Paistaa se aurinko meillekin

No niin, mistähän sitä aloittaisi. Maisan poismenon jälkeen täällä on ollut hiljaista kuin huopatossutehtaalla ja tämmöinen hiljaisuus on epäkotoisaa. Kuuntelin marinaa lenkkikaverin puutteesta ja totesin kyllä itsekin, että on melkoisen ärsyttävä huomata miten joku on marssinut huomaamattani ovesta sisään ja olohuoneeseen istumaan. Maisa kun osasi asiasta ilmoittaa, jos joku lähestyi. Suru on kuitenkin väistynyt, onhan poismenokin osa elämää, oikeastaan melkeinpä arkea, sillä niinhän voi käydä koska vain. Tosin, vielä edellinenkin postaus meni vähän masistellessa kommenttien maistuessa aikas puulta... Vaikka minun piti ihan neutraalisti kirjoittaa, niin yksi ainoa pitkään aikaan kirjoittamani epäedustava kommentti sieltä bongattiin - again.

No mutta nyt mennään ilolla kohti uutta ja tulevaa. Vähän autoin vanhempiani, pienen pyytelyn jälkeen. Kuka hullu haluaisi olla ilman koiraa? En minä ainakaan. Niinpä autoin heitä etsimään heille sopivan pentueen ja ensi viikolla lähdemme hakemaan heille pentua. Olen tavattoman onnellinen heidän puolestaan, niin innolla pikkuista odottavat ja ovat jo suunnitelleet, mitä tekevät sen kanssa ♥ Ovat kyllä koiransa ansainneet. Myystä tulee ensi viikonloppuna sitten tietenkin lisää asiaa ja kuvia, kun päästään sitä kunnolla näkemään ja hakemaan. Instagramissa on parisen kasvattajalta saatua kuvaa, niitä voi sieltä tsekata.

Ihanassa auringonpaisteessa pääsimme Tuikun kanssa tuossa viikolla treenaamaan. Vähän rallytokon käännöksiä, vauhdinmuunnoksia ja eteentuloa. Eteentulosta on tullut kriisi. Se on täysi kaaos. Jos koira on hengaamassa edessäni se tulee eteen suoraan. Mutta rallytokossa sen kuuluissa tulla myös seuruusta tai sivulta suoraan eteeni. Ja se tuottaa vähän päänvaivaa. Tuikku tulee herkästi vinoon tai sitten istuu oikean jalkani edessä. Hetken pähkäiltyäni otin kosketuskepin pakotteeksi. Pidin sitä oikeassa kädessä niin, että koira ei voi mennä kovin vinoon tai liian reunaan sinne suuntaan. Ja se toimi, jipii!!! Pari onnistunutta eteentuloa kepin kanssa ja siihen oli hyvä lopettaa. Ja sen motivaatio, häntä on vähintäänkin turbomoottori.

Sitten kivoja nättejä metsäkuvia sateen jälkeen. Kostea metsä, muutama hassu auringonsäde ja koira on vaan niin ♥ Siinä silmä lepää ja mieli rauhoittuu, suosittelen. Ehdittiin me ottaa nyt vihdoin ja viimein nuo FitDogin tuotteetkin käyttöön ja testiin, niistä on myös ajan kanssa tulossa asiaa, kuvaa, videota ja vaikka ja mitä.

Eiilen ajeltiin Tuikun kanssa sitten Ylöjärvelle Hannaa moikkaamaan. Kuuran kanssa ne siellä jo odottivatkin ulkona, ja jättimustani autossa vähitäänkin sekosi. Käveltiin pikkukentälle treenaamaan, Kuura sai mennä ensin. Kuuran narulelu olikin niin huippu, että Tuikukin kanssa treenattiin sitten sillä. Mulla on lelupalkkauksessa vielä rutkasti opeteltavaa. Jää mulla herkästi siihe että heitän vaan lelun menemää ja "hyvähyvä"... Koira sitten mennä viilettää ja rallittaa itsekseen lelun kans, hups. Amatöörit asialla eiku.

Hanna meitä sitten taas vähän koutsasi "ei Jenny noin", "ei näin", "kokeiles nyt" ja kyllähän se homma sitten alkoi sujua. Tuikku teki koko ajan joko tosi hyvin tai ainakin semikivasti taukoiluun nähden. Pidettiin sitten vähän taukoa, kun olin teoriaosuuden oivaltanut. Pitkäaikainen haaveeni on ollut saada itsestä kuva Tuikku sylissä. No homma nyt ei käynytkään ihan niin leppoisasti kuin piti. "Kyllä minä jaksan sen nostaa", oli kyllä totta, koira juu nousi, selkäni rutisi, minä nauraa kikatin ja hommasta ei tullut yhtikäs mitään. Tuikku menee nostellessa aivan makaroonilöysäksy ja venyy ja vanuu. se ei ainakaan auta yhtään. Olisin halunnut sen tassut olkapäilleni ja muutenkin oikein kivasti tiettyyn asentoon... Mutta tyydyimme nyt sitten siihen että ylipäänsä sain tuon yli puolet omasta painostani penkistä ylös ja kuvaamisen ajaksi pidettyä sylissä. Ja kivojahan noista tuli, on taas mukavia muistoja.

Otettiin loppuun vielä eteentuloja ja koiralla oli ihan erilainen tatsi hommaan, kuin pari päivää aiemmin. Tarjosi herkemmin suoria eteentuloja ja toisinaan tiiviimpiäkin. Tiiviydestä en ole niin nipottanut, koska rallyssa se 20cm väliä on ihan ookoo. Suorana olemisesta olen pysynyt tiukkana, en vain voi sietää vinona notkumista ja hillumista. Siitä tulee huolimaton fiilis.

Lopussa vielä muutama kuva, kun käytiin Aurin ja Osman kanssa metsäilemässä. Voi kyllä oli kivaa ja on niin kivaa kun on hyviä kavereita! ♥