Pennun treenaustako?

Sinä päivänä kun en enää rakasta tätä, lopetan 9/15

Ajattelin ensin tehdä tästä jatko-osan oivallus teksteilleni. Ajatuksia on kuitenkin niin paljon, että ne olisi vaikea jäsennellä ranskalaisille viivoille. Sitä paitsi kaikki on omaa pohdintaa, omia kokemuksia, nykyisen tiedon peilaamista vanhaan tekemiseen ja yleisten toimintamallien ihmettelyä. Meidän tekemistämme on taas enempi vähempi ihmetelty, aivan kuten edellisenkin pennun kanssa. Miksi en opeta sitä, tätä ja tuota ja miksi ylipäänsä koulutan niin "vähän".

Käsissä on pikkuinen karvapallero, joka imee tietoa kuin pesusieni. Pesusieni joka ei vielä tiedä mistään mitään ja joka rekisteröi kaiken ympärillään. Pennut ovat hurjan innokkaita. Ne haluavat oppia ja tehdä. Ja ne myös tekevät ja oppivat hurjan nopeasti. Tässä vaiheessa minä ja moni muu yleensä mokaavat. Emme osaa lopettaa. On niin kiva jatkaa ja jatkaa. On niin kiva jatkaa se melkein tuntemattoman (ketään ei opi tuntemaan viikossa tai kahdessa) söpöyden kanssa hommia, että huomaa jo selkeitä väsymisen merkkejä, vain siksi että ei tunnista vielä niitä pienempiä. Ja sitten onkin myöhäistä. Homma on jo pennusta ikävää, tylsää, väkinäistä. Enää ei jaksaisi, vaikkka haluaisi silti yrittää parhaansa.

Mihin meillä on kiire? Miksi on kiire opettaa perusasento tai mikään muukaan liike harrastuksiin? Miksi kaikki puhuvat jostain "pohjasta", mutta oikeastaan kukaan ei tiedä, mitä pohjaa tarkoitetaan? Kaiken perusta on suhde, hyvä suhde. Pitää oppia tuntemaan toinen. Pennulla pitää olla superkivaa oman ihmisensä kanssa. Jos arkikin on kurjaa, miten ihmeessä jokin intensiivinen opiskelu voisi olla hauskaa?

En koskaan ajatellut, että leikkimisen lisäksi koira pitää opettaa oppimaan. Mutta niin se totta vie täytyy tehdä. Tehokasta ja omistajaa kohtaan aktiivista koiraa ei oikeastaan muutoin saa. Savu on harjoitellut naksutinta. Savu on opetellut kohdetyöskentelyä. Kohdetyöskentelyn avulla Savulle pystyy opettamaan tehokkuutta. Savu osaa jo tarjota eri asioita.

Mitäs minä? Minun on tehtävä ne pienet tuokion sekuntikellon kanssa. Muuten en lopettaisi ja muuten homma jatkuisi ajan x, kunnes pentu luovuttaisi. Puolesta minuutista kahteen minuuttiin tuokiot ovat olleet sopivia. Juuri kun Savu tekee maailmanluokan oivalluksen tai kun leikkiminen sujuu hyvin on tauon paikka. Pitää lopettaa silloin, kun molemmat haluaisivat lisää ja enemmän. Seuraavalla kerralla treeni maistuu vielä paremmalta.

Mikä pikkupennun kanssa sitten olisi olennaista? Suhde, se että on hyvä olla yhdessä. Metsälenkit ovat suosikkipuuhaa arkena. Koulutustuokiot ovat pitkälti kohdetyöskentelyä, tasapainoilua ja temppuja. Ihan siksi, että Savu oppii oppimaan ja minä opin lukemaan pentua. Opimme molemmat hurjasti lyhyistä hetkistä. Ei se määrä, vaan se laatu. Jotain lajia ja liikettä vääntäessä pipo kiristyisi ja pennulta tulisi vaadittua. Ei voi vaatia, kun ei ole vielä opettanut. Ja miten vasta kotiin tullut voisi vielä oikeasti osata?

Suurin oivallukseni tässä ajatusmyrskyssä on sheippaus. Minä onnistuin! Vuoden verran sitä ideaa tahkottiin päähäni. Ja vaikka yritin ja yritin, en malttanut, en osannut. En tunnistanut koiran tarjouksia, en merkannut niitä, en laskenut rimaa, en osannut pilkkoa tehtäviä. Enkä malttanut tarpeeksi. Viimein, eräänä iltana, minä onnistuin. Hypin riemusta. Olin niin ylpeä pikkupennusta. Kouluttaminen ei ole ikinä ollut näin helppoa. Video on toinen harjoituskertamme tasapainotyynyn kanssa. Edellisellä kerralla vahvistin sitä, kun Savu katsoi tyynyä.

Vielä vähän sheippauksesta. Olen tiennyt naksuttimen olemassa olosta viimeiset viisi vuotta. Olen tuntenut käsitteen sheippaus aikalailla yhtä kauan. Suhtautumiseni naksuttimeen ja kaikkeen siihen liittyvään oli pitkään halveeraava. Oikeita koiria ei kouluteta nakeilla ja lässynläällä ja muuta sellaista. Kun myöhemmin yritin, perustelut olivat luokkaa "ei tämä koira", "tämä ei toimi", "siksi että", "minun koirani", "tämä ei osaa" ja muuta soopaa. Kyllä koira osaa. Juuri niin paljoin kuin sille annetaan mahdollisuutta. Jos ratkaisevassa hetkessä koiraa ojennetaan/käsketään/ohjataan, miksi se tarjoaisi seuraavalla kerralla? Miksi se näkisi vaivaa, kun joku asettelee sen oikeaan asentoon?

Kaikki uusi ja kehitys on aina vähän jännää. Tuntematon on pelottavaa. Luulo ei ole tiedon väärti ja se mistä ei tiedä on ihan utopisen kuuloista. Kun ei ole nähnyt, ei halua uskoa. Koska itse ei onnistu, ei juttu voi oikeasti toimia. Ja kun sheippaus, naksutinkoulutus yleensä on tuntematonta ja pelottavaa, sitä arvostellaan ja selitetään, miten se oma koira ei tarjoa. Yksikään koira ei tarjoa automaatiosti. Niiden pitää saada siitä vahviste. Kaikki lähtee omistajasta, jos ei halua tehdä töitä, ei voi olettaa saavansa tulosta.

Meidän treenit ovat sitä naurettavaa hömpöttelyä, joksi moni ne mieltää. Mutta koira oppii, minä opin, meillä on kivaa. Eikä meillä sitä paitsi ole kiire, joten miksi tappaa toisen into. Hyvälle pohjalle kelpaa rakentaa pitkä tokoura. Kunhan opin ja osaan tehdä sen pohjan.

Tekstiä päivitetty 9.9.-16 klo 19:12