Nyt on ikävä

ootte tauluna ja vesivärinä seinilläni

ootte reikänä sydämessäni

muistona sisimmässäni

miksi ihmeessä jätitte yksin

kai teidän oli tarkoitus

käydä viemässä vain eteenpäin

ei olisi tarvinnut lähteä

ei tehdä tilaa uusille

vielä en olisi ollut valmis

vaan niin selvästi sen näytitte

pahimman painajaisen todeksi teitte

oli aika mennä eteenpäin

oli aika oppia uutta

aika oppia se 

mitä ei koskaan halunnut

opetitte niin paljon

oon taas valmis

oppimaan uutta

kiitos

Minä muistan niin elävästi sen päivän kun sain Tuikun. Miten pieni iloinen, pulska pentu nuoli kasvojani ja meni kaikkea onnellisena vastaan. Se oli niin iloinen ja ihana. Tuikku oli aina onnellinen. Se oli aina tyytyväinen. Sillä oli lempeä katse, vähän sellainen surumielinen, mutta lempeä. Se katsoi syvälle sieluun. Sen turkki oli niin pehmeä ja paksu, että sitä saattoi rutistaa. Ja miten luotettava Tuikku olikaan. Sen kanssa saattoi mennä minne vain. Miten moni lapsi halasikaan tuota koiraa. Ja kuinka hienosti se seisoi paikallaan, kun taaperot ottivat siitä tukea, noustakseen seisomaan.

Yöt Tuikku valvoi untani. Jos olin kipeä, se oli vieressäni lämmittämässä. Muutoin se tarkkaili ikkunasta. Jos jokin oli hätänä, Tuikku tuli herättämään minut. Tuikku rakasti kaikkea ja kaikkia. Sillä oli muutama koirakaveri, jotka saivat sen sekaisin. Vinski ja Auri, sellaiset pohjalaiset alkukantaiset haukut. Ne olivat Tuikun parhaita ystäviä, iso osa Tuikun elämää.

Tuikku auttoi minut luovimaan itseni eteenpäin. Sen rinnalla oli ilo kasvaa lapsesta murrosikään ja pikkuhiljaa aikuiseksi. Siitä tuli minun ja mieheni yhteinen koira. Nikosta tuli Tuikulle tärkeä. Tuikku tunnisti Nikon auton äänen. Ja Tuikku oli autossa ensimmäisenä, kun ovet aukesivat. Se ei koskaan halunnut jäädä matkasta. Kotikotona Tuikku veti ketjun irti puusta. Se luuli jäävänsä matkasta. Tuikku ei koskaan karannut, jos auton käynnisti. Se oli hupsu velmu. Huumorintajuinen ja maailman paras.

Tuikku oli niin hyvä Vilkulle. Se tuki pälyilevää kaveriansa ja toi Vilkullekin turvaa. Vilkku oli unelmieni täyttymys. Se oli koira, josta olin vain uneksinut. Jollaista olin halunnut jo muutaman vuoden, Tuikun kaveriksi. Vilkun katse oli erikoinen. Sellainen palava. Vilkku etsi koko ajan vastauksia kysymyksiinsä. Se pälyili aina. Se halusi tietää koko ajan jotain ja tehdä aina parhaansa.

Vilkku oli vähän sellainen koira, jota ei voinut pysäyttää. Se teki aina täysiä. Sain siihen sellaisen yhteyden, jota en koskaan uskonut saavani koiraan. Aiemmin pidin jotenkin mahdottomana sellaista. Lapsuuden ulkokoirat olivat aina niin etäisiä, kuin puolivillejä. Ei niihin voinut samanlailla luottaa, kuin Tuikkuun ja Vilkkuun. Tuntui upealta, että koira pysyi irti ja minä olin sille koko maailma. Se todella oli mahdollista.

Vilkku oli aina valmis kaikkeen. Se oli niin salamannopea ja vilkas. Hauskakin. Joskus vähän raivostuttava. Mutta se oppi paljon. Se opetti minuakin. Frisbeen kanssa Vilkku tuntui lentävän. Sen silmissä syttyi palo, kun se pääsi hommiin. Eikä sitä saanut sammutettua. Vilkku ei koskaan halunnut lopettaa. Vilkku yritti aina ja koko ajan.

Tuikku ja Vilkku olivat maailman parhaita. Toinen oli tukeni ja turvani. Toisesta tuli uskollinen kumppanini. Tuikun kanssa kasvoin läpi murrosikäni ja opiskelujeni. Vilkku toisena koirana, me opettelimme asumaan omillamme. Ne olivat koirat, jotka saattoivat minut aikuisuuteen. Jaloilleni, eteenpäin. Koirat, jotka sitten jättivät minut. Kun niiden aika tuli väistyä. Ne olivat hoitaneet tehtävänsä ja paljon enemmän. Enkä minä ehtinyt edes kiittää. Kiitos ♥