Katson peiliin ja mietin, miksi minulle käy näin? Missä kohtaa meni vikaan, mitä tein väärin? Olenko nyt huono koiranomistaja, enkö ole oppinut mitään ja eikö minusta ole mihinkään? Vaadinko liikaa? Onko vikaa sittenkin koirassa, vai olemmeko valinneet täysin väärät lajit? Toimimmeko aivan päin vastoin keskenämme? Emmekö sovikaan yhteen? Ovatko asiat nyt oikeasti huonosti? Mikä on vikana ja missä se vika on? Onko pakko harrastaa? Kannattaako harrastaa, jos ei etene tarpeeksi nopeasti? Mitä on "tarpeeksi nopeasti" eteneminen?
Suututtaa, hävettää, sattuu, mitä näitä nyt on. Palkkaus- ja motivointiongelmat ovat palanneet luoksemme Tuikun kanssa. Koira mulkoilee patukkaa, ei tunnu syttyvän yhtään millekään jne. Eihän Tuikku alkujaankaan ole ollut mikään harrastuskoira. Sillä ei ole oikeastaan mitään ominaisuuksia, miksi suosittelisin tuollaista koiraa yhtään kenellekään yhtään mihinkään harrastuksiin. Se on kova, aina ollut vaikeasti motivoitava, riistaviettinen ja toisinaan sitä ei vain kiinnosta. Omaa syytäni, omaa tyhmyyttäni. Vai onko? Aloitimme varsinaisen harrastamisen koiran ollessa parivuotias, ennen sitä kaikki aikamme meni arjessa vääntämiseen, jotta se saatiin tahkottua toimivaksi.
Kuvioihin tuli rallytoko. En youtube videoiden voimalla aivan oppinut ja sisäistänyt kaikkia asioita, opetin monta juttua väärin, mutta meillä oli kivaa. Syksyllä saimme kavereiltani kultaisia neuvoja ja apua motivointiin. Opin vaatimaan koiralta ja sain Tuikkuun vauhtia, intoa ja poweria. Se teki töitä mielellään, innoissaan ja täysillä. Se nautti, meillä oli hauskempaa kuin koskaan. Keväällä aloitimme vepen ja kaikki näytti valoisalta.
Sitten tuli muutto ja olihan pentukin Tuikulle uusi juttu. Hienosti se sopeutui, tosin treeneissä kaikki onkin mennyt "vähän pieleen". Myönnettäköön, että olen itse ollut ikävissäni, väsynyt... Ja otsikon mukaan, tehnyt sen pahimman virheen muutamaan kertaan, treenannut mieli maassa. Paska fiilis pilaa hyvänkin treenin, eikä kellään ole kivaa. Uusien asioiden opettelu ei ole Tuikun kanssa nyt kertakaikkiaan sujunut ja se on oma vikani. Olen turhautunut ja koira on hämmentynyt, kun ei ole ymmärtänyt. Ei tietenkään ymmärrä.
Arjessa kaikki toimii, samoin rennossa touhuamisessa, vaikkapa juuri retkeilyssä. Pohdinkin toisinaan, vaadinko Tuikulta vähän liikaa. Sillähän ei ole palikoita tai synnynnäistä pohjaa harrasteluun, tai minkäänlaiseen miellyttämiseen. Kaikki tulos pienissäkin asioissa on kovan työn takana, mikä vaatii itseltäni melko paljon. Arjessa kaikki toimii laumavietillä, uusia asioita opetellaan täysin ruokapalkan voimin ja opituista suorituksista palkataan leluilla. Palkkaukseni on alkanut jokseenkin ontua, huomaan sen itse. Näin kätevästi jälkikäteen. Oikea-aikaisuus on parantunut, mutta läsnäolo on jossain hevonkuusessa.
Tässä podiskeltuani päätin pitää treenaamisessa taukoa. Käymme kyllä vepessä ja teen siitä kuivaharjoitteluja kotona kun haluan ja jaksan. En enää siksi, että pitää. Keskityn palkkaamiseen, useammin ja runsaammin ja vahvistan niitä palkkoja. Parannan suhdettamme, joka on tähän asti ollut moitteeton, hyvä ja syvä. Teemme yhdessä jotain kivaa ja rentoa, ilman pentua. Nautin siitä, että minulla on juuri Tuikku ♥ Koira joka ei suutu ja tekee parhaansa, asioissa joissa katsoo sen tarpeelliseksi.
Kuvittelin joskus, että voisin Tuikun kanssa harrastaa tavoitteellisesti. Tarkoitan siis kisaamista, luokissa nousua ja oikeasti "vakavampaa" harrastamista. Nyt kun olen nähnyt koirakoita, jotka oikeasti harrastavat tavoitteellisesti, en näe enää minua ja Tuikkua siellä seassa. Tuikku ei ole sellainen koira. Minun on parin vuoden "yrittämisen" jälkeen nieltävä tappioni ja myönnettävä, että tämä koira on väärä sellaiseen muottiin. Tuikku on huippukoira, aivan mahtava. Mutta kaikilla koirilla on puuttensa ja kapasiteettia rajallisesti eri asioihin.
Me ollaan päästy pitkälle. Me on tehty paljon töitä. Ja me jatkamme, mutta minä opettelen ymmärtämään koiraani paremmin. Ja tekemään sen kanssa rennommin. Nyt ensi alkuun me opettelemme taas leikkimään. Ja pitämään hauskaa, minä kokoan itseni, huilaan ja lepään, jotta jaksan olla parempi omistaja koirilleni. Ja sitten perehdyn taas kerran vietteihin, joiden avulla löydän Tuikusta uudelleen sitä upeaa poweria treenaamiseemme. Oon niin kiitollinen tuosta koirasta, nöyryyttänyt mua psyykkisesti oikein huolella, sitä on tarvittu ♥
Tosi hyvä teksti! Itsellä oli samoja ajatuksia silloin kun Tyyne tuli meille, eli 2 vuotta sitten. Tunsin kamalaa painostusta ympäriltä että kai Tyynestä tulee harrastuskoira niinkuin Tilda on. Ei siitä alunperin pitänyt tulla harrastuskoiraa eikä se nykypäivänäkään sellainen ole. Se ei yksinkertaisesti tykkää siitä. Se ahdistuu kun siltä vaaditaan asioita, ja sen pitäisi yrittää. Tyyne on nyt virallisesti saanut kotikoiran roolin. Se lenkkeilee, leikkii Tildan kanssa ja halailee. Tottapuhuen en ole erityisesti edes yrittänyt kouluttaa Tyyneä, mutta se on kotikoira, hyvä siinä ja tyytyväinen elämäänsä. Tarvitseeko kaikkien koirien edes harrastaa? Ei minusta. Jälkeä ollaan tosin menossa Tyynen kanssa koittamaan, jospa itsenäinen nenähomma olis enemmän sen juttu, ja jos ei ole, ei haittaa :)! Tsemppiä jatkoon!
VastaaPoista