Reippaat retkipiskit

Kyllähän sitä joka talvi pitää ainakin yksi yö metsässä viettää, jos työt eivät enempää anna periksi! Siispä tuumasta toiseen ja retkiseuraa metsästämään. Kiira ja Sofia lähtivät koirineen ilomielin mukaan, mikä olikin oikein oivallista. Nuoria reippaita koiria, joista jokaiselle tekisi hyvää harjoitella retkipuuhia. Olin valikoinut kohteeksi Kurun metsiköt ja Suolijärven lähistöllä sijaitsevan laavun, jossa yöpyisimme. Reittiä olin valikoinut kartasta vähän sikinsokin ja vapaavalintaisesti, koska merkattuja reittejä alueella ei ole. Talviaikaan ei myöskään aivan tiedä, mitä tulee vastaan ja aluetta en muutoinkaan kovin tuntenut.

Lauantai aamuna pakkauduimme kaikki autoon ja ajelimme tuonne kuusimetsien seutuville. Jätimme auton parkkiin Löyttyjärventien varteen ja lähdimme kävelemään metsäautotietä pitkin. Poikkesimme polulle ja ylitimme kosken siltaa pitkin. Kosken päällä oli kunnon jää, mutta kohina kuului selvästi, kun vesi virtasi. Lähdimme rämpimään kuusikkoon ja ihmettelemään kaatuneita puita ja korkeita kallioita.

© Kiira Käyhkö 

"Ai miten niin ei mahu?" 

© Kiira Käyhkö

Maasto olikin odotettua raskaampaa. Pehmeä sammalmatto jousti ja lumi kätki alleen kuoppia, onkaloita, kokonaisia puroja. Heti alkumatkasta ensimmäisen retkikaverin jalat kastuivat, eikä meillä lopuillakaan mennyt kauan vuoron sattuessa kohdalle. Paikoin tiheä risukko haittasi, jopa esti kulkemisen ja päädyimme kiipeilemään kallioilla. Suunnistimme välillä myös ojien perusteella, mutta koska osa ojista tuntui olevan kuivia ja hautautunut täysin lumeen, oli sekin haastavaa. Lunta oli osunut metsään kovin vaihdellen, paikoin näkyi sammal, paikoin upposi reiteen asti, tietämättä lainkaan, mihin ja kenen pesään se jalka oli kadonnut.

Kiipeilyä riittikin ja rinkan kanssa korkea askellus oli ainakin itselle raskasta. Onneksi on ihana Louna, joka on paikalla ainakin silloin, kun sitä ei tarvitse. No nyt sentään tarvittiin, sillä siitä oli näppärä ottaa kunnolla tukea. Koirat tulivatkin miellyttävästi toimeen ja kulkivat sopuisasti matkassamme.

  © Kiira Käyhkö
 
© Kiira Käyhkö

Loputtomilta tuntuvien kallioiden jälkeen nautimme hetken metsäautotiestä. Sitä riemua ei kauan kestänyt, kun piti jälleen suunnata metsään. Harva puusto tuntui imeneen kaiken lumen peitokseen ja maasto oli jälleen upottamaa. Sankka lumisade ja kaatuneiden puiden jatkuva ylittäminen ja kiipeily alkoivat tyhmpiä. Itse asiassa, kärttyisyyden taisi aiheuttaa nälkä. Istahdimmekin puunrungolle syömään pussikeittoa ja ruisleipää. Laitoimme samalla kuivattamani jauhelihat, spagetin ja kasvikset pakasterasiaan likoamaan.

Tauon jälkeen matka jatkui metsässä rämpien. Puiden lomasta näkyi avarampi alue ja lähdimme suuntaamaan sinne. Avarampi alue paljastui suoksi, jossa oli myös pieni lampi. Lähdimme kävelemään suon reunaa. Vaikka lunta oli paljolti ja paikoin myös märkää, oli suolla helpompi kulkea, kuin risukkoisessa metsässä. Suota myöten pääsimme Kotajärvelle. Alkuperäinen tarkoitus oli kulkea Kotajärven ympäri maita pitkin. Koska jää kuitenkin vaikutti hyvältä eikä vesi noussut pintaan, päätime oikaista rantoja myöten jäätä pitkin. Koirat kulkivat edellä ja tarkkailimme, ettei rannoilla näkynyt ojia. Tulimme jäältä hyvissä ajoin pois ennen ojaa, jonka vartta aloimme kulkea kohti Pikku-Suolijärveä.

Kuusimetsää, rämettä ja suota ja vielä muutama risukkoinen kallio. Kun kallioita oli noustu jo ihan liiaksi, alkoi hämärtää. Karttaan merkattua polkua ei näkynyt missään. Olin tosin kuullut, että merkittyjä polkuja ei välttämättä olisi olemassakaan. Kuulopuhe piti paikkansa. Laahustimme väsyneinä lumisateessa ja viimein pääsimme metsäautotielle. Edes hetken verran kevyempää kulkemista, vaikkakin jo pelkkä lumi alla alkoi tuntua raskaalta.

Metsäautotieltä jatkoimme polulle, jonka piti viedä suoraan laavulle. Harmi juttu, että se polku vain katkesi kesken hurjan tiheään risukkoon. Ei auttanut muu, kuin rämpiä taas ojia myöten. Ojat olivat tiheässä risukossa helppokulkuisiampia, luonnon luomia polkuja. Ja niissä kastuikin vain polviaan myöten... Yks kaks tiheä risukko harveni ja olimme jälleen polulla. Pian näkyivät ensimmäiset viitat Pirkan taivaleesta ja sitä myötä myös kyltti laavulle. Se voitonriemu, kun paiskasimme rinkat maahan ja sytytimme nuotion, ah.

Koiratkin olivat väsyneitä ja nälkäisiä ja ruokia jakaessa tulikin pientä kähinää. Syötyään lauma kuitenkin rauhoittui ja rentoutui. Laavun lähettyvillä oli puro, josta kävin rikkomassa jään ja hakemassa vettä. Raikasta ja hyvänmakuista, kelpasi juoda. Louna oli tehokas vahti ja myös Savu kulki valppaana mukanani. Ilta pimeni nopeasti, mutta nuotion valossa kelpasi jutustella.

Raskas rämpiminen metsässä, kylmä ja nälkä väsyttivät. Nautittuamme terästetyt kaakaot, leipää, makkaraa, suklaabanaaneja ja vaikka mitä iltaherkkuja, vetäydyimme laavuun nukkumaan. Otin Savun makuupussiini ja Louna nukkui pussin päällä jaloissani. Eipähän tullut kylmä. Louna piti yön ajan tehokkaasti vahtia ja pysyi valppaana. Fiksuna piskinä se kävi pari kertaa yöllä tarkistamassa, että olen vielä hengissä. Kovin vaikutti onnelliselta, kun sai hereille tökittyään kylmällä kirsulla. Vähän piti periaatteesta ärähtää kun toiset vaihtoivat asentoa. Eiväthän Waka ja Koda saaneet laavussa liikkua. Hölmö pieni poliisi Louna.

Aamulla koirat olivatkin taas virtaa täynnä ja leikkivät tyytyväisinä. Louna vahti tiskejä ja kaikkien eväitä ja huomautteli muille koirille, ettei puurokauhaa sovi lähestyä. Kovin oli pettynyt ilme piskillä, kun se odotti voileipää ja saikin kiisseliä. Savu makaili rauhallisesti seurassamme, eikä ollut erityisen kiinnostunut ruuista. Lounan siinä häärätessä se savusti häntänsä. Tai no poltti, karvat kärähtivät pohjavilloihin asti, mutta nahka säästyi. Nyt on tuo otus oikeastaan joka ruumiinosansa polttanut, ei varmaan ikinä opi...

Pakollisia posetuskuvia otettiin. Savu ja Waka olivat selvästi kartalla mitä poseeraaminen meinaa. Kaksikko viihtyi penkillä, laavussa, laavun katolla. Jollain Lounalla ja Kodalla oli sen sijaan kaikki muu mielessä ja kaksikko päätti kuvaushetket aina kesken. Hölmö pariskunta (kyllä, Louna on rakastunut Kodaan.)

Paluumatkan suoritimme tietä pitkin. Koirat juoksentelivat viimeiset rallinsa. Oma mieli oli virkeä. Keho tuntuikin sitten vaihteluksi hakatulta. Selkä on kipeä, pohkeita ja reisiä särkee, jaloissa on rakkoja. Jotta lista ei loppuisi, jätin kämmenen auton oven väliin ollessamme lähdössä. No joo, ainakin jäi ihania muistoja ja oli oikeasti hauskaa.

Kiitos hyvälle seuralle!