kansallispuistossa telttailemassa. Saatiin hieno pakkassää iloksemme, ihailtiin auringonlaskua ja -nousua. Huolimatta kylmästä kelistä ja vuodenajasta, ainakin Soljasten telttailualue oli aivan täynnä. En muista, koska viimeksi olisin retkeillyt moisessa väenpaljoudessa. Onneksi retki sujui kuitenkin hyvin; Savu nyt on kokenut retkikoira, mutta pikkuneiti Pipa yllätti positiivisesti. 

Päädyimme kävelemään vain pienen luontopolun illalla ja kuvailemaan aamulla palaneella metsänpohjalla. Nuotiopaikoilla oli ruuhkaa, ihmisten puhe kaikui joka paikassa ja vastaantulijoita oli kyllästymiseen asti. Ensikertalaiselle retkikaverilleni tämä toi ehkä turvaa, kun taas itseä lähinnä ärsytti. Tykkäisin olla luonnossa mieluiten yksikseni, mutta tottahan suosituissa paikoissa tuppaa olemaan muitakin.

Yö teltassa oli aika vilpoisa ja Savukin nukkui toppamantteli päällään jalkojani lämmittämässä. Pakkasesta huolimatta Pipa heräsi vain kerran ja nukuin lopulta 10h unet - kuten myös Savu, joka jatkoi unia meidän herättyäkin. Näin pitkiä ja rauhallisia unia emme ole koiran kanssa pitkään aikaan nukkuneet. Retkeily on meille vähän kuin lomailua, silminnähden Savukin nauttii hitaammasta menosta kanssani yhtä paljon.

Lenkkikertomukset

Koska en ehdi treenata laadukkaasti niin paljon, kuin haluaisin, olen satsannut lenkkeilyyn. En ole itse hihnalenkkien ystävä, etenkään koko sirkukseni kanssa, mutta niitäkin on tehty. Pääasiassa Savu saa kulkea vapaana metsässä tai metsäautoteillä. Itselläni on yleensä vauva kantorepussa ja taapero rattaissa. Toisinaan taapero myös kävelee, mutta tällöin lenkillä käytetään pääasiassa aikaa sen sijaan että taitettaisiin matkaa.

Jotkin lenkit ovat olleet itselleni vähän suunniteltua rankempia ja etenkin pikkulapset huomioiden, hiukan tavallisesta poikkeavia. Eräänä perjantai iltana päätin, että menisin lasten kanssa sieltä, mistä aita on matalin. Mies olisi myöhään töissä, joten en pääsisi yksin lenkille. Niinpä pakkasin molemmat lapset ja Savun autoon ja ajoimme lapsuuaikojeni maastoihin. Otin vielä vanhemmiltani heidän koiransa Myyn mukaan ja lähdin tutkimaan vanhoja reittejä, joilla teininä pyöräilin.

Taapero Papu istui rattaissa ja vauva Pipa oli repussa. Koirat olivat alkumatkan hihnassa. Kun päästiin asutuksen ohi, laskin koirat irti ja reippailimme kohti soramonttuja. Aika nopeasti matka alkoi tuntua pidemmältä, kuin millaisena sen muistin. Ylämäet ottivat "kuormieni" kanssa vähän kunnon päälle ja hämärtyvä ilta sai pistämään vauhtia kävelyyn. Savu ja Myy jolkottelivat siististi tiellä, kunnes puskasta kuului rytinä. Myy ampaisi luokseni turvaan ja Savu ampaisi hirven perään. Pitkälle ei koira onneksi juossut ja hetkeksi otin Savun hihnaan. Hirvihavaintoja tuli useampi, kuljinhan paikallisesti "keskellä ei mitään".

Pääsimme soramontuille juuri ennen pimeää. Muistamani "muutama kilometri", olikin oikeasti mäkiset 5km. Aurinko laski, tuli pimeää ja tähtitaivas. Metsälammen ylle nousi sumua ja Savun hengitys höyrysi, kun se innokkaasti läähätti riistan perään. Hetkeksi jännitys meinasi ottaa minusta vallan, mutta Papun aito kikattaminen ja Pipan parkaisu repusta keskeyttivät mielukuvitukseni laukan. Papu söi rattaissa iltapalan ja alkoi nukkumaan. Pipa sen sijaan halusi repusta pois ja niinpä kannoin pikkuneitiä sylissä.

Viimeiseen ylämäkeen rattaita työntäessä ja vauvaa kantaessa mietin itsekseni, että kovin moni muu ei taida hukata perjantai-iltojaan tällaisella kombolla pimeässä metsässä. Mutta luonto oli kaunis, koirat  lenkin jälkeen tyytyväisiä, jalkani 10km jälkeen väsyneitä ja kumpikin lapsi nukahti ulkoilun päätteeksi yöunille. Ihan nopea iltalenkkini oli venähtänyt kaikkinensa liki kolmeen tuntiin. Kivaa oli, mutta tuolle reitille en uudestaan yksin lähde. Myönnän, että hirvien läsnäolo hieman jännitti.

Vaikka lenkkeilen tähän aikaan vuotta paljolti pimeässä, tehtiin yksi hihnalenkki valoisaankin aikaan. Käyn toisinaan lasten kanssa kerhossa siellä tarjoiltavan ruuan houkuttelemana. Yhtenä kerhoaamuna muutama viikko sitten olikin lumi maassa ja minulla autossani kesärenkaat. Päätin, että lähdemme kerhoon kävellen. Jälleen Pipa reppuun ja Papu rattaisiin. Savu oli hurjan innoissaan lasten lenkkivarusteista, enkä tohtinut jättää intoilijaa kotiin. Niinpä otimme Savun mukaan ja lähdimme loskaan tarpomaan.

Onneksemme kerhossa ei ollut muita, joten Savu sai katsella kuistilla kylän menoa. Yksi ainoa ohitus meni vähän penkin alle, ei ollut loskaisen maantien varressa oikein tilaa väistää vastaantulijaa rattaiden kanssa. Kerhorakennuksen kuistilla Savu oli kuitenkin hipihiljaa, mikä tosissaan yllätti. Se vain istui ja tyytyväisenä katseli, mutta ei haukkunut ohikulkijoita lainkaan. Muutaman tunnin kerhoilun jälkeen kävelimme takaisin kotiin ja suurin osa lumesta oli onneksi sulanut. Saimmekin niskaamme vettä, mikä sai Savun kävelemään varsin vikkelästi. Savu ei ole sadekelin ystävä ja jättäisi silloin mielellään lenkit tekemättä. Vaikka lenkin jälkeen olinkin litimärkä, oli jälleen onnistunut olo. Lapset nukkuivat ja kotiin päästyämme Savu kipitti suoraan petiinsä unille myös.

Yleistä blogista

Nyt kiinnostaisi tietää, lukeeko blogiani vielä joku? Jos lukee, niin olisiko aihetoiveita? Mielenkiintoiseen yhteistyötarjoukseen tartuin hetki sitten, joten ainakin kouluttamiseen liittyvää juttua on tulossa. Ja toki kirjoitan retket ja koepäivät ylös. Nakkaa rohkeasti kommenttia ja linkkaa vaikka oma tai suosikki blogisi.

P.S. Kirjoitustaitoni ovat vähän ruosteessa kroonisen väsymyksen ja pitkien kirjoitustaukojen vuoksi. Toivon oppivani kirjoittamaan uudelleen mukaansa tempaavasti, kuten blogini kulta-aikoina.