Neljä vuotta mutkalla

Päätin kuvittaa tekstin täysin aiheeseen kuulumattomilla kuvilla. Mutta iloiset, viime viikolla otetut kuvat piristävät mukavasti vähän ankeampaa itsekritiikki tekstiä. No mutta, suunta ylöspäin.

Tein oivalluksia, taas, Tuikun suhteen. Ehkä kyllästytte jo, mutta perusasioiden tajuamisessa voi todellakin mennä neljä vuotta. Siihen asti aika kulutetaan samoissa vanhoissa kaavoissa. On muuten toimiva käytösmalli taattu sekä itselle, että koiralle, omg. Seuraava urakka on purkaa se.

Mistä on siis kyse? Tuikun perusasento ja seuraaminen. Vilkku tekee homman nyt jo paremmin. Vilkku on opetettu paremmin. Tarkemmin, tavoitteellisemmin, siltä on vaadittu. Myös Tuikku osaisi, jos siltä olisi vaadittu. Jos tuosta mustalta tollolta olisi joskus vaadittu yhtään mitään. Sen sijaan olen muka tsempannut sitä palkkaamalla myös niistä sinne päin versioista. Siinä ei enää oikean onnistuneen suorituksen bileet pelasta. Ja vieläpä, kun neljässä vuodessa ehtii palkata "pari" kertaa. On muuten tehokkaasti vahvistettua toimintaa, tulee niin selkärangasta ja apteekin hyllyltä ettei tosikaan!

Luonnollisesti, kaikki johtuu omasta osaamattomuudestani. Minulla ei ollut hajuakaan, miten perusasentoa opetetaan koiralle. Niinpä unohdin sen aluksi kokonaan, työnsin koko homman syrjään. Viimeistään nyt kaikki tietävät, mitä seuraa, kun opetetaan suorilta seuruuta epämääräisellä imutuksella. Siitä tulee rumaa jälkeä, hyi. Kun viimein tajusin perusasennon tärkeyden, aloimme harjoitella sitä. Kun minä vaadin, alkoi Tuikkukin vaatia. Opettelu oli pitkään haukuskelua ja murinaa, mutta kyllä se perusasento sieltä tuli. Kehdannee sanoa perusasennoksi?

Mitä tulee vartaloapuihini niin ugh. Pääsin vasta käsiavusta, jota olen käyttänyt vuoden?

Vidoista ja kuvista katsellessa lantioini, koko ylävartalo, hartiat, pää... Yhtä mutkaa koko akka! Olen kallellaan koiraan, kierossa, mutkalla, tuijottaen sitä, aika painostavat eleet oikeastaan... Ja millä logiikalla? Olen kai halunnut nähdä koiran ja ohjata sitä. Itse asiassa, noilla ehkä, ajan sitä kauemmas itsestäni? Hupsis.

Noh, nyt kun osaan kriittisemmällä silmällä katsoa koiran toimintaa perusasennolla niin voi apua... Löysä, väljä, epätarkkaa sohloamista. Itse asiassa Tuikku taitaa olla vähän hukassa. Se tietää vain että ihan satasella tähän vasurireiteen pitäs ampua ja yleensä perse maassa... Ja siinä olikin Tuikun informaatio, tuollahan pääse jo pitkälle ja saa aikaiseksi vaikka minkälaisia versioita!

Ja kun päästään seuraamiseen, niin joo. On vähän kuin ottasi muulin viereensä kävelemään! Ja mikä jottei perässä vedettävä versio ja ahne ja ruokaa maassa tietysti vaikka millä mitalla. Välillä tuntuu, että seuraa käsky on Tuikulle vapautus, wtf? Nopeuden lisäys auttaa, mutta jooh. Viime aikoina Tuikku on myös peitsannut seuratessa, muutenkin olemus on kuin lehmän häntä ja kontaktista ei tietoakaan. Toki hiostava ilma mutta mutta... On meillä skarpattavaa!

Ehkä nyt olemme rypeneet tarpeeksi itsesäälissä? Olen haukkunut koirani säälittäväksi patalaiskaksi hulttioksi josta ei ole mihinkään. Toisaalta, tässä kohtaa voisi vilkaista peiliin ja haistattaa pitkät sinnekin. Ei vissiin teorialukemisista mikään mennyt sinne päänuppiin asti? Nyt kahdella kurssikerralla ja köhköh parin kaverin vinkillä on tullut semmonen "voi ei..." fiilis. Mutta ei siinä, onhan meillä vielä ainakin toiset neljä vuotta aikaa korjata tätä! Ottakee huumoril!

Eipä ole palkkaus ja motivaatiojutuissakaan kehumista, nimittäin leikkimiseni on aneemista. Homma on mennyt vähän siihen että palloa ei haeta, se ei kai ole kauhean hyvä palkkausväline, jos ajatellaan leikkimistä? Patukoiden esiinotto on tuntunut aiheuttavan koiralle masennusta ja minä en vain yksinkertaisesti ole osannut kannustaa ja yllyttää koiraa leikkimään.

Mihin sitten tästä? Suunta ylös- ja eteenpäin! Ensimmäisenä leikkiä. Leikkiä, leikkiä ja vielä kerran leikkiä. Se parantaa suhdetta, koiranlukutaitoani ja se auttaisi vire- ja motivointiongelmiimme. Toinen on naksutin, naksutin saa Tuikun päässä palikat pyörimään. Aivot raksuttavat, kun se yrittää päättää, mitä tarjoaisi ja oivaltaa ehkä joskus, mikä tarjonta oli toivottua.

Kun olen näissä päässyt alkuun, lähdemme tarkentamaan perusasennon kriteereitä. Perusasento tarkoittaa tiivistä, rauhallista, hallittua suoritusta ja kunnon kontaktia. Ei onnetonta lusmuilua, kukkien nuuskuttelua ja hyvällä lykyllä tarpeiden tekoa. Perusasennosta lähdetään sitten seuruuhommiin, samoilla tekniikoilla kuin junnun kanssa ohjatuissa treeneissä. Päätin, että opetan uudelleen nämä kaksi perusasiaa, jotka ovat hiukan retuperällä. Kehonhallintaa varten doboa ja myös Tuikku opettelee nyt takapään käyttöä vadin avulla.

Oon nelivuotias, oppimaan innokas! Ei todellakaan tullut Tuikun suusta... Kuvaa ehkä paremmin ohjaajaansa. Mutta tosiaan, tästä edes treenaillaan suunnitellusti ja pidän hommasta päiväkirjaa. Lisään leikkituokioita, koska yhdessä tekemisen tulee olla kivaa. Koiran pitää kuitenkin tehdä se, mitä minä vaadin. Itse asiassa, haen uutta potkua ohjatulta kurssilta. Syyskuulle ostin Tuikulle neljä kertaa Koirakoutsilta Kristan rallytokon valkkuryhmää. Pääsemme ohjattuihin siis neljäksi tunniksi ja saamme varmasti hyviä ideoita ja vinkkejä jatkoon, ihan mahtavaa!

Nyt unohdamme hetkeksi rallytoko hömpöttelyt, sillä seuraavaksi ollaan Saarijärvellä ja vedessä, iiks!