Saako koira olla kotikoira?

Olen tässä aika ajoin toisen koiran kotiin tultua törmännyt jokseenkin mielenkiintoiseen kysymykseen. Tai kysymyksiin, niitä kun on muotoiltu monenlaisia. "Missä Tuikku on? Entä Tuikku? Teetkö Tuikun kanssa enää mitään? Miksi Tuikku ei sitä eikä tätä ja miksi se ei päässyt tuonne ja tänne?" Tässä vain pientä pintaraapaisua. Kerrottakoon ensi alkuun, että tämä some ei ole mitenkään reaaliaikaisesti kytköksissä sen hetkiseen elämääni ja että kirjoittelen tänne muistiinpanoja, hetkiä jotka haluan muistaa ja täysin fiilispohjaisesti. Harmiksenne elämääni kuuluu siis muutakin, kuin kurainen lenkki, kamera ja siitä suoratoistona kaikki tänne bittiavaruuteen. Koirieni onneksi asia on näin.

Lähtökohtaisesti Tuikku ja Vilkku ovat täysin eri planeetoilta, niillä on aivan eri asiat mistä ne pitävät ja mitä niiden kanssa voi tehdä. Vilkku on tehnyt kolme asiaa siinä ajassa, kun Tuikku miettii, miten ratkaisisi ensimmäisen pulman. Luonnollisesti, ripeätoimisempi, nuorempi, keskenkasvuinen ja perimältäänkin aktiivisempi koira tarvitsee enemmän toimintaa. Ja on melko tavallista, että siihen nuoreen koiraan panostetaan, jotta siitä saa yhteiskuntakelpoisen.

Nykyään jokaisen koiran kanssa tulisi harrastaa jotain. Keskiverto elämyksenhakuisuus ei aina tunnu riittävän? No mutta jos se riittää koiralle ja omistajalle, niin mitä sitä muista välittämään. Kirjoittelin joskus siitä, että Tuikulle oli liikaa viikossa yhdet rallyn ohjatut ja toisena iltana vepe, ja siihen lisäksi kotitreenit. Se ei enää nauttinut, se ei pystynyt etenemään ja oppimaan odotetussa tahdissa. Minua turhautti edetä hitaimmin porukasta. Turhauma tarttui koiraan ja sieltä tulivat Tuikun lukuisat sijaistoiminnot. Lopetin ohjatuissa käymiset, niistä tuli pakkopullaa, eikä meillä ollut enää hauskaa.

Mistä Tuikku sitten pitää? No kaiken a ja o on ruoka. Ei niin väliä mitä ruokaa mutta kaikki mikä kuppiin kolahtaa on Tuikun. Tuikku tykkää pitkistä ja rennoista lenkeistä, pyörän vierellä hölkyttelystä ja retkeilystä. Tuikku rakastaa metsää ja pitkäkestoista, tasaista hommaa. Tuikku pitää uimisesta ja pienistä koulutustuokioista. Tuikku on se, joka viimeisenä illalla valvoo, että kaikki varmasti nukkuvat. Lenkillä koiran moodi vaihtuu täysin, kun se saa vetää rengasta perässään. Odotammekin että pururata sulaisi (ja että minä paranen), niin lähdetään taas taakkailemaan. Mielellään se myös leikkii kanssani, treenaa rallytokoa ja juoksentelee tuttujen koirakamujen kanssa.

Parasta yhdessäoloa koirien kanssa on ihan vaan oleskelu ja matelevat lenkit. Kaikki muu on vain plussaa ja kivaa lisuketta. Mutta se että ne odottavat kotona, opettavat luopumaan materiasta syöden ja tuhoten kaiken kodin irtaimiston ja näin pois päin, on tärkeä osa omaa oppihistoriaani. En olisi ikipäivänä muuttanut armeija-ajaksi yksin taajamaan, ilman koiria. Melko sosiaalisena ihmisenä olisin seonnut neljän seinän sisälle, enkä olisi osannut lähteä mihinkään. Vilkussa on ollut mukavasti projektia, Tuikku on ollut ihana ja rento kotolainen.

Kaikki koirat eivät kaipaa niin hurjasti huomiota. Eivät älytöntä härdelliä ympärilleen. Toiset haluavat katsella sivusta ja nauttia olostaan. Tuikku näyttää hyvää esimerkkiä myös Vilkulle; ei aina ole kiire. Aina ei tarvitse tehdä kaikkea mahdollista. Joskus voi ja kannattaa vain olla. Ja tämän minäkin muistan aina, kun Tuikku viimein raahautuu sohvalle tiukasti Vilkun viereen.

Vaikka Tuikku ei ehkä viime aikoina olekaan niin superisti ollut somessa esillä ja vaikka se onkin vanhemmillani hoidossa silloin kun tarve vaatii, ei Tuikkua ole mihinkään unohdettu. Se on arjessa täysin normaalisti mukana, se on usein Vilkun treeneissä mukana "tekemässä jotain pientä". Tuikku on yhteislenkeillä mukana ja tuttujen koirien kanssa juoksemassa. Vaelluksilla Tuikku on mukana. Se, että Tuikku ei kilpaile tai harrasta tavoitteellisesti mitään, ei tarkoita, että koira voisi jotenkin huonosti tai olisi huono. Tuikusta saisi varmasti ihan mitä vaan, mutta rehellisesti, minulla ei ole aikaa eikä motivaatiota kaivaa riistaviettisestä ja itsenäisestä koirasta mitään vietitöntä lapamatoa.

Tuikku saa olla Tuikku, omine puutteineen, ominaisuuksineen ja metkuineen. Ja jos Tuikku nauttii vähän rennommasta elämäntahdista, niin suodaan se sille. Kyllä kotona yksi kotikoira pitää olla, jonka kanssa voi löysemmällä pipolla höntsätä mitä haluaa, retkeillä ja ulkoilla ja johon voi jo luottaa ♥

Tuntuipa hyvältä kirjoittaa ajatuksiaan, vaikka pienessä kuumepöhnässä tänne varmaan eksyi hiukan aivopierujakin. Harrastukset ja jatkuva vääntäminen eivät mielestäni kuitenkaan ole koiran onnellisuuden tae vaan hyvä ja toimiva suhde omistajan kanssa. Joskus on hyvä vain pysähtyä ja olla tekemättä mitään, silloin ehtii miettiä, mitä oikeasti halutaan tehdä.

Onko se aktiivinen harrastamattomuus rikos? Mitä ajatuksia sana "kotikoira" herättää teissä?