Katsaus vuoteen 2016

Tuntuu vähän typerältä kirjoittaa vuoden ensimmäisestä puolikkaasta... Mutta toisaalta on kiva muistella sitä kaikkea ihanaa, mitä ehdimme tehdä. Vuosi alkoi mukavasti Vilkun veljen tapaamisella. Tuikun kanssa kävimme rallyn alokkaassa starttaamassa, hyvällä fiiliksellä, vaikka hylky tulikin. Lopetimme kaverikoiratoiminnan periaatteellisista syistä, siitä kirjoitinkin oman postauksen tuolloin. Vilkun kanssa lähdimme tammikuun lopussa Oriveden Pukalaan retkeilemään. Seuraksi saimme tuolloin Janikan koirineen ja minivaellus oli kyllä ikimuistoinen.

Helmikuu meni ulkoillessa ja temppuillessa. Kävimme Ikaalisissa tutustumassa Sanna-Kaisan huskyihin ja aloimme käydä aktiivisesti hallilla omatoimitreeneissä kummankin koiran kanssa.

Kevättalvella kävimme Vilkun kanssa Itä-Suomi Roundilla, onnistunut reissu ja paljon hyviä kokemuksia. Ennen kaikkea uusia ja mukavia tuttavuuksia. Kevättalvella kumpikin koira myös täyttivät vuosia, Vilkku 1v ja Tuikku 5v. Kävin hihnakäytöksestä luennolla ja Vilkun kanssa saimme aiheesta myös tehokoulutusta. Kevät oli ahkeraa hihnailuharjoittelua ja lenkit sujuivat paremmin molempien kanssa. Tuikku pääsi siskonsa kanssa retkeilemään, kun tutustuimme Riuttaskorven virkistysmetsään. Paikka todettiin hyväksi ja sinne mentiin toistamiseen myös isommalla jengillä. Tutustuimme myös uuteen koirapuistoon, joka Nokialla sijaitsi.

Kevään eteneminen kului metsässä lenkkeillen hyvässä seurassa. Pyörähdimme myös mätsäreissä Pirkkalassa. Kevät eteni muuttosuunnitelmista muuttoon ja kumpikin koira pääsi tilavaan asuntoon maaseudulle.

Loppukeväästä oli Vilkun pentutapaaminen Lapualla. Pääsimme tuolloin myös raunioille. Tuikku pääsi keväällä Kaupin vinttikoiraradalle juoksemaan vieheen perässä. Ja ai että kun se tykkäs! Kävimme radalla toistamiseenkin. Maalaiskylään saimme myös vieraita ja niinpä Tuikku pääsi Doran kanssa rannalle leikkimään.

Kesä kului koirakavereiden kanssa rälläten. Meidän ollessa häissä Tuikku oli hoidossa anoppilassa, nauttien täysin siemauksin saamastaan huomiosta. Vilkku mennä viipotti kaverini mökillä paimenten seassa. Vilkku pääsi tervehtimään myös pientä seitsemänviikkoista pentua alkukesästä. Kesäkuun lopulla laumamme suuntasi Jämsään, Isojärven kansallispuistoon. Siellä retkeilimmekin isommalla porukalla ja sekä Tuikku että Vilkku nauttivat ulkoilmasta.

Heinäkuu alkoi lupaavasti. Kävimme Tiinan kanssa yölenkillä ja Vilkku oli mukana melomassa. Meillä oli lukuisia onnistuneita treenejä ja miellyttäviä metsälenkkejä. Alamäki alkoi Ikaalisten rallytoko kilpailuista, joissa Tuikun kanssa kävimme. Hämmennyin koiran erikoisesta käytöksestä ja aloin syynäämään sitä tarkasti läpi. Aloin pohtia kaikkea mahdollista ja havahduin tilanteeseen myöhään, tunnistaen aiemmat pienet oireetkin jälkikäteen. Se, mitä aiemmin luulin tahattomaksi kuolaksi sohvalla, olikin virtsavalumaa. Se käytös, mikä aiemmin oli Tuikulta leikkiä tai normaalia, olikin kipukäytöstä. 

Kaikki eteni hurjan nopeasti, konsultoin eläinlääkäreitä ja ystäviä, kirjasin kaiken mahdollisen ylös. Myös Vilkku romahti. Jo paranemaan päin lähtenyt "vatsatauti" romahdutti koiran. Vilkku oli kaksi päivää klinikalla. Koska eiväthän nuoret koirat voi kuolla, niiden kuuluu selvitä. Niin minäkin ajattelin. Siihen asti, että Vilkku luovutti itse. Olin pettynyt eläinlääkäreihin, heidän uskotteluunsa, vaikka naamasta näki, ettei heillä ollut hajuakaan, mitä tehdä. Siihen että Vilkku pysyi nippa nappa tolpillaan tippaletkun kanssa. Kun kahdenkaan päivän nesteytys ei tuottanut toivottua tulosta. Kun koira ei ollut kolmeen päivään niellyt mitään. Kun tutkimuksista ei löytynyt mitään poikkeavaa. Toivoin ja halusin uskoa parasta. Niin kauan, että Tuikkua sattui seisomaan nouseminen niin että se tarvitsi kuonokopan, jotta ei vahingoittaisi ympärillä olevia. Niin että se seistessäänkin huohotti. 

Sitä tunsi itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi. Olin luonut itselleni harhaluulon omasta osaamisestani. Kyvystä maksaa toiselle elolliselle olennolle kaiken sellaisen, että se hengissä pysyisi ja selviäisi. Kyky hallita ja päättää asioita, jotka eivät oikeastaan kuuluisi ihmisen päätettäväksi. Ei auttanut minun haluni, toivoni, uskoni. Eivät minun rahani. Ei ihmisen apu tai hieno lääketeollisuus. Kaikkea ei voi hallita. 14.07 oli pettymys, se oli pelkkää surua koko päivä. Äärimmäisen nöyryyttävää, koska vielä edeltävänä maanantaina, minä uskoin, että kaikki kääntyy parhainpäin, vaikka mieli olikin maassa. Niin paljon jäi tekemättä, niin paljon jäi kesken. Niin paljon niiltä koirilta sain, mutta ehdinkö mitään antaa takaisin? Kiitinkö tarpeeksi? Kysymyksiä ja myllertäviä ajatuksia jäi paljon enemmän, kuin mitä sain vastauksia.

Kesä meni sumussa. Olin rikki, runneltu, se oli niin väärin. Aika tuntui loputtoman pitkältä, sänky oli houkutteleva ja peitto niin raskas että sitä ei saanut pois päältä. Tunnelin päässä oli kuitenkin valoa. Laumaan piti tulla kolmas jäsen, jos olisimme pennulle sopiva koti. Kävimme Kuopiossa katsomassa pentuja. Elokuun lopulla koiraton elämäni päättyi, arkeen tuli valoa, kun pieni porokoiramix Savu saapasteli taloon.

Savu oli heti alun alkaen ihan mahdottoman hieno pentu. Heti pari viikkoa pennun kotiutumisen jälkeen ihana kasvattaja tuli tarkistamaan, missä pentunen asuu. Ja täällähän se, punaisen torpan kunkku. Savu aloitti samantien pentu-uinnin ja kävi viikottain uimalassa. Se oli oikein reipas hieno pieni. Syyskuun lopulla ehdimme vielä retkeilemäänkin, kun lähdimme Santtu heelerin kanssa Pirulanvuorelle.

Lokakuu sujui siinä pentuarkea pyörittäessä. Siskoni koira oli meillä siinä hoidossa ja leikkimässä Savun kanssa. Reissasimme Savun kanssa myös Helsinkiin ja siellä seutuvilla. Oikein hieno reissuhaukku ja niin pikkuinenkin vielä tuolloin. Reissun jälkeen Savu sai uuden kämppiksen, kun Louna lopullisesti muutti meille. Tämän jälkeen saimme hoitoon vielä porokoira Kikin, jota Savu pitää ihan tätinään. Kolmen kanssa puuhaa riittikin.

Marraskuussa lähdimme Savun kanssa vielä Kuopioon tapaamaan kasvattajaa. Treffailimme myös muita tuttuja ja kyllä hieno reissu olikin. Kirjoitin Lounasta myös selvityksen. Marraskuu meni kaiketi arkea pyöritellessä ja räntäsateessa lenkkeillessä. Savu aloitti tokon alkeet ja Louna arkikurssin. Kumpikin ovat kotiutuneet hienosti ja keskenään ovat kuin paita ja peppu.

Nimesin menneen vuoden, se on musta vuosi. Opin ihan todella paljon. Mutta työstän edelleen kesän menetystäni. Kaikki on tuntunut kovin epätodelliselta. Haaveilin kolmannesta koirasta, menetin kaksi ja sitten se pieni pentu käveli taloon. Eikä aikaakaan, kun meillä oli jo toinenkin pentu, ilman sen suurempia ihmeitä. Asioilla on tapana järjestyä, kai siihen on pakko alkaa uskomaan. Tapahtumarikas vuosi, liikaa raskaita päätöksiä. Mutta sitä se elämänkoulu on.